Pohdintoja perhetragediasta

 

Suku on kummallinen asia. Se on monelle meistä ylpeyden aihe. On hienoa lausua oma sukunimensä ja samalla esitellä oman taustansa. Kuuluminen sukuun vahvistaa omaa identiteettiä ja lisää omanarvon tunnetta. Monet sen sijaan saattavat kokea oman sukunsa rasitteena, jonka haluaisi jättää taakseen. Tuntuu hyvältä, jos voisi harhauttaa toiset niin, että he eivät tietäisi, mistä suvusta tulen. Uusi sukunimilaki auttaa tässä, kun se antaa huomattavan paljon mahdollisuuksia käyttää sukunimeä, josta omaa sukua ei voi tunnistaa. Myös yksilöllisyyttä korostava aikamme voi houkutella uskomaan siihen, että yksilö on jotakin niin ainutlaatuista, että hänen riippuvuutensa sukutaustasta on hyvin ohut.

Mutta kun erehtyy selaamaan suvun vanhaa valokuva-albumia ja vilkaisee sen jälkeen vaikkapa vain vahingossa peiliin, huomaakin, että minulla on kummallisesti yhdennäköisyyttä jonkun valokuvissa esiintyneen henkilön kanssa. Omasta biologisesta taustasta ei pääse eroon. Meidän ruumiimme ei unohda perimäänsä.

Biologisen perinnön lisäksi kannamme mukanamme paljon muutakin perittyä. Meidän mukanamme kulkevat edellisten sukupolvien elämänhistorian vaiheet ja niihin liittyvät kokemukset. Suvussa tapahtuneet menestykset ja onnistumiset on helppo kuljettaa mukanaan ja niistä on mukava mainita.

Mutta mitä tapahtuu silloin, kun jossakin vaiheessa perhettä on kohdannut vastoinkäyminen, joka on niin suuri, että se koetaan uhkaavaksi? Perhe saattaa tässä tilanteessa kääntyä sisäänpäin ja ruveta peittelemään tapahtunutta. Häpeällistä epäonnistumista aletaan salailla. Koetaan, että tässä tilanteessa perheen kunnia on vaarassa ja sitä on suojeltava. Uskotaan siihen, että salailemalla häpeä häipyy.

Viime vuosina olen ollut tällaisten kysymysten ja pohdintojen äärellä. Omaa sukuani on kohdannut tällainen vastoinkäyminen, jota parhaiten voisi ehkä kuvata sanalla perhetragedia. Vesilahden Hoppu-suvun Sorrin haaran sukukirja kertoo tästä omalla tavallaan sivulla 22 olevassa taulussa 24. Siinä kerrotaan, että isovanhemmillani Kustaa ja Amanda Sorrilla on ollut tytär, jonka nimi on ollut Aune Kyllikki. Hän on syntynyt v. 1910 ja kuollut v. 1915, vähän yli 4-vuotiaana. Pelkästään nämä tiedot kertovat, että Aunen kuolema on ollut järkytys vanhemmille. Vain pari vuotta sitten sain tietää, että kuolema oli johtunut Aunea kohdanneesta onnettomuudesta.

Kustaan ja Amandan perheessä onnettomuudesta tuli vaiettu aihe. Aunesta ja hänen lyhyeksi jääneestä elämästään ei kerrottu omassa lapsuuden (Aimon) perheessäni lainkaan. Aune ei ollut olemassa, mutta jälkeenpäin olen huomannut, että hän oli omalla tavallaan ja vaikutti meidän perheemme elämään.

Olen kirjoittanut tästä Vartija-lehteen artikkelin. Se on luettavissa tästä linkistä:

https://www.vartija-lehti.fi/perhetragediasta-pappeuteen-perhehistoriaa-isoisan-kirjeen-pohjalta/