Valentiinin päivän deitti

Lähdin Valentiinin päivän aamuna ostamaan kadulta lehteä. Kun astuin aulassa hissistä,  tapasin erään ”condomme” palveluhenkilökuntaan kuuluvista nuorista miehistä. Hän tervehti minua reippaasti ja kohteliaasti, kuten täällä Filippiineillä tapana on: Good Valentine, Sir. – Same to you. – You have a date, Sir? – Yes. – Really? – Yes, every day.

Valentiininpäivän lämpö näytti olevan kovassa nousussa jo aamusta alkaen. Tämän vaikutelman vahvisti myös kadulla kiireisin askelin ja vakavin ilmein kukkapuska kädessä kulkeva nuorimies. Hän ei vilkuillut sivuilleen, vaan käveli suoraan ja määrätietoiisesti kohti kohdettaan. Kohteena oli nuori neito, joka sai päivän alkajaiksiksi kauniin kukkakimpun ja varmasti myös kutsun Valentiinin päivän treffeille.

En valehdellut aulamiehelle. Minullakin oli ”deitti”. Hän oli vaimoni Päivi. Vein hänet paikallisen Valentiinin päivän tavan mukaan illalliselle ja iltakävelylle. Suuntasimme askeleemme ensiksi Aylan puistoon. Valentiinin päivä näkyi puiston ravintoloissa. Ne olivat levittäneet telttakatoksensa nurmikolle, jotta asiakkaiden ryntäys olisi helpompi ohjata omaan pyydykseen. Me valitsimme ravintolan Simple Lang. Nimi on tagaloa ja lupaa  ”konstailematta hyvää” ruokaa. Sitä saimmekin ”Sisig beefin” muodossa. Lähtiessämme tarjoilijamme ojensi tulipunaisen ruusun ”deitilleni”.

Kävelimme verkkaisesti Greenbeltin puistomaiselle ravintola-alueelle. Valitsimme jälkiruokapaikaksemme Bizu-kahvilan. Bizun kattaus Valentiinin päivälle oli vaikuttava. Koko kahvila oli muokattu pareja varten. Lähes kaikki pöydät olivat vain kahdelle hengelle. Kauniit punaiset kukat koristivat pöytiä. Bizu on jälkiruokaherkkujen mestari. Deittini valitsi capuccinon ja ravintolan spesialiteetin, myslimustikkajugurtin. Itse otin calamanssisoodan ja mustikkajuustokakun. Suun herkkujen kihelmöidessä makuhermoilla palasimme omaan historiaamme Filippiineillä ja sitten koko suhteessamme. Kerroimme, kuinka paljon me toisillemme merkitsemme.

Bizun Valentiinin päivän palveluun kuului myös deittiparin kuvaaminen. Filippiinot rakastavat kuvaamista. Erityisen tärkeää se on Valentiinin päivänä. Kuva kertoo enemmän kuin sanat. –Yes, I had a date.

Itsenäisyys ja lippu

Filippiineillä vietettiin 12.6. itsenäisyyspäivää, joka oli järjestyksessä 113. Minun "matikkapääni" ei tässä laskutavassa tahdo pysyä mukana, sillä tietämäni mukaan Filippiinit on ollut itsenäinen valtio vasta toisen maailmansodan jälkeen vuodesta 1946. Täällä kuitenkin ajatellaan toisin. Filippiinien valtion itsenäisyysjulistus ehdittiin antaa Espanjan kanssa käydyn sodan jälkeen vuonna 1898. Voitto Espanjasta tapahtui Yhdysvaltojen avulla. Kun sitten Espanja hävisi sotansa Yhdysvalloille, se luovutti vallan Filippiineillä voittajalle. Tästä puolestaan syttyi jälleen sota, mutta tällä kertaa uutta isäntävaltaa vastaan. Vuonna 1902 Yhdysvallat sai taistelujen jälkeen vallan käsiinsä Filippiineillä. Ensimmäinen itsenäisyyskausi jäi hyvin lyhyeksi.

Filippiinien lipusta tuli vuosikymmenien aikana itsenäisyyspyrkimysten symboli. Se oli tunnusmerkki jo kerran julistetusta itsenäisyydestä ja tuki omalla olemassa olollaan itsenäistymishalua. Amerikkalaisten valtakaudella annettiin välillä erityinen laki, joka kielsi Filippiinien oman lipun nostamisen. Lipun nostaminen on ollut tärkeätä myös tämän 113. itsenäisyyspäivän juhlinnassa. Makatissa kaikissa taloissa nostettiin lippu sikäli, kuin se vaan oli mahdollista. Kuvassa on lippu nostettuna meidän kotitalomme pääovelle. Ayala-säätiö on järjestänyt itsenäisyyspäivän kunniaksi Ayala Triangle –puistoon Filippiinien lipun historiaa kuvaavan näyttelyn. Puistoon on pystytetty myös kuvassa oleva kolmesta kolmikulmaisesta lieriöstä muodostuva tilateos. Katsojan näkökulmasta riippuu, muodostuuko siitä yhtenäinen lippu. Filippiinien lippu kiehtoo edelleen taiteilijoita.

Lipussa on paljon tunnuskuvallisuutta. Aurinko merkitsee edistystä ja kehitystä, jota filippiiniläiset ovat saaneet aikaan. Kolmikulmaisuus kuvaa päivän sarastusta vuorten takaa. Auringon säteet tarkoittavat niitä maakuntia, jotka lähtivät kapinaan Espanjaa vastaan. Kolme tähteä tarkoittaa Luzonin, Visayaksen ja Mindanaon saaria. Lipun kolmella värillä on erityinen sisällöllinen merkityksensä. Valkoinen tarkoittaa veljeyttä, tasa-arvoa ja rauhaa. Sininen merkitsee ylevää ihanteellisuutta, poliittisia päämääriä, totuutta ja oikeutta. Punainen puolestaan tarkoittaa isänmaallisuutta, urhoollisuutta, sankaruutta ja halua uhrautua itsenäisyyden puolesta.

Onko Filippiinit saavuttanut itsenäisyyteensä sisältyviä päämääriä? Urhoollisuutta ja sankaruutta kansalaiset osoittivat erityisesti kansan kapinassa, joka huipentui kehätie EDSA:lla tapahtuneeseen yhteenottoon diktaattori Marcosin joukkojen kanssa. Sankaruutta osoitti erityisesti nykyisen presidentin isä Ninoy Aquino, joka oli opposition kärkihahmo. Hän vastusti avoimesti Marcosin hirmuvaltaa ja menetti tässä taistelussa myös henkensä. Kansa sai marttyyrinsä. Sankaruutta osoittivat myös rukousnauhoja käsissään heiluttelevat nunnat, jotka asettuivat EDSA:lla panssarivaunujen eteen.

Filippiinien valtion lyhyt historia sisältää useita oikeusmurhia, jotka ovat jääneet selvittämättä. Esimerkiksi poliittisissa kapinaliikkeissä mukana olleita Ihmisiä on hävinnyt, eikä kukaan lopulta näytä tietävän, mikä on ollut heidän kohtalonsa. Kiusallisia totuuksia paljastaneita toimittajia on surmattu. On ilmeistä, että muslimialueen kuvernööri Ampatuan suunnitteli ja toteutti poliittisten vastustajiensa joukkomurhan Mindanaolla. Erilaisia lahjontaskandaaleja on tullut esille kuluneen vuoden aikana jatkuvasti. Viimeisin koskee vankiloita, joissa rikkaat vangit ovat ostaneet itselleen hotellitason mukavuuksia, liikkumisvapauksia vankilan ulkopuolella ja ilotyttöjä seksikumppaneikseen. Vaikka kaikki tämä näyttääkin hyvin surkealta, hyvää on se, että korruptio on alkanut tulla esiin. Tässä mielessä presidentti on selvästi saavuttamassa päämääräänsä korruption kitkemisestä.

Tasa-arvosta on vaikea puhua maassa, jossa 40 % väestöstä on köyhiä ja vain pieni osa on hyvin rikkaita. Suurelta osalta köyhiä puuttuu kunnollinen asunto. Lapset keskeyttävät koulunsa, koska perhe tarvitsee heidän työpanostaan. Köyhyys jatkuu suvuissa kierteenä, josta on vaikea irrottautua. Onnetonta on myös se, että vaikka reipas talouskasvu on jatkunut Filippiineillä useamman vuoden, se ei ole koitunut köyhän väestön hyväksi. Firmat ja varakkaat perheet ovat vain rikastuneet. Tämä kehitys on laajalti tunnustettu huolenaihe tässä maassa. Sillä on vaikutusta koko valtion vakauteen ja kansan turvallisuuteen. Keinot köyhyyden poistamiseen näyttävät olevan melko vähissä.

Vaikka epätasa-arvo yhteiskunnassa muodostaakin piilevän uhan, Filippiineillä eletään nyt verrattain vakaassa tilanteessa. Kommunistien ja ääri-islamistien sissiliikkeet eivät ole viime aikoina nostaneet juurikaan päätään. Naapurivaltioihin on pyritty pitämään hyvät suhteet. Myös liittolaisuus Yhdysvaltojen kanssa on tuonut turvallisuutta. Ajankohtainen riita on kuitenkin syntynyt muutaman neliökilometrin suuruisesta Spratlyn saarialueesta, joka sijaitsee Palawanin saarelta koilliseen. Alueella on ilmeisesti huomattavia kaasu- ja öljyvaroja. Filippiinit katsovat alueen kuuluvan heille. Mutta samoin ajattelevat myös Kiina ja Vietnam. Myös Malesia ja Brunei pitävät ainakin osaa alueesta omaan valtioonsa kuuluvana. Onkin ruvennut esiintymään "aseiden kalistelua".

Filippiinien mielestä tilanne kärjistyi, kun kiinalaiset partioalukset härnäsivät filippiiniläisiä siviilialuksia. Vietnam on kuumana Spratlystä ja pitää parhaillaan alueella sotaharjoitusta. Tähän kiinalaiset ovat reagoineet voimakkaan kielteisesti. Filippiiniläiset ovat keskustelleet kärjistyneestä tilanteesta liittolaisensa Yhdysvaltojen kanssa. USA on korostanut jännittyneen tilanteen rauhanomaista ratkaisemista. Se on kertonut julkisuuteen myös, että se ei asetu Filippiinien puolelle kiistassa. Samalla on ilmoitettu, että yhdysvaltalainen hävittäjä on lähetetty Spratlyn vesille. Filippiineillä uumoillaan, että Yhdysvallat olisi sittenkin heidän puolellaan.

Filippiinien lippu nostetaan salkoon siten, että sininen raita on ylhäällä, mutta kun valtio on sodassa, lippu käännetään toisinpäin. Silloin punainen raita on ylhäällä. Toivotaan, että lippua ei täällä tarvitse kääntää sotalipuksi.

Asiointia auringon paisteessa ja byrokratian varjossa

Olin saanut vaimoltani tehtävän. Opetuksessa käytetty tietokone hajosi. "Uuden" tietokoneen ja videoprojektorin yhdistävä kaapeli eivät sopineetkaan yhteen. Lupauduin järjestämään asian. Totesin, että lupauksen täyttämiseen tarvitsen rahaa. Aloitin päivän menemällä pankkiin. Täytin käsin rahan nostoon vaadittavan lipukkeen. Siihen minun on aina kirjoitettava yhä uudelleen mm. pankkitilini numero ja kahteen kohtaan laitettava allekirjoitukseni, joista toisen toistuvasti unohdan. Päätin maksaa samalla myös kaapelitelevision kuukausimaksun. Minkäänlainen sähköinen maksaminen ei tule täällä kyseeseen. Kirjoitin myös kaapelitelevision laskuun käsin erillisen maksulipukkeen liitteeksi. Lipukkeessa on mm. puhelinnumerolleni kohta. Minun pitäisi se täyttää uudelleen joka kerta, kun maksan laskun. Unohdin senkin ja toivoin, että myös virkailija unohtaisi eikä muistaisi kysyä sitä tällä kertaa. Kaikki sujui hyvin, mutta yhdessä kohdassa seinä tuli vastaan. Yritin ovelasti ujuttaa maksuun myös kaksi päivää myöhässä olevan sähkölaskun. Laskun suuruus on 5,65 pesoa (0,09 eur). Tiesin kyllä, että yritykseni oli selvääkin selvempää "lusperointia", sillä myöhästynyt maksu on käytävä suorittamassa sähkölaitos Meralcon Makatin konttorin kassalla. Kun se kuitenkin sijaitsee kilometrin päässä kotoamme, ajattelin yrittää "ilmaveiviä" pankissa. Mutta menestys oli huono. Koetin selittää, mutta rankaisuksi sain pankkineidin pään pudistuksia ja nuhtelevan katseen.

Pankkitiskillä ajoittain koetuista takaiskuista huolimatta olen varsin tyytyväinen siihen, että minulla on pankkitili Filippiineillä. Se ei olekaan mikään itsestään selviö. Tässä tapauksessa se oli pitkän ja sitkeän työn tulos. Yritin aluksi käyttää hyväksi jopa papin ammattiani tehdäkseni vaikutuksen ja saadakseni tilin avatuksi. Vedin papin paidan päälleni, laitoin pannan kaulaani ja painelin pankkiin. Tämä ei ollut ehkä ihan sitä, mihin 42 vuotta sitten pappisvihkimyksessäni Tampereen tuomiokirkossa olin sitoutunut, mutta ajattelin, että hätä ei lue lakia. Annoin ymmärtää, että pankilla on nyt ainutlaatuinen mahdollisuus saada asiakkaaksi luotettava pappimies. Pääsinkin eteenpäin. Takahuoneesta kutsuttiin johtaja keskustelemaan kanssani. Johtaja aloitti kohteliaasti keskustelun siitä, pitäisikö hänen kutsua minua nimellä "Isä" vaiko "Veli". Asetuin suosittelemaan "Isää". Seuraavassa vaiheessa johtaja pyysi synninpäästöä "Isältä" siitä, että hän ei voinut avata minulle tiliä. Annoin hänelle anteeksi. Tämän pitemmälle emme silloin kuitenkaan päässeet. Kun sitten sain työluvan Filippiineillä, alkoivat salvat avautua, ja pankkitilikin myönnettiin. Tiliä avattaessa jouduin hyvin henkilökohtaisia tietoja mittaavaan keskusteluun. Kaiken muun ymmärsin, mutta sitä minun oli vaikea tajuta, että minun piti kertoa pankille äitivainajani tyttönimi. Nyt Tordesillas kadun pankkikonttorissa tiedetään, että se on, vai pitäisikö sanoa: oli, Junnila. Ehkä edessä on joku ennalta aavistamaton käänne pankkiasioinnissa, jossa tämänkin tiedon merkitys paljastuu.

Rahaa saatuani lähdin ostamaan kaapelia. Pakkasin videoprojektorin ja läppärin autoon ja suunnistin kohti Buendian lähettyvillä sijaitsevaa Cash and Carry - tavarataloa. Kun sähkölaitos Meralcon konttori sijaitsi matkan varrella, päätin tehdä pienen poikkeaman päästäkseni sähkölaskusta eroon. Parkkeeraaminen ei ollutkaan sitten niin yksinkertaista. Korttelin kierrettyäni sain vartijan avustuksella autoni tungettua pysäköintiruudun puolikkaaseen ja riensin pääovesta sisään. Meralcon palveluhallissa oli väkeä kuin "helluntaiepistolassa". Laskin, että olisi ottanut vähintäänkin tunnin jonottaa kassalle. Se on aika paljon yhdeksän sentin suuruisesta laskusta. Päätin poistua hyvässä järjestyksessä. Ovella kysyin kansan paljouden syytä vartijalta. Kuulin, että on kuun vaihde ja sähkön katkaisemista pelätään. Siksi maksajat olivat saapuneet luukulle.

Suunnistin kohti tavarataloa. Ruuhka mateli hitaasti Buendialla. Mutta enpä jäänyt sielläkään vaille seuraa, sillä erilaiset kaupustelijat ja rahaa pyytelevät lapset puikkelehtivat autojen välistä koputtelemaan valkoihoisen miehen ikkunoita. Pysyin lujana. Joku varmaankin hermostui ja pamautti ilmeisesti nyrkillä auton perään. Räpsäytin hätävilkut päälle ja lähdin tarkastamaan mahdollisia vaurioita. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Tavaratalossa lähdin liikkeelle suuresta Ansonin elektroniikkaliikkeestä. Sieltä minut neuvottiin eteenpäin. Kiersin kolme pienempää alan liikettä. Tulos oli nolla. Mutta viidennessä liikkeessä myyjä ryhtyi soittelemaan tarvitsemani sovittimen perään ja lopulta kertoi, että saisin kaipaamani tuotteen seuraavana päivänä. Hienoa. Olin toiveikas.

Muistin, että tarvitsen myös sormipattereita seinäkelloon. Menestyksen rohkaisemana palasin Ansonille, jossa olin nähnyt sellaisia. Löysin etsimäni patterit ja esitin ostotarjoukseni myyjälle. Myyjätär kaivoi patterit vitriinistä ja kipitti kassatiskille, jonne hän pyysi minuakin siirtymään. Kassalla uusi myyjätär kirjoitti ja printtasi minulle A5-kokoisen laskun. Maksoin laskun (hieman yli 1,- eur). Ojensin käteni saadakseni patterit. Minulle kerrottiin kuitenkin, että asia ei ole suinkaan näin yksinkertainen. Päästäkseni eteenpäin minun oli siirryttävä jälleen uudelle tiskille, joka on erityinen ostosten luovutustiski. Siirryin myyjän viittausten opastamana myyntihallin toisella puolella sijaitsevaan asiointi- pisteeseen. Esitin siellä jälleen uudelle myyjälle saamani maksukuitin. Myyjätär lähti etsimään hallin toiselta puolelta ostamiani pattereita. Pienen harhailun jälkeen ne löytyivät. Myyjä näytti patterit ja kuitin vielä ovella seisovalle vartijalle, joka teki kuittiin merkinnän. Kuitti leimattiin vielä ja minä marssin pikavauhtia pois liikkeestä. Kahden patterin ostossa olin asioinut kolmella tiskillä, minua oli palvellut neljä kaupan työntekijää. Kun saavuin kotiin, olin käyttänyt puolipäivää aikaani asiointiin ja kulkemiseen. Lopputulos ei kuitenkaan ollut hääppöinen. Itse pääasiasta, tietokoneen ja projektorin yhdistämiseen tarvittavasta sovittimesta olin saanut vain lupauksen. Sähkölaskukin oli jäänyt maksamatta. Varsinaisena tuloksena ponnisteluistani oli kaksi sormipatteria. No, onpahan toiveita siitä, että kello näyttää oikeaa aikaa.

Kotona ryhdyin pohdiskelemaan byrokratiaa tässä maassa. Mihin ihmeeseen tarvitaan niitä kaikkia lippusia ja lappusia, joita asiakkaat ja työntekijät vuoron perään täyttävät pankeissa ja liikkeissä. Kuka tätä kaikkea tietoa tarvitsee ja mihin nämä paperit arkistoidaan? Erilaisten paperien täyttämiseen ja siirtelemiseen paikasta toiseen käytetään valtava määrä työvoimaa. Työpaikat vilisetvät näitä paperin täyttäjiä ja siirtäjiä. Filippiineillä on tilastojen mukaan 55 miljoonaa aikuisväestöön kuuluvaa ihmistä. Heistä 30 miljoonalla on työpaikka. Työpaikkaa itselleen etsiviä aikuisia on 11 miljoonaa. Loput ovat työvoiman ulkopuolella. Työssä olevia on itse asiassa vain jonkin verran yli puolet aikuisväestöstä. Näyttää siltä, että aika suuri osa näistäkin työntekijöistä on jonkinlaisessa suojatyöpaikassa. Hyvin monet joutuvat etsimään työtä ulkomailta. Mitä tapahtuu tälle yhteiskunnalle ja näille ihmisille, kun toimintoja ja työntekoa aletaan järkeistää?

Tervetuloa takaisin!

Istumme taksissa, vaimoni ja minä, matkalla Manilan kansainväliseltä lentokentältä kohti Makatia ja kotiamme siellä. Takanamme on jälleen kerran "loma" Suomessa ja puuduttava lähes 20 tunnin lento Helsingistä. Kaivan "pesokukkaroni" esiin, ja kas kummaa saan väsymyksestäni huolimatta kootuksi erikokoisista seteleistä pinon, jonka voin ojentaa kuljettajalle, kun maksamisen aika tulee. Jälleen kerran saamme neuvoa lentokenttätaksin perille. Lopulta auto kurvaa kotikerrostalomme eteen. Vartijat näkevät jo autonikkunoista, että Ma`am ja Söör, kuten meitä kutsutaan, siellä istuvat. Ehdin tuskin aukaista oven, kun ensimmäiset tervetulotoivottelijat rientävät paikalle. Joku vartijoista puristaa lämpimän lujasti kättäni. Se on se käsi, johon olin huolella kerännyt taksirahani. Setelit lähtevät lentoon ja liitelevät jonnekin Dela Costan asfaltille. Totean, että nythän tänne tuli tosi rikas mies, kun rahaa sataa. Joka tapauksessa vastaanotto talossa oli lämmin.

Kuntoamme ylläpitääksemme olemme aloittaneet päivittäiset aamu- ja iltalenkkimme. Tämä tarkoittaa melko reipasvauhtista kävelyä ympäri Makatia. Aika usein kuljemme Ayala Triangel –puiston läpi, joka on hyvin hoidettu kauniine kukkaistutuksineen ja tasaisine käytävineen. Puisto on myös huolellisesti vartioitu. Olemme ottaneet tavaksemme tervehtiä niitä vartijoita ja puistotyöntekijöitä, jotka näyttävät pitävän siitä. Yllätyksemme oli melkoinen, kun paluumme jälkeen eräs vartijoista pysäytti meidät ja kysyi, milloin olemme tulleet takaisin ja toivotti meidät tervetulleiksi Filippiineille. Uuden hämmästyksen aiheen saimme, kun kuljimme Oriental Mandarin -hotellin ohi. Parkkipaikan vartija huikkasi meille hyvät huomenet ja toivotti meidät tervetulleeksi takaisin.

Elämme miljoonakaupungissa. Helsingin keskustan kokoisessa Makatissa asuu n. puoli miljoonaa ihmistä, ja päiväsaikaan paikalla on lähes neljä miljoonaa ihmistä. Hämmästelemme sitä, kuinka meidät on näin tarkasti "bongattu" tässä ihmistulvassa, jossa liikkuu myös paljon länsimaalaisia. Mutta vielä suurempi ihmetyksen aihe on tämä ihmisten halu ja kyky toivottaa toiset tervetulleeksi. Silloinkin kun kysymys on aivan vieraista ihmisistä. Muistelimme sitä, kuinka moni toivotti meidät tervetulleeksi, kun tulimme "lomalle" Suomeen. Eipä kovinkaan moni. Samalla tavoin lenkkeilimme sielläkin kyläteitä pitkin. Ehkä siellä ikkunaverho vähän heilahti, mutta eipä tervetulotoivotuksia juuri satanut.

Me suomalaiset olemme kaukana filippiinojen kyvystä ilmaista itseämme toiselle ihmiselle. Filippiino osaa sanoa luontevasti toiselle ihmiselle muutaman ystävällisen sanan ja hymyillä päälle. Miten yksinkertaiselta tämä tuntuukaan, mutta kuinka vaikeaa se sitten onkaan. Ehkä nämä täkäläiset olosuhteet ovat tuoneet ihmiset tilanteeseen, jossa elämä on vain jaettava toisten kanssa, eikä eristäytyminen kannata. Ystävällisyydestä ja myönteisyydestä on tullut osa filippiinokulttuuria. Olisin iloinen, jos voisin tuoda palankin siitä tuliaisiksi Suomeen. Pakkaisin matkalaukkuuni, veisin mukaani ja jakaisin "hapanta naamaa" näyttäville.

Ihmettelin aikoinani, miksi 50-luvun Universum missimme Armi Kuusela meni filippiinon kanssa naimisiin ja muutti Manilaan. Enää en ihmettele, vaan hämmästelen sitä, että harva suomalainen on löytänyt tiensä Filippiineille. Ehkä Armi löysi filippiiniläisessä yhteisössä jotain sellaista, mitä muualla ei hänelle voitu tarjota. Lenkillämme Ayala Triangel –puiston halki ohitamme usein Manilan vanhan kansainvälisen lentokentän asemarakennuksen. Lentokenttä on siirtynyt, mutta funkkistyylinen terminaalirakennus on jätetty paikalleen. Arvelemme, että Armi saapui tuolle kentälle ensi kerran Filippiineille tullessaan. Kuvittelemme, että hotellin omistaja Gil Hilario oli häntä vastassa loistoautollaan ja toivotti hänet lämpimästi tervetulleeksi. Sitten kylmän pohjoisen kaunis neito suli Filippiinien lämmössä. Loput me tiedämmekin.

Hauska nähdä taas

Lentokenttätaksi ehti tuskin pysähtyä kotitalomme eteen, kun auton ovet jo lennähtivät auki. Ensimmäiseksi kuului lämpimiä tervetulotoivotuksia, ja sitten matkatavaramme lähtivät kulkemaan kuin itsestään kohti aulaa ja hissiä. Olimme saapuneet Salcedo Villageen, kaupunkimaiseen kotikyläämme Makatissa. Viime päivinä olemme saaneet asuintalon henkilökunnalta kuulla monin tavoin olevamme hyvin tervetulleita takaisin. Meille on kerrottu, kuinka meitä on kaivattu. Kuulumiset on vaihdettu. Olemme olleet erityisen huomion kohteena. Eräs esimerkki tästä oli lähikauppamme myyjättären käyttäytyminen. Kun olimme ensi kertaa ostoksilla matkan jälkeen, hän antoi muiden asiakkaiden kuullen arvion sekä vaimoni että minun "seksikkyydestä". Näin meidät ikään kuin asiakkaina ja ihmisinä päivitettiin ja otettiin yhteisöön uudelleen. Filippiiniläiselle on luonteenomaista kyky ottaa toinen ihminen lämpimästi vastaan. Samalla tullaan myös usein niin lähelle, että yksityisyyden raja tulee vastaan. Näin ainakin suomalainen kokee aluksi Filippiineillä ja joutuu pohtimaan sitä, missä tuo raja kulloinkin kulkee.

Olen kirjoittanut blogejani runsaan vuoden verran. Tämä on 33. blogi. Lähdin kirjoittelemaan kokemuksia ja ajatuksia, joita uuden kulttuurin kohtaamisessa on syntynyt. Tavoitteenani on ollut selvitellä omaa päätä kaiken hämmennystä herättävän ja uuden keskellä. Ilokseni ole huomannut, että blogejani luetaan. Kirjoittamani blogit ovat myös lähteneet elämään omaa elämäänsä. Niitä luetaan myös silloin, kun pidän kirjoittamisesta taukoa. Tämäkin on mielenkiintoista. Minulla on myös lukijoita ympäri maailmaa. Yksittäiset lukijat pysyvät nimettöminä, mutta tilastointi kertoo lukijoiden maat ja myös eri blogien saaman suosion. Sähköpostitse saan vähän palautetta. Mutta jotakin voin päätellä siitä, kuinka paljon eri blogeja luetaan. Tässä mielessä yksi on ylitse muiden. Se on "Tervehtimisen iloa", jonka olen julkaissut 4.2.2010.

Olen pohtinut, mitä johtopäätöksiä pitäisi tehdä siitä, että juuri tämä blogi nousee suosion huipulle. Ehkä on niin, että kosketin siinä jotakin sellaista, joka on kipeämpi ja suurempi ongelma ainakin Suomessa kuin on osattu ajatellakaan. Monella saattaa olla naapureita, jotka "mököttävät" vuodesta toiseen. Joku erimielisyys tai riita on jäänyt käsittelemättä, ja sitten kiukku ilmaistaan täydellisellä vaikenemisella. Tapaamista vältellään, ja kun nähdään, kuljetaan pää painuksissa ohi. Naapurustolla on kuitenkin merkitystä viihtymiselle ja hyvinvoinnille.

Arvelen, että on lukuisia työpaikkoja, joissa joku työntekijä ei tervehdi toista. Tervehtimättömyys merkitsee sitä, että nämä työtoverit välttelevät toistensa tapaamista. Heidän keskinäisestä yhteistyöstään ei tule yhtään mitään. Tämä ei ole kuitenkaan vain kahden työntekijän välinen asia. Sillä on vaikutusta muihin työntekijöihin ja koko yhteisöön. Tervehtimättömyys on vamma, joka vaikuttaa kaikkien viihtyvyyteen ja työhön. Sen tähden tässä ei ole kysymys henkilöiden yksityisasiasta. Tähän pitää voida myös puuttua työpaikalla.

Kun ihminen tervehtii toista, hän antaa toiselle paikan omien ihmissuhteidensa piirissä. Siinä on sanoma siitä, että olet minulle merkittävä. Tervehtimättömyys omalla tavallaan riistää toiselta arvon. Siinä on viesti siitä, että olet minulle yhden tekevä tai täysin merkityksetön. Ihmisen oma näkemys arvostaan ja merkityksestään ei pohjautua vain siihen, millä tavoin toiset hänet arvostavat. Mutta toisten antamalla palautteella on aina joko mielialaa nostavaa tai masentavaa merkitystä. Tervehtiminen on välittömän palautteen antamista toiselle.

Kirkossa kuulee aina välillä saarnaa synnistä. Synnin käsite jää kuitenkin usein epäselväksi. Koskahan joku saarnaisi, että tervehtimättä jättäminen on syntiä? Sitä se kyllä on.

Aamulenkki Makatissa

Painelen hissillä pohjakerrokseen. Livahdan talon takaovesta ulos. Takaoven vartija tervehtii viemällä käden lippaan. - Lenkille, Sir? - Kyllä, kaunis aamu tänään. Laskeudun Buendialle. Kadun kostea ja pehmeä lämpö ottaa minut syliinsä. Buendialla kulkee virtanaan täpötäysiä jeepnejä vieden filippiinoja työpaikalle. Varakkaammat istuvat ilmastoiduissa henkilöautoissaan tai takseissa. Buendian kapeat, rapautuneet katukäytävät pullistelevat työhön menijöitä. Katukauppiaat levittelevät kulkijoiden eteen tarjolle piraattikopioita, tupakkaa, karkkeja, juomia, munia, kalapyöryköitä. Yritän pitää vauhtia ja pujottelen väkijoukon ja kauppatavaroiden lomitse. Samalla katson muutenkin, mihin astun. Käytävä muistuttaa kuoppineen ja möykkyineen välillä keskeneräistä rakennustyömaata. Takorautainen, jykevä aita erottaa katukäytävän ajoväylästä. Katukäytävän pientareella vastaani tulee outo näky. Näyttää siltä kuin ihminen olisi tuupertunut käytävän reunalle. Lähemmäksi päästyäni huomaan, että kysymyksessä onkin avattu sateenvarjo, joka on asetettu katukäytävän reunaan. Vielä lähemmäksi tultuani sateenvarjon takaa ponnahtaa ylös nuori nainen, joka nostelee nopeasti shortsejaan ylös. Vieressä seisoo pieni lapsi. No, niin, äidin aamutarpeet on siis hoidettu, ja roiskeiden suojaamistahan varten sateenvarjot ovat. Tosin pisarat tulevat tavallisesti varjon yläpuolelta. Sinä Buendia olet kyllä ihmeellinen katu. Sinun suonissasi virtaa virtsa ja pakokaasu. Kaikki, mitä elämässä on, tulee vastaan, kun lähtee Sinun matkaasi.

Kuljen kilometrin verran, ja vastaani tulee iso risteys. Makati Avenue ylittää Buendian. Jos kääntyisin vasemmalle, vastassani olisi heti Bel-Airin värikäs alue, jossa pikkupuodit, verstaat, tyttöbaarit ja hotellit reunustavat katuja. Mutta käännyn oikealle ja olen heti taas Makatin business-alueella. Katukäytävällä tulvehtii edelleen ihmisiä, mutta he ovat toisenlaisia kuin Buendialla kulkevat. Edessäni matelee laumoittain tummiin kävelypukuihin puettuja nuoria naisia. Heidän pukunsa ovat lähes täsmälleen samanlaisia. Puvut ovat mustaa kangasta, jossa on kapeat tumman harmaat raidat. Suurin osa heistä on töissä pankeissa, joita Makatin business-alue on täynnä. He ovat niitä onnellisia, joilla on siisti sisätyö. Näillä nuorilla naisilla on erityinen kyky kävellä hitaasti vetelehtimällä ryhmässä. Joudun taas pujottelemaan.

Olen löytänyt kävelyrytmin ja päässyt vauhtiin. Näkökenttääni tulee samaan suuntaan käsi kädessä kulkeva pari. Tavoitan heitä askel askeleelta. Pariskunta vaikuttaa epäsuhteiselta. Mies on pulleahko ja nainen tyttömäisen hento ja siro. Mies on pukeutunut urheiluasuun. Tavoitteena on ilmeisesti painon pudotus. Nainen kulkee kireissä farkuissa, vaatimattomasti pukeutuneena. Lähemmäksi päästyäni huomaan, että keski-ikäinen mies on länsimainen ja tyttö paikallinen. Mielessäni herää kysymys, joka yhdestä näkökulmasta kuuluu: Rakastaako vai rahastaako? Täällä kulkee paljon pareja, joissa ostaminen ja rahastaminen ovat keskeistä. Tyttö saattaa olla jo etukäteen seuralais-palvelusta tilattu matkaa varten. Mutta tämä tyttö ei ole escortti. Mistäkö sen tiedän? Escorttitytön pukeutuminen hyppää räikeydessään ja paljastavuudessaan silmille. Pukeutuminen ei ole kuitenkaan ratkaisevaa oikealle johtopäätökselle. Katson, millä tavoin parin kädet ovat liittyneet toisiinsa. Ne ovat syvällä toisiinsa uppoutuneina. Kädet puhuvat kieltä, joka kertoo totuuden. He rakastavat. Onnittelen ajatuksissani pariskuntaa.

Käännyn Ayala Triangel Gardens –puistoon. Se on keskellä Makatin business-aluetta sijaitseva helmi. Täällä on helppo kävellä. Käytävät ovat tasaista betonilaattaa. Puutarhaa hoidetaan kuin silmäterää. Kauniit kukat kukkivat. Palmut ja muut tropiikin puut vihannoivat aina. Nurmikkoa ja istutuksia hoitaa jatkuvasti joukko puutarhureita. Kävelijän kannalta helppoa on myös se, että jalkoihinsa ei tarvitse jatkuvasti katsoa. Kävelijän rauhaa eivät myöskään häiritse kaupustelijat tai rahan pyytäjät. Tänne heitä ei lasketa. Tämä ehkä kahden hehtaarin suuruinen alue on aidattu. Porteilla on myös vartijat. Asunnottomilla ei ole tänne asiaa. Sen kaikki tietävät. Vain muutaman sadan metrin päässä puistosta on toinen maailma. Siellä on tuskin ollenkaan katukäytäviä. Asunnottomia norkoilee kadun vierustoilla, ja seksipalveluita tyrkytetään ohikulkijalle. Rullaan Ayalan siloteltuja käytäviä pari kierrosta ja lähden kotia kohti.

Kun saavun koti-condon pääovelle molempien autoramppien edessä seisovat vartijat ottavat minut vastaan sotilaallisesti kunniaa tekemällä ja ystävällinen virne naamallaan. Ostan kaupasta päivän lehden ja kävelen hissille. Samaan hissiin tulee kanssani nuori treenatun oloinen mies. Hänen t-paidassaan on kuvio, joka muistuttaa pasifistien aikoinaan käyttämää ympyrän muotoista merkkiä, jossa ristin sakarat ovat valahtaneet alas. Kysyn merkistä. Poika tempaisee kaulassaan riippuvan ristin esiin t-paidan alta ja kertoo, että kuviokin on sama risti. Olin kohdannut hississä "kahden ristin miehen". Sain jälleen muistutuksen siitä, kuinka uskonnollisessa maassa olen.

Menin tapani mukaan uimaan talon altaalle. Lasken tavallisesti altaan mittoja uidessani. Huomasin, että menin laskuissani sekaisin. Ajatukseni karkasivat altaalta kaikkeen siihen, mitä aamulenkillä olin kokenut. Ehkä on vain hyvä, että laskut menevät välillä sekaisin.

Tervehtimisen iloa

Filippiiniläiseen elämän muotoon kuuluu reipas tervehtiminen. Kun aamuisin kuljemme kerrostalomme ala-aulan poikki ulkorappusille, kuuluu hyvin selkeästi ja moniäänisesti tervehdys: "Hyvää huomenta, Sir, Ma´m!" Ei jää millään tavoin epäselväksi, mitä talon henkilökunta meille toivottaa. Saatettuani vaimoni työpaikan autoon lähden aamulenkilleni Makatin katukäytäville ja puistoon. Sama hyvän huomenen toivottelu jatkuu matkan varrella. Talojen edessä päivystävät vartijat tervehtivät, varsinkin jos heitä vilkaisee. Tervehtiminen näyttää olevan kaikkien mielestä tärkeää.

Päivän kuluessa minua tervehtivät useaan otteeseen aulan vastaanottotyöntekijät, vartijat ja talon muu henkilökunta. Kun tutustuin talon turvallisuuspäällikköön, huomasin, kuinka tärkeänä hän piti omaa sotilaallista käyttäytymistään. Ajattelin, että jatketaan sitten siihen malliin, ja ryhdyin tervehtimään häntä sotilaallisesti viemällä käden lippaan tai otsalle. Sekös turvallisuuspäällikköä huvitti. Tämä tapa levisi kohta talon vartijoihin, ja rupesin tervehtimään heitäkin hyvin jämptisti tekemällä kunniaa. He vastasivat samalla tavalla, ja huusivat: Hyvää huomenta, Sir. Kaikista tämä oli jotenkin hupaisaa. Kun filippiinojen nyrkkeilysankari Manny Paquiaon maailmanmestaruusottelu oli ajankohtainen, muutin tervehdyksessä sormet V-asentoon niin, että siitä muodostui voiton merkki. Tervehtiessäni karjaisin: Pacman. Vastaukseksi sain saman tervehdyksen ja makean naurun. Olimme ryhtyneet tervehtimisleikkiin. Kuuluimme samaan porukkaan.

Olen saanut palautetta leikistämme. Turvallisuuspäällikölle kerroin aluksi, että olen pappi. Myöhemmin turvallisuuspäällikkö kertoi minulle talon henkilökunta epäilevän, että olisin ollut Suomessa armeijan palveluksessa, kun tervehdys on niin jämpti. Sanoin hänelle, että olen suorittanut varusmiespalveluksen ja käynyt sotilaspastorikurssin. Sain sillä selityksellä turvallisuuspäällikön ymmärtämään toimintaani. Joku vartijoista taas sanoi, minulle, että hän kokee tapani tervehtiä heidän työnsä tukemisena. Siihen sanoin, että juuri niin asia on.

Olen toiminut täällä Makatin Dela Costa -kadulla sotilaspastoraalisella otteella. Tervehtiminen on arvostuksen osoitus. Se on eräänlaista toisen olemassaolon tunnustamista. Kun tervehdin toista, annan toiselle kanssaihmisen arvon. Meillä on jotain yhteistä, jonka jaamme. Kun teen kunniaa vartijoille, he tietävät, että pappi tervehtii heitä. Papin tervehdyksellä on merkitystä. Messun jälkeen monet seurakuntalaiset käyvät täällä suutelemassa papin kättä. Minua ei tarvitse suudella. Pelkkä moikkaaminen riittää kyllä. Tervehtiminen avaa myös portteja muulle vuorovaikutukselle. Olen ruvennut päivittäin käymään pieniä keskusteluja vartijoiden kanssa, milloin mistäkin aiheesta. Välillä aiheena on sää, välillä työvuoron pituus.

Suomessa tervehtiminen on usein hyvin vaisua. Tuntuu siltä, että ihmiset haluaisivat mieluummin välttää tervehtimistä. Erityisesti kaupungissa tervehtimistä pyritään välttämään. Olemme luoneet Suomessa kylmän ja epäystävällisen kaupunkikulttuurin. Olen myös ollut töissä yhteisössä, jossa kaikki eivät tervehtineet toisiaan. Olen elänyt naapuristossa, jossa naapurit välttävät toisensa tervehtimistä. Muistan lukeneeni jostain, että tervehtimättömyys työpaikalla on katsottava työpaikkakiusaamiseksi. Minulla on sellainen käsitys, että Suomessa ei kuitenkaan juuri puututa tervehtimättömyyteen. Se katsotaan yksityisasiaksi. Sitähän se osaltaan onkin. Mutta onko sittenkin kysymys jostain laajemmasta asiasta? Onko suomalaisessa kulttuurissa sellaisia seikkoja, jotka tukevat "mököttävää" käyttäytymistä.

Suomalaisilla olisi oppimista filippiiniläisten tavasta tervehtiä. "Hyvää huomenta, Sir, Ma´m!"