Tulimme, vaimoni Päivi ja minä, takaisin Makatiin viime viikolla. Yli kaksi
vuotta ehti vierähtää Suomessa. Sitä ennen olimme olleet kolme vuotta
Filippiineillä. Meitä voi pitää paluumuuttajina. Paluun syy on sama kuin
ennenkin. Vaimoni opettaa suomen kieltä filippiiniläisille sairaanhoitajille ja
minä seuraan, kuinka asiat kehittyvät.
Kun pari päivää on harjoiteltu paluuta, tunnelmani ovat
jotenkin jäsentymättömät ja ristiriitaiset. Toisaalta kaikki tuntuu tavattoman
tutulta. Toisaalta jotkut asiat yllättävät. Muistikuvat tasoittuvat vuosien
mittaan kummallisella tavalla. Kun kulkee Makatin kaduilla joutuu
hämmästelemään sitä, oliko täällä näin likaisen näköistä. Hyvät muistot olivat
pyyhkineet mielestä mustan harmaat katukäytävät ja nokeentuneet seinät.
Todellisuus ravistelee kultaantuneita muistikuvia.
Köyhyys käy silmille, vaikka asummekin varakkaiden alueella.
Katua ylittäessä kouluikäinen filippiinotyttö hyppää edestäni hurahtavan väkeä
täynnä olevan jeepneyn takasillalle. Tyttö hymyilee, kun saa kaiteesta otteen
ja onnistuu pysymään kyydissä. Hymy on kaunis mutta hampaaton. Buendiaa
kulkiessamme pysähdymme katsomaan, onko vakituinen lehden myyjämme paikalla.
Tovin seisoskeltuamme katukauppias huomaa meidät ja tulee ystävällisesti
hymyillen pakeillemme ja kertoo kaivanneensa meitä. Hänen ”tiiminsä” on
muuttunut. Sairaalloisen puolison sijaan on tullut poika ja nuori nainen joka
lienee pojan vaimo. Jäimme miettimään, mitä perheen isälle on tapahtunut.
Lentomatkamme viimeinen osuus oli Hong Kongista Manilaan.
Matkustajat olivat lähes kaikki filippiinoja. Oli mielenkiintoista seurata,
kuinka filippiinot pakkaavat tavaroitaan matkustamossa. Täydessä ja ahtaassa
koneessa filippiinot saivat kaiken sujumaan joustavasti ja hymyillen. Pakkaamisesta
puuttui länsimaalainen töytäily ja kireys. Ystävällinen puhe ja nauru täytti
koneen. Tuntui kummalliselta, että tällaiset luonteenpiirteet tulivat esille
näin selvästi ja jo ennen kuin ehdimme edes koko maahaan.
Kun tulimme ensimmäisen kerran viisi ja puoli vuotta sitten
Filippiineille, tämä maa oli meille outo ja ihmeellinen. Nyt tulo on paljon
helpompi. Olemme palanneet vanhoille kotikulmille, ympäristöön, joka tuntuu
monin tavoin tutulta. Mutta siitä huolimatta paluu on haaste. Hyppäys yhdessä
vuorokaudessa pohjoisen kylmästä, mutta turvallisesta maasta Kaakkois-Aasian
kuumuuteen koettelee sielua ja ruumista. Ei meinaa ajatus ja kieli taipua tarvittavalla tavalla. Ruumiskin
kapinoi kuumuutta ja ja bakteerikannan muutosta vastaan.
Paljon kuitenkin muuttunut siitä, kun ensimmäisen kerran
tulimme Filippiineille. Filippiiniläisyys ei ole tullut vain tutuksi. Se on
tullut myös omaan perheeseemme, kun eräs pojistani avioitui filippiinan kanssa.
Meillä on nyt filippiiniläinen ”Daughter in Law” tai niin kuin suomalainen
sanoo: miniä. Filippiiniläisyys on tullut ”iholle”. Me emme tulleet vieraan
kansan keskelle vaan maahan, jossa meillä on sukulaisia. Tässä onkin melkoinen
näkökulman muutos. Elämä ei pysy koskaan paikallaan, vaan aina sattuu ja
tapahtuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti