Asiointia auringon paisteessa ja byrokratian varjossa

Olin saanut vaimoltani tehtävän. Opetuksessa käytetty tietokone hajosi. "Uuden" tietokoneen ja videoprojektorin yhdistävä kaapeli eivät sopineetkaan yhteen. Lupauduin järjestämään asian. Totesin, että lupauksen täyttämiseen tarvitsen rahaa. Aloitin päivän menemällä pankkiin. Täytin käsin rahan nostoon vaadittavan lipukkeen. Siihen minun on aina kirjoitettava yhä uudelleen mm. pankkitilini numero ja kahteen kohtaan laitettava allekirjoitukseni, joista toisen toistuvasti unohdan. Päätin maksaa samalla myös kaapelitelevision kuukausimaksun. Minkäänlainen sähköinen maksaminen ei tule täällä kyseeseen. Kirjoitin myös kaapelitelevision laskuun käsin erillisen maksulipukkeen liitteeksi. Lipukkeessa on mm. puhelinnumerolleni kohta. Minun pitäisi se täyttää uudelleen joka kerta, kun maksan laskun. Unohdin senkin ja toivoin, että myös virkailija unohtaisi eikä muistaisi kysyä sitä tällä kertaa. Kaikki sujui hyvin, mutta yhdessä kohdassa seinä tuli vastaan. Yritin ovelasti ujuttaa maksuun myös kaksi päivää myöhässä olevan sähkölaskun. Laskun suuruus on 5,65 pesoa (0,09 eur). Tiesin kyllä, että yritykseni oli selvääkin selvempää "lusperointia", sillä myöhästynyt maksu on käytävä suorittamassa sähkölaitos Meralcon Makatin konttorin kassalla. Kun se kuitenkin sijaitsee kilometrin päässä kotoamme, ajattelin yrittää "ilmaveiviä" pankissa. Mutta menestys oli huono. Koetin selittää, mutta rankaisuksi sain pankkineidin pään pudistuksia ja nuhtelevan katseen.

Pankkitiskillä ajoittain koetuista takaiskuista huolimatta olen varsin tyytyväinen siihen, että minulla on pankkitili Filippiineillä. Se ei olekaan mikään itsestään selviö. Tässä tapauksessa se oli pitkän ja sitkeän työn tulos. Yritin aluksi käyttää hyväksi jopa papin ammattiani tehdäkseni vaikutuksen ja saadakseni tilin avatuksi. Vedin papin paidan päälleni, laitoin pannan kaulaani ja painelin pankkiin. Tämä ei ollut ehkä ihan sitä, mihin 42 vuotta sitten pappisvihkimyksessäni Tampereen tuomiokirkossa olin sitoutunut, mutta ajattelin, että hätä ei lue lakia. Annoin ymmärtää, että pankilla on nyt ainutlaatuinen mahdollisuus saada asiakkaaksi luotettava pappimies. Pääsinkin eteenpäin. Takahuoneesta kutsuttiin johtaja keskustelemaan kanssani. Johtaja aloitti kohteliaasti keskustelun siitä, pitäisikö hänen kutsua minua nimellä "Isä" vaiko "Veli". Asetuin suosittelemaan "Isää". Seuraavassa vaiheessa johtaja pyysi synninpäästöä "Isältä" siitä, että hän ei voinut avata minulle tiliä. Annoin hänelle anteeksi. Tämän pitemmälle emme silloin kuitenkaan päässeet. Kun sitten sain työluvan Filippiineillä, alkoivat salvat avautua, ja pankkitilikin myönnettiin. Tiliä avattaessa jouduin hyvin henkilökohtaisia tietoja mittaavaan keskusteluun. Kaiken muun ymmärsin, mutta sitä minun oli vaikea tajuta, että minun piti kertoa pankille äitivainajani tyttönimi. Nyt Tordesillas kadun pankkikonttorissa tiedetään, että se on, vai pitäisikö sanoa: oli, Junnila. Ehkä edessä on joku ennalta aavistamaton käänne pankkiasioinnissa, jossa tämänkin tiedon merkitys paljastuu.

Rahaa saatuani lähdin ostamaan kaapelia. Pakkasin videoprojektorin ja läppärin autoon ja suunnistin kohti Buendian lähettyvillä sijaitsevaa Cash and Carry - tavarataloa. Kun sähkölaitos Meralcon konttori sijaitsi matkan varrella, päätin tehdä pienen poikkeaman päästäkseni sähkölaskusta eroon. Parkkeeraaminen ei ollutkaan sitten niin yksinkertaista. Korttelin kierrettyäni sain vartijan avustuksella autoni tungettua pysäköintiruudun puolikkaaseen ja riensin pääovesta sisään. Meralcon palveluhallissa oli väkeä kuin "helluntaiepistolassa". Laskin, että olisi ottanut vähintäänkin tunnin jonottaa kassalle. Se on aika paljon yhdeksän sentin suuruisesta laskusta. Päätin poistua hyvässä järjestyksessä. Ovella kysyin kansan paljouden syytä vartijalta. Kuulin, että on kuun vaihde ja sähkön katkaisemista pelätään. Siksi maksajat olivat saapuneet luukulle.

Suunnistin kohti tavarataloa. Ruuhka mateli hitaasti Buendialla. Mutta enpä jäänyt sielläkään vaille seuraa, sillä erilaiset kaupustelijat ja rahaa pyytelevät lapset puikkelehtivat autojen välistä koputtelemaan valkoihoisen miehen ikkunoita. Pysyin lujana. Joku varmaankin hermostui ja pamautti ilmeisesti nyrkillä auton perään. Räpsäytin hätävilkut päälle ja lähdin tarkastamaan mahdollisia vaurioita. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Tavaratalossa lähdin liikkeelle suuresta Ansonin elektroniikkaliikkeestä. Sieltä minut neuvottiin eteenpäin. Kiersin kolme pienempää alan liikettä. Tulos oli nolla. Mutta viidennessä liikkeessä myyjä ryhtyi soittelemaan tarvitsemani sovittimen perään ja lopulta kertoi, että saisin kaipaamani tuotteen seuraavana päivänä. Hienoa. Olin toiveikas.

Muistin, että tarvitsen myös sormipattereita seinäkelloon. Menestyksen rohkaisemana palasin Ansonille, jossa olin nähnyt sellaisia. Löysin etsimäni patterit ja esitin ostotarjoukseni myyjälle. Myyjätär kaivoi patterit vitriinistä ja kipitti kassatiskille, jonne hän pyysi minuakin siirtymään. Kassalla uusi myyjätär kirjoitti ja printtasi minulle A5-kokoisen laskun. Maksoin laskun (hieman yli 1,- eur). Ojensin käteni saadakseni patterit. Minulle kerrottiin kuitenkin, että asia ei ole suinkaan näin yksinkertainen. Päästäkseni eteenpäin minun oli siirryttävä jälleen uudelle tiskille, joka on erityinen ostosten luovutustiski. Siirryin myyjän viittausten opastamana myyntihallin toisella puolella sijaitsevaan asiointi- pisteeseen. Esitin siellä jälleen uudelle myyjälle saamani maksukuitin. Myyjätär lähti etsimään hallin toiselta puolelta ostamiani pattereita. Pienen harhailun jälkeen ne löytyivät. Myyjä näytti patterit ja kuitin vielä ovella seisovalle vartijalle, joka teki kuittiin merkinnän. Kuitti leimattiin vielä ja minä marssin pikavauhtia pois liikkeestä. Kahden patterin ostossa olin asioinut kolmella tiskillä, minua oli palvellut neljä kaupan työntekijää. Kun saavuin kotiin, olin käyttänyt puolipäivää aikaani asiointiin ja kulkemiseen. Lopputulos ei kuitenkaan ollut hääppöinen. Itse pääasiasta, tietokoneen ja projektorin yhdistämiseen tarvittavasta sovittimesta olin saanut vain lupauksen. Sähkölaskukin oli jäänyt maksamatta. Varsinaisena tuloksena ponnisteluistani oli kaksi sormipatteria. No, onpahan toiveita siitä, että kello näyttää oikeaa aikaa.

Kotona ryhdyin pohdiskelemaan byrokratiaa tässä maassa. Mihin ihmeeseen tarvitaan niitä kaikkia lippusia ja lappusia, joita asiakkaat ja työntekijät vuoron perään täyttävät pankeissa ja liikkeissä. Kuka tätä kaikkea tietoa tarvitsee ja mihin nämä paperit arkistoidaan? Erilaisten paperien täyttämiseen ja siirtelemiseen paikasta toiseen käytetään valtava määrä työvoimaa. Työpaikat vilisetvät näitä paperin täyttäjiä ja siirtäjiä. Filippiineillä on tilastojen mukaan 55 miljoonaa aikuisväestöön kuuluvaa ihmistä. Heistä 30 miljoonalla on työpaikka. Työpaikkaa itselleen etsiviä aikuisia on 11 miljoonaa. Loput ovat työvoiman ulkopuolella. Työssä olevia on itse asiassa vain jonkin verran yli puolet aikuisväestöstä. Näyttää siltä, että aika suuri osa näistäkin työntekijöistä on jonkinlaisessa suojatyöpaikassa. Hyvin monet joutuvat etsimään työtä ulkomailta. Mitä tapahtuu tälle yhteiskunnalle ja näille ihmisille, kun toimintoja ja työntekoa aletaan järkeistää?