Millaista on palata Filippiineille?

Tulimme, vaimoni Päivi ja minä,  takaisin Makatiin viime viikolla. Yli kaksi vuotta ehti vierähtää Suomessa. Sitä ennen olimme olleet kolme vuotta Filippiineillä. Meitä voi pitää paluumuuttajina. Paluun syy on sama kuin ennenkin. Vaimoni opettaa suomen kieltä filippiiniläisille sairaanhoitajille ja minä seuraan, kuinka asiat kehittyvät.

Kun pari päivää on harjoiteltu paluuta, tunnelmani ovat jotenkin jäsentymättömät ja ristiriitaiset. Toisaalta kaikki tuntuu tavattoman tutulta. Toisaalta jotkut asiat yllättävät. Muistikuvat tasoittuvat vuosien mittaan kummallisella tavalla. Kun kulkee Makatin kaduilla joutuu hämmästelemään sitä, oliko täällä näin likaisen näköistä. Hyvät muistot olivat pyyhkineet mielestä mustan harmaat katukäytävät ja nokeentuneet seinät. Todellisuus ravistelee kultaantuneita muistikuvia.

Köyhyys käy silmille, vaikka asummekin varakkaiden alueella. Katua ylittäessä kouluikäinen filippiinotyttö hyppää edestäni hurahtavan väkeä täynnä olevan jeepneyn takasillalle. Tyttö hymyilee, kun saa kaiteesta otteen ja onnistuu pysymään kyydissä. Hymy on kaunis mutta hampaaton. Buendiaa kulkiessamme pysähdymme katsomaan, onko vakituinen lehden myyjämme paikalla. Tovin seisoskeltuamme katukauppias huomaa meidät ja tulee ystävällisesti hymyillen pakeillemme ja kertoo kaivanneensa meitä. Hänen ”tiiminsä” on muuttunut. Sairaalloisen puolison sijaan on tullut poika ja nuori nainen joka lienee pojan vaimo. Jäimme miettimään, mitä perheen isälle on tapahtunut.

Lentomatkamme viimeinen osuus oli Hong Kongista Manilaan. Matkustajat olivat lähes kaikki filippiinoja. Oli mielenkiintoista seurata, kuinka filippiinot pakkaavat tavaroitaan matkustamossa. Täydessä ja ahtaassa koneessa filippiinot saivat kaiken sujumaan joustavasti ja hymyillen. Pakkaamisesta puuttui länsimaalainen töytäily ja kireys. Ystävällinen puhe ja nauru täytti koneen. Tuntui kummalliselta, että tällaiset luonteenpiirteet tulivat esille näin selvästi ja jo ennen kuin ehdimme edes koko maahaan.

Kun tulimme ensimmäisen kerran viisi ja puoli vuotta sitten Filippiineille, tämä maa oli meille outo ja ihmeellinen. Nyt tulo on paljon helpompi. Olemme palanneet vanhoille kotikulmille, ympäristöön, joka tuntuu monin tavoin tutulta. Mutta siitä huolimatta paluu on haaste. Hyppäys yhdessä vuorokaudessa pohjoisen kylmästä, mutta turvallisesta maasta Kaakkois-Aasian kuumuuteen koettelee sielua ja ruumista. Ei meinaa ajatus ja kieli  taipua tarvittavalla tavalla. Ruumiskin kapinoi kuumuutta ja ja bakteerikannan muutosta vastaan.

Paljon kuitenkin muuttunut siitä, kun ensimmäisen kerran tulimme Filippiineille. Filippiiniläisyys ei ole tullut vain tutuksi. Se on tullut myös omaan perheeseemme, kun eräs pojistani avioitui filippiinan kanssa. Meillä on nyt filippiiniläinen ”Daughter in Law” tai niin kuin suomalainen sanoo: miniä. Filippiiniläisyys on tullut ”iholle”. Me emme tulleet vieraan kansan keskelle vaan maahan, jossa meillä on sukulaisia. Tässä onkin melkoinen näkökulman muutos. Elämä ei pysy koskaan paikallaan, vaan aina sattuu ja tapahtuu.

Kävin kahvilla ja kauhistuin suomalaista palvelua

Ajoin perjantai-illan sateessa ja sumussa autolla Lahteen hakemaan vaimoani, joka oli palaamassa työmatkalta. Kun minulle jäi aikaa odotella, päätin mennä Sinuheen kahville. Entisenä lahtelaisena muistissani olivat Sinuhen herkut. Seisoin kahvilan kassalla odotellen vuoroani. Edelläni oli vanha rouva, joka yritti maksaa pankkikortilla kahvinsa ja pullansa. Rouva näperteli maksupäätteen kanssa, eikä suorituksesta tullut mitään. Kassaneiti-myyjä katsoi puuhastelua mykkänä ja kärsimättömän näköisenä. Vanha rouva näytti jännittävän tilannetta. Vaivautunut hiljaisuus tuntui painostavalta. Kassaneidin ilmeet kertoivat siitä, miten ikävää tällaisten vanhojen ”sompuloiden” kanssa on toimia. Keventääkseni tunnelmaa rupesin puhumaan vanhalle rouvalle ja ehdotin, että yritetäänpä yhdessä. Hyvästä yrityksestä huolimatta emme onnistuneet. Kassaneiti kysyi: ”Eikö Teillä ole käteistä?”  ”Ei”, sanoi vanha rouva ja häipyi ”häntä koipien välissä”.

Se, mikä minua kauhistutti, oli epäystävällinen palvelu. Filippiineillä olen tottunut kohteliaaseen ja ystävälliseen palveluun. Olen myös tottunut siihen, että vanhempia ihmisiä kunnioitetaan ja arvostetaan. Asiakaspalveluun riittää ihmisiä ja asiakkaille puhutaan ystävällisesti ja heitä neuvotaan. Asiakasta katsotaan silmiin ja hänelle hymyillään. Se, mitä näin lahtelaisessa kahvilassa tuntui siltä, kuin joku olisi ”heittänyt märän rätin vasten kasvoja”. Myyjän olisi pitänyt neuvoa ystävällisesti vanhaa rouvaa ja sanoa jotain rohkaisevaa. Mykkyys ja ”niskojen nakkelu” kertoivat epäkunnioittavasta asenteesta vanhaa rouvaa kohtaan. Sanoja ei siihen tarvittu. Ikärasismi tuli kyllä selväksi.

Helsingin Sanomissa (25.11.) oli artikkkeli maahanmuuttajanaisesta, joka kertoi, kuinka vaikeata on löytää yhteyttä suomalaisiin. Hän oli hankalassa tilanteessa avioliitossaan ja olisi tarvinnut ihmisiä, joiden kanssa olisi voinut vaihtaa ajatuksia. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, kun suomalaiset käänsivät hänelle selkänsä. Eräs esimerkki siitä oli se, että työpaikalla kahvihuone alkoi nopeasti tyhjentyä, kun tämä maahanmuuttaja tuli taukoaan pitämään. Tällaisen kokemuksen kuultuamme me suomalaiset puolustaudumme ja vähättelemme sitä helposti. Minun mielestäni tällaista kokemusta kannattaisi kuunnella tarkkaan. Minusta tässä on jotain olennaista suomalaisesta rasismista. Kerromme kyllä hyväksyvämme erilaisia ihmisiä, mutta suljemme heidät ihmissuhdeverkostojemme ulkopuolelle. Suomalainen rasismi on selän kääntämistä toiselle. Me emme tee sitä vain maahanmuuttajille vaan myös toinen toisellemme. Nuoret kääntävät selkänsä vanhuksille, työtoverit ja naapurit toisilleen. Ei tarvitse katsoa silmiin eikä tervehtiä. Tässä on eräs suomalaisten haavoista.

Filippiineillä ilmapiiri on toisenlainen. Kun kävelimme Makati Cityn katuja, meidät otettiin eräänlaiseen tuttavapiiriin. Katukauppiaat, vartijat ja muut kadun miehet ja naiset alkoivat pian tunnistaa meidät. Päivittäisiin tapoihin kuului tervehtiminen. Kun joskus kuljimme jonkun tähän tuttavapiiriin kuuluvan henkilön ohi, emmekä huomanneet häntä, kuulimme kaukaakin tervehdyshuudon. Tähän tietysti vastasimme. Tilanteesta ja kielitaidosta riippuen vaihdoimme muutaman sanan. Usein kohtaamiseen liittyi joku leikkisä letkautus. Tälllaiset tavat saattavat näyttää pikku asioilta, mutta ne eivät ole sitä. Ne luovat oman ilmapiirinsä elämiseen. Ne kertovat myös filippiinojen avoimuudesta toisia ihmisiä kohtaan. Erilaisuus ei haittaa vaan rikastuttaa.

Tervetuloa takaisin!

Istumme taksissa, vaimoni ja minä, matkalla Manilan kansainväliseltä lentokentältä kohti Makatia ja kotiamme siellä. Takanamme on jälleen kerran "loma" Suomessa ja puuduttava lähes 20 tunnin lento Helsingistä. Kaivan "pesokukkaroni" esiin, ja kas kummaa saan väsymyksestäni huolimatta kootuksi erikokoisista seteleistä pinon, jonka voin ojentaa kuljettajalle, kun maksamisen aika tulee. Jälleen kerran saamme neuvoa lentokenttätaksin perille. Lopulta auto kurvaa kotikerrostalomme eteen. Vartijat näkevät jo autonikkunoista, että Ma`am ja Söör, kuten meitä kutsutaan, siellä istuvat. Ehdin tuskin aukaista oven, kun ensimmäiset tervetulotoivottelijat rientävät paikalle. Joku vartijoista puristaa lämpimän lujasti kättäni. Se on se käsi, johon olin huolella kerännyt taksirahani. Setelit lähtevät lentoon ja liitelevät jonnekin Dela Costan asfaltille. Totean, että nythän tänne tuli tosi rikas mies, kun rahaa sataa. Joka tapauksessa vastaanotto talossa oli lämmin.

Kuntoamme ylläpitääksemme olemme aloittaneet päivittäiset aamu- ja iltalenkkimme. Tämä tarkoittaa melko reipasvauhtista kävelyä ympäri Makatia. Aika usein kuljemme Ayala Triangel –puiston läpi, joka on hyvin hoidettu kauniine kukkaistutuksineen ja tasaisine käytävineen. Puisto on myös huolellisesti vartioitu. Olemme ottaneet tavaksemme tervehtiä niitä vartijoita ja puistotyöntekijöitä, jotka näyttävät pitävän siitä. Yllätyksemme oli melkoinen, kun paluumme jälkeen eräs vartijoista pysäytti meidät ja kysyi, milloin olemme tulleet takaisin ja toivotti meidät tervetulleiksi Filippiineille. Uuden hämmästyksen aiheen saimme, kun kuljimme Oriental Mandarin -hotellin ohi. Parkkipaikan vartija huikkasi meille hyvät huomenet ja toivotti meidät tervetulleeksi takaisin.

Elämme miljoonakaupungissa. Helsingin keskustan kokoisessa Makatissa asuu n. puoli miljoonaa ihmistä, ja päiväsaikaan paikalla on lähes neljä miljoonaa ihmistä. Hämmästelemme sitä, kuinka meidät on näin tarkasti "bongattu" tässä ihmistulvassa, jossa liikkuu myös paljon länsimaalaisia. Mutta vielä suurempi ihmetyksen aihe on tämä ihmisten halu ja kyky toivottaa toiset tervetulleeksi. Silloinkin kun kysymys on aivan vieraista ihmisistä. Muistelimme sitä, kuinka moni toivotti meidät tervetulleeksi, kun tulimme "lomalle" Suomeen. Eipä kovinkaan moni. Samalla tavoin lenkkeilimme sielläkin kyläteitä pitkin. Ehkä siellä ikkunaverho vähän heilahti, mutta eipä tervetulotoivotuksia juuri satanut.

Me suomalaiset olemme kaukana filippiinojen kyvystä ilmaista itseämme toiselle ihmiselle. Filippiino osaa sanoa luontevasti toiselle ihmiselle muutaman ystävällisen sanan ja hymyillä päälle. Miten yksinkertaiselta tämä tuntuukaan, mutta kuinka vaikeaa se sitten onkaan. Ehkä nämä täkäläiset olosuhteet ovat tuoneet ihmiset tilanteeseen, jossa elämä on vain jaettava toisten kanssa, eikä eristäytyminen kannata. Ystävällisyydestä ja myönteisyydestä on tullut osa filippiinokulttuuria. Olisin iloinen, jos voisin tuoda palankin siitä tuliaisiksi Suomeen. Pakkaisin matkalaukkuuni, veisin mukaani ja jakaisin "hapanta naamaa" näyttäville.

Ihmettelin aikoinani, miksi 50-luvun Universum missimme Armi Kuusela meni filippiinon kanssa naimisiin ja muutti Manilaan. Enää en ihmettele, vaan hämmästelen sitä, että harva suomalainen on löytänyt tiensä Filippiineille. Ehkä Armi löysi filippiiniläisessä yhteisössä jotain sellaista, mitä muualla ei hänelle voitu tarjota. Lenkillämme Ayala Triangel –puiston halki ohitamme usein Manilan vanhan kansainvälisen lentokentän asemarakennuksen. Lentokenttä on siirtynyt, mutta funkkistyylinen terminaalirakennus on jätetty paikalleen. Arvelemme, että Armi saapui tuolle kentälle ensi kerran Filippiineille tullessaan. Kuvittelemme, että hotellin omistaja Gil Hilario oli häntä vastassa loistoautollaan ja toivotti hänet lämpimästi tervetulleeksi. Sitten kylmän pohjoisen kaunis neito suli Filippiinien lämmössä. Loput me tiedämmekin.