tiistai 3. helmikuuta 2015

Millaista on palata Filippiineille?

Tulimme, vaimoni Päivi ja minä,  takaisin Makatiin viime viikolla. Yli kaksi vuotta ehti vierähtää Suomessa. Sitä ennen olimme olleet kolme vuotta Filippiineillä. Meitä voi pitää paluumuuttajina. Paluun syy on sama kuin ennenkin. Vaimoni opettaa suomen kieltä filippiiniläisille sairaanhoitajille ja minä seuraan, kuinka asiat kehittyvät.

Kun pari päivää on harjoiteltu paluuta, tunnelmani ovat jotenkin jäsentymättömät ja ristiriitaiset. Toisaalta kaikki tuntuu tavattoman tutulta. Toisaalta jotkut asiat yllättävät. Muistikuvat tasoittuvat vuosien mittaan kummallisella tavalla. Kun kulkee Makatin kaduilla joutuu hämmästelemään sitä, oliko täällä näin likaisen näköistä. Hyvät muistot olivat pyyhkineet mielestä mustan harmaat katukäytävät ja nokeentuneet seinät. Todellisuus ravistelee kultaantuneita muistikuvia.

Köyhyys käy silmille, vaikka asummekin varakkaiden alueella. Katua ylittäessä kouluikäinen filippiinotyttö hyppää edestäni hurahtavan väkeä täynnä olevan jeepneyn takasillalle. Tyttö hymyilee, kun saa kaiteesta otteen ja onnistuu pysymään kyydissä. Hymy on kaunis mutta hampaaton. Buendiaa kulkiessamme pysähdymme katsomaan, onko vakituinen lehden myyjämme paikalla. Tovin seisoskeltuamme katukauppias huomaa meidät ja tulee ystävällisesti hymyillen pakeillemme ja kertoo kaivanneensa meitä. Hänen ”tiiminsä” on muuttunut. Sairaalloisen puolison sijaan on tullut poika ja nuori nainen joka lienee pojan vaimo. Jäimme miettimään, mitä perheen isälle on tapahtunut.

Lentomatkamme viimeinen osuus oli Hong Kongista Manilaan. Matkustajat olivat lähes kaikki filippiinoja. Oli mielenkiintoista seurata, kuinka filippiinot pakkaavat tavaroitaan matkustamossa. Täydessä ja ahtaassa koneessa filippiinot saivat kaiken sujumaan joustavasti ja hymyillen. Pakkaamisesta puuttui länsimaalainen töytäily ja kireys. Ystävällinen puhe ja nauru täytti koneen. Tuntui kummalliselta, että tällaiset luonteenpiirteet tulivat esille näin selvästi ja jo ennen kuin ehdimme edes koko maahaan.

Kun tulimme ensimmäisen kerran viisi ja puoli vuotta sitten Filippiineille, tämä maa oli meille outo ja ihmeellinen. Nyt tulo on paljon helpompi. Olemme palanneet vanhoille kotikulmille, ympäristöön, joka tuntuu monin tavoin tutulta. Mutta siitä huolimatta paluu on haaste. Hyppäys yhdessä vuorokaudessa pohjoisen kylmästä, mutta turvallisesta maasta Kaakkois-Aasian kuumuuteen koettelee sielua ja ruumista. Ei meinaa ajatus ja kieli  taipua tarvittavalla tavalla. Ruumiskin kapinoi kuumuutta ja ja bakteerikannan muutosta vastaan.


Paljon kuitenkin muuttunut siitä, kun ensimmäisen kerran tulimme Filippiineille. Filippiiniläisyys ei ole tullut vain tutuksi. Se on tullut myös omaan perheeseemme, kun eräs pojistani avioitui filippiinan kanssa. Meillä on nyt filippiiniläinen ”Daughter in Law” tai niin kuin suomalainen sanoo: miniä. Filippiiniläisyys on tullut ”iholle”. Me emme tulleet vieraan kansan keskelle vaan maahan, jossa meillä on sukulaisia. Tässä onkin melkoinen näkökulman muutos. Elämä ei pysy koskaan paikallaan, vaan aina sattuu ja tapahtuu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti