Valentiinin päivän deitti

Lähdin Valentiinin päivän aamuna ostamaan kadulta lehteä. Kun astuin aulassa hissistä,  tapasin erään ”condomme” palveluhenkilökuntaan kuuluvista nuorista miehistä. Hän tervehti minua reippaasti ja kohteliaasti, kuten täällä Filippiineillä tapana on: Good Valentine, Sir. – Same to you. – You have a date, Sir? – Yes. – Really? – Yes, every day.

Valentiininpäivän lämpö näytti olevan kovassa nousussa jo aamusta alkaen. Tämän vaikutelman vahvisti myös kadulla kiireisin askelin ja vakavin ilmein kukkapuska kädessä kulkeva nuorimies. Hän ei vilkuillut sivuilleen, vaan käveli suoraan ja määrätietoiisesti kohti kohdettaan. Kohteena oli nuori neito, joka sai päivän alkajaiksiksi kauniin kukkakimpun ja varmasti myös kutsun Valentiinin päivän treffeille.

En valehdellut aulamiehelle. Minullakin oli ”deitti”. Hän oli vaimoni Päivi. Vein hänet paikallisen Valentiinin päivän tavan mukaan illalliselle ja iltakävelylle. Suuntasimme askeleemme ensiksi Aylan puistoon. Valentiinin päivä näkyi puiston ravintoloissa. Ne olivat levittäneet telttakatoksensa nurmikolle, jotta asiakkaiden ryntäys olisi helpompi ohjata omaan pyydykseen. Me valitsimme ravintolan Simple Lang. Nimi on tagaloa ja lupaa  ”konstailematta hyvää” ruokaa. Sitä saimmekin ”Sisig beefin” muodossa. Lähtiessämme tarjoilijamme ojensi tulipunaisen ruusun ”deitilleni”.

Kävelimme verkkaisesti Greenbeltin puistomaiselle ravintola-alueelle. Valitsimme jälkiruokapaikaksemme Bizu-kahvilan. Bizun kattaus Valentiinin päivälle oli vaikuttava. Koko kahvila oli muokattu pareja varten. Lähes kaikki pöydät olivat vain kahdelle hengelle. Kauniit punaiset kukat koristivat pöytiä. Bizu on jälkiruokaherkkujen mestari. Deittini valitsi capuccinon ja ravintolan spesialiteetin, myslimustikkajugurtin. Itse otin calamanssisoodan ja mustikkajuustokakun. Suun herkkujen kihelmöidessä makuhermoilla palasimme omaan historiaamme Filippiineillä ja sitten koko suhteessamme. Kerroimme, kuinka paljon me toisillemme merkitsemme.

Bizun Valentiinin päivän palveluun kuului myös deittiparin kuvaaminen. Filippiinot rakastavat kuvaamista. Erityisen tärkeää se on Valentiinin päivänä. Kuva kertoo enemmän kuin sanat. –Yes, I had a date.

Häämatkalla Filippiineille

Matkasin vaimoni kanssa jälleen kerran vuoden alussa Filippiineille. Reittimme kulki Amsterdamin kautta, kuten niin usein ennenkin. Sieltä lähtiessämme sain toiseksi vierustoverikseni jyhkeän kokoisen, eurooppalaiselta näyttävän miehen. Matkan alkuvaiheessa keskityin seurustelemaan toisella kyljellä istuvan vaimoni kanssa ja jätin vaitonaiselta vaikuttavan miehen omiin oloihinsa. Jotain vuorovaikutuksessa kuitenkin muuttui, kun hollantilainen, sujuvasanainen stuertti alkoi päivällistä tarjoillessaan jututtaa meitä. Yllätyksekseni kuulin naapurini kertovan, että hän on norjalainen ja matkustaa Filippiineille mennäkseen naimisiin.

Vierustoverini oli arviolta jonkin verran yli 30-vuotias, raamikas mies, jonka hartiat olivat kuin ”ladon ovet”. Hän muistutti ulkonäöltään Norjan keihästähteä Andreas Thorkildsenia, joka on viime vuosina nöyryyttänyt suomalaisia keihäänheittäjiä arvokisoissa mennen tullen. Aloinkin mielessäni nimittää vierustoveriani Andreakseksi. Yli puoli vuorokautta kestäneen matkan kuluessa kävi ilmi, että Andreaksella oli erinomaiset unenlahjat. Kun miehellä oli kokoa vaikka muille jakaa, heräsin yöllä siihen, että Andreas pursuaa istuimensa yli minun puolelleni. Tunsin litistyväni, eikä uni enää maistunut. Aloitinkin keskustelun Andreaksen kanssa, kun huomasin hänessä ensimmäiset merkit heräämisestä.

Andreas kertoi, että hän asui keski-norjalaisessa kaupungissa. Ammatiltaan hän oli insinööri. Hän matkusti ensimmäistä kertaa Filippiineille. Matkan syy oli edessä olevat häät Filippiineillä. Andreasta odotti morsian, joka oli ammatiltaan sairaanhoitaja. Seurustelukumppani oli työskennellyt jo useamman vuoden Lähi-Idässä. Hän kuului siihen suureen filippiino-siirtotyöläisten joukkoon, jotka hakivat elantonsa ulkomailta. Andreas oli tavannut seurustelukumppaninsa erään netissä toimivan parinhakupalvelun kautta. Kysymyksessä oli eräänlainen ”klikkaa mua”-sivusto, josta voi etsiä mieleistään ehdokasta kumppaniksi.

Andreas oli ”chattaillyt” netissä tyttönsä kanssa yli kaksi vuotta. Näin he olivat tutustuneet ja suhde oli syventynyt vuosien myötä sille asteelle, että oli tehty päätös avioliiton solmimisesta. Tätä päätöstä toteuttamaan Andreas oli nyt menossa istuessaan KLM-lentoyhtiön lennolla Amsterdamista Manilaan. Edessä oli häiden suunnittelu ja valmistelu. Morsian oli hänkin saapunut vain muutama päivä sitten Lähi-Idästä kotimaahansa. Andreas kertoi, että morsian on veljensä kanssa häntä vastassa Ninoy Aquinon kansainvälisellä lentokentällä. Silloin hän tulee näkemään morsiamensa ensimmäistä kertaa ”livenä”. Tähän asti hän on nähnyt kumppaninsa web-kameran välityksellä. Kerroin Andreakselle, että Manilan lentokentällä on erityinen alue vastassa olijoita varten, ja siellä on melkoinen ihmisten paljous. Huomautin, että vastaanottajien ei ole kovin helppoa löytää vieraitaan. Silloin Andreas avasi päällyspaitansa napit ja näytti alla olevaa raidallista, värikästä t-paitaa. Se oli morsiamen lähettämä lahja Andreakselle. Paita varmisti myös sen, että morsian tunnistaa sulhonsa lentokentän ihmisvilinässä.

Andreas kertoi, että häiden järjestely Filippiineillä oli vaativaa. Vielä ei tiedetty, mikä viranomainen suorittaa avioliittoon vihkimisen. Andreas oli varannut kaikkeen tähän aikaa 3-4 kuukautta. Pariskunnalla oli tarkoitus muuttaa Norjaan. Siellä oli Andreaksen työ ja sieltä myös puoliso tulisi saamaan sairaanhoitajan töitä. Muuttokaan ei ollut yksinkertainen asia. Norjan viranomaiset tutkivat tilanteen tarkoin, jotta estettäisiin avioliiton avulla tapahtuva keinottelu maahan muutossa.  Mutta parin vuoden kuluessa avioliiton solmimisesta puoliso tulisi pääsemään Norjaan. Tarkoitus oli, että pariskunta asuisi Norjassa. Tilannetta tasoittaakseen Andreas oli luvannut, että kaikki loma-ajat tullaan viettämään Filippiineillä.

Andreas oli sitä mieltä, että hän ei ollut kovinkaan poikkeuksellinen norjalaismies. Hänen tuttavapiiriinsä kuului useita norjalaisia, jotka olivat avioituneet filippiiniläisen kanssa. Hänen puolisonsa voisi Norjassa solmia yhteyksiä sikäläisiin filippiinonaisiin. Andreas arveli, että norjankielen oppiminen olisi myös helppoa hänen puolisolleen, koska norja on kielenä lähellä englantia. Andreas uskoi, että sopeutuminen Norjaan sujuisi hyvin.

Matkan päättyessä toivotimme Andreakselle hyvää hääaikaa ja voimia kaikkiin valmisteluihin. Emme luonnollisesti nähneet Andreaksen ja morsiamen kohtaamista lentokentän tungoksessa. Mutta se on ollut varmasti sydäntä sykähdyttävä. Kun Makatin kotiin päästyämme olimme matkasta väsyneinä laahautuneet läheiseen ravintolaan illalliselle, palasimme keskustelussamme Andreakseen ja hänen kokemuksiinsa. Hänen tapaamisessaan oli jotain sellaista, jolla on laajempaakin merkitystä. Tällaisia pariskuntia, joissa mies on länsimainen, muodostuu paljon. Internet on tuonut mukanaan vallankumouksen pariskuntien syntyyn. Maantieteelliset etäisyydet ja valtakuntien rajat katoavat. Ihmiset valitsevat toisiaan ennen näkemättömän suurista valikoimista. Vahvoilla ovat ne, jotka voivat esittää itsestään vetovoimaisen kuvan. Seuraavaksi kysytään kykyä esitellä itseään sanallisesti. Jos haluaa päästä pidemmälle, täytyy osata myös ”chattailla” sujuvasti. Englannin taitoakin tarvitaan.

Kun puhutaan länsimaisten miesten ja filippiiniläisten naisten välisistä suhteista, esitetään usein kaksi stereotypiaa. Toisen mukaan länsimainen mies ostaa filippiinonaisen ja käyttää häntä seksuaalisesti hyväkseen. Toisen mukaan taas länsimainen mies on ”ressukka”, josta länsimaiset naiset eivät ole välittäneet. Hävittyään tämän kilpailun mies etsiytyy filippiinonaisen seuraan, jolle tällainenkin mies kelpaa. Tällaista suhdetta leimaa usein suuri ikäero. Näille stereotypioille on luonteenomaista epätasa-arvo. Andreas ja hänen morsiamensa eivät sopineet kumpaankaan suhdemalliin. Andreas ei suinkaan ollut ressukka, vaan komea, hyvin koulutettu, vuorovaikutustaitoinen mies, joka olisi pärjännyt hyvin norjalaisten parisuhdemarkkinoilla. Hänen tuleva puolisonsakaan ei ollut mikä tahansa tyttönen, vaan hyvin koulutettu ja työkokemusta omaava terveydenhuollon ammattilainen. Tässä mielessä kyseessä oli melko tasaveroiselta vaikuttava pari.

Miksi Andreas valitsi puolisokseen filippiinonaisen eikä norjatarta? Tätä Andreas ei meille kertonut. Mutta joitakin arvauksia voi esittää. Filippiinonaiset pärjäävät ilmeisen hyvin netissä tuotetuilla parisuhdemarkkinoilla. He ovat siroja kauniita naisia, joiden kuvat kiinnittävät huomion. Naisen identiteetti on heille hyvin merkittävä asia. Se näkyy esimerkiksi siinä, että he huolehtivat ulkonäöstään. Filippiinonaisilla on myös hyvät vuorovaikutustaidot. Niitä opitaan suurissa perheissä, joissa on tiiviit suhteet. Hellyys ja lähellä olemisen taito ovat ”veressä”. Kuitenkin heidän panoksensa työelämässä on usein varsin merkittävä.

Jotkut kysymykset jäivät meitä mietityttämään. Ulkomailla työskentelevät filippiinot lähettävät aina huomattavan osan tuloistaan kotimaahan omille lapsuuden perheilleen. Näin tulee tapahtumaan myös Andreaksen perheessä. Hänen filippiinovaimonsa lähettää todennäköisesti jopa puolet nettopalkastaan vanhemmilleen. Näillä rahoilla koulutetaan usein sisaruksia. Jokapäiväisessä elämässäkin riittää filippiinoperheellä rahanreikiä. Mietimme, onkohan Andreas ottanut tämän huomioon. Jos hän tällaiseen käytäntöön suostuu, niin hyvä on. Ehkä tässä tapahtuu globaalia tuloerojen tasoitusta. Norjan öljyrahat vuotavat Filippiineille.

Avoin kirje HS:n nimimerkille ”Avioeroon hukkuva”

Helsingin Sanomat (2.10.2011) julkaisi Mielipide-osastollaan kirjoituksesi ”Onko armo seurakunnille vain pelkkä sana muiden joukossa?” Silmiini ei ole sattunut vastausta kirjoitukseesi. Minun mieltäni kirjoituksesi on askarruttanut. Ehkä se johtuu siitä, että teen tutkimusta pappien avioeroista. Siinä vastaani on tullut samoja kysymyksenasetteluja, joita nostit esille artikkelissasi. Kirjoituksesi ansaitsee mielestäni vastauksen. Niinpä ryhdyin tuumasta toimeen. En tässä edusta millään tavoin kirkkoa tai muutakaan organisaatiota. Olen yliopiston opettajan virasta eläkkeellä oleva pappi ja esitän tässä henkilökohtaisia näkemyksiä.

Kirjoituksessasi on kolme keskeistä näkökulmaa. Ensimmäinen niistä käsittelee kirkkoa työnantajana. Toisessa kosketellaan papin suhdetta työhönsä, ja kolmannessa esillä on papin avioliitto ja perhe. Näitä teemoja pohdit papin aviopuolisona, joka näkee näiden näkökulmien liittyvän kiinteästi toinen toisiinsa.

Väität, että kirkko on armoton työnantaja. Kuvauksesi mukaan kirkko olisi joutunut syvään ristiriitaan oman olemuksensa kanssa, sillä armohan on juuri sen sanoman ydin. Kirkon armottomuus tulee mielestäsi esille siinä, että työtaakkaa sysätään yhä kasvavassa määrin pappien ja muiden työtekijöiden kannettavaksi. Tämä työntekijöiden kuormittaminen on vain kasvanut, kun kirkko on joutunut uudenlaiseen ahdinkoon kirkosta eroamisen lisäännyttyä. Väität myös, että kuormittaessaan yhä enemmän työtekijöitään kirkko on välinpitämätön työntekijöidensä kasvavasta pahoinvoinnista.

Näihin väitteisiisi en pysty antamaan tyydyttävää vastausta, kun minulla ei ole tietoa eikä kokemusta työilmapiirin ajankohtaisista muutoksista seurakunnissa. Väitteesi työntekijöihin kohdistuvista tehokkuusvaatimusten kasvusta seurakunnissa on mielenkiintoinen, ja sitä kannattaisi tutkia. Arvelen kuitenkin, että seurakunnat poikkeavat toisistaan tässäkin suhteessa paljon. Joissakin seurakunnissa työntekijät tai ainakin osa heistä on todennäköisesti kanssasi samaa mieltä. Toisaalla kokemus työnantajan asenteista työntekijöitä kohtaan voi olla hyvinkin myönteinen. Vaikka seurakunta on uskonyhteisö, se on työilmapiirinsä suhteen riippuvainen samoista tekijöistä kuin muut organisaatiot. Sillä ei ole mitään taikasanaa ongelmien ratkaisemiseksi.

Kysymys on yksinkertaisesti johtamisesta seurakunnassa. Kirkosta eroamiseen liittyvä ahdinko on uusi ja vaativa haaste johtamiselle. Kirkossa on tuudittauduttu liikaa asetelmien pysyvyyteen, ja siksi eroaalto synnyttää ahdistusta ja hätäännystä. Johtajilta se vaatii paineen sietokykyä. Alaisten niskaan ahdistusta ei saa kaataa.  Kun johtaja säilyttää malttinsa, muidenkin on helpompi pysyä rauhallisina. Mieleeni on jäänyt pieni tarina johtamisesta. Kun eräältä johtajalta kysyttiin, kuinka hän auttaa alaisiaan rajaamaan työtään, hän vastasi: ”Lähden itse ajoissa töistä kotiin.”

Olen yhtä mieltä kanssasi siitä, että myös kirkon työntekijä tarvitsee omaa aikaa ja lepoa jaksaakseen työssään. Tämä edellyttää työn rajaamista. Esimies voi auttaa tässä alaistaan, mutta lopulta avaimet työn rajaamiseen ovat työntekijän omissa käsissä. Siinäpä se ongelma onkin. Kirjoitit siitä, kuinka pappisvaimosi on monipuolisella tavalla lahjakas työssään. Kerroit myös siitä, kuinka hän saa kehuja mm. saarnoistaan. Kuvasit häntä ahkeraksi ja velvollisuudentuntoiseksi. Työn paineessakin hän antaa itsestään avuliaan ja valoisan kuvan ulkopuolisille.

Työ antaa ihmiselle mahdollisuuden käyttää ja kehittää omia lahjojaan. Toisten antama palaute tukee itsetuntoa ja auttaa oman työntekijäidentiteetin luomisessa. Nämä kokemukset antavat tyydytystä ihmiselle. Samalla ne kehittävät koko persoonallisuutta ja vahvistavat itsenäistymistä. Myös seurakunnan työyhteisö voi olla hyvin kiehtova. Työtovereina saattaa olla värikkäitä ja mielenkiintoisia persoonallisuuksia. He ovat usein hyvin keskustelutaitoisia. Työ ja työyhteisö voivat olla melkoinen lahja. Kun papin työ on uskonnollinen kutsumustehtävä, pappi tuntee tekevänsä työssään juuri sitä, mikä on elämässä tärkeintä.

Papilla on monta hyvää syytä viihtyä työssään. Tähän työn kiehtovuuteen sisältyy kuitenkin ”loukku”. Vetovoimainenkin työ on työtä, ja kun se valtaa tilan muulta elämältä, seurauksena on väsymys. Viihtyminen työssä on työnantajan näkökulmasta useimmiten loistava asia. Mutta silloin kun työ muuttuu koko elämän keskukseksi ja työyhteisö korvaa perheen, jotakin on pahasti vinossa. Työ voi olla pakoa esimerkiksi avioliiton vaikeuksista. Ongelmia ei tarvitse kohdata, kun voi mennä aina töihin ja etsiä siitä lohdutusta. Työn rajaamista opitaan usein vasta, kun on koettu työuupumukseen liittyvä kriisi.

Olet kirjoittanut nimimerkillä ”Avioeroon hukkuva”. Viittaat kirjoituksessasi myös kirkon työntekijöiden avioeroihin tuttavapiirissäsi. Ymmärrän tämän niin, että pelkäät avioeroa omalla kohdallasi. Ajattelet ilmeisesti, että pahoinvointi seurakunnan työyhteisössä voi tunkeutua parisuhteeseesi kohtalokkain seurauksin. Minusta vaikuttaa siltä, että tällainen ajattelu ”ulkoistaa” avioliittosi ongelmat. Mielestäni Sinun tulisi keskittyä ennen kaikkea sellaisiin asioihin, joihin voit itse vaikuttaa suoraan.

Voit vaikuttaa omaan hyvinvointiisi. Älä anna pelon avioerosta hallita itseäsi. Keskustele tästä jonkun luotetun ja ymmärtävän ihmisen kanssa. Olet joutunut eräänlaiseen kolmoisdraamaan. Kilpakumppaninasi on vaimosi työ. Kehitä omaa vetovoimaasi. Nainen etsii useimmiten miehestä turvallisuutta. Itsenäinen ja itseensä luottava mies herättää naisessa luottamusta. Jos sen sijaan pelkäät vaimosi menettämistä, ja haukut jatkuvasti hänen työtään ja työyhteisöään, varmistat puolisosi halun viihtyä työssä.

Keskity myös tarkastelemaan sitä, mitä kuuluu teidän parisuhteellenne. Pohdi sitä, millaisista asioista vaimosi pitää, kun hän on seurassasi. Vaimoa kannattaa hemmotella.   Mieti sitä, mitä voisit tehdä, jotta vaimollasi olisi hyvä olla lähelläsi. Kerro vaimollesi, kuinka merkittävä ja arvokas hän on Sinulle. Vaimollesi on tärkeätä kuulla Sinun suustasi myös se, että hän on viehättävä ja vetovoimainen nainen. Parisuhde on olennaiselta osaltaan eroottinen suhde. On hämmästyttävää, kuinka harvoin pariskunnat keskustelevat siitä, millaista heidän seksielämänsä on.  Uskonnollisesti suuntautuneet ihmiset häpeävät monesti keskustelua seksistä. Miesten uskomuksena on usein se, että naiselle riittää se, kun mies saa tyydytyksensä. Kuuntele vaimosi kokemuksia.

Toivotan Sinulle menestystä kilpailussa!

Ystävyydellä

Hannu Sorri 

Aamulenkki Makatissa

Painelen hissillä pohjakerrokseen. Livahdan talon takaovesta ulos. Takaoven vartija tervehtii viemällä käden lippaan. - Lenkille, Sir? - Kyllä, kaunis aamu tänään. Laskeudun Buendialle. Kadun kostea ja pehmeä lämpö ottaa minut syliinsä. Buendialla kulkee virtanaan täpötäysiä jeepnejä vieden filippiinoja työpaikalle. Varakkaammat istuvat ilmastoiduissa henkilöautoissaan tai takseissa. Buendian kapeat, rapautuneet katukäytävät pullistelevat työhön menijöitä. Katukauppiaat levittelevät kulkijoiden eteen tarjolle piraattikopioita, tupakkaa, karkkeja, juomia, munia, kalapyöryköitä. Yritän pitää vauhtia ja pujottelen väkijoukon ja kauppatavaroiden lomitse. Samalla katson muutenkin, mihin astun. Käytävä muistuttaa kuoppineen ja möykkyineen välillä keskeneräistä rakennustyömaata. Takorautainen, jykevä aita erottaa katukäytävän ajoväylästä. Katukäytävän pientareella vastaani tulee outo näky. Näyttää siltä kuin ihminen olisi tuupertunut käytävän reunalle. Lähemmäksi päästyäni huomaan, että kysymyksessä onkin avattu sateenvarjo, joka on asetettu katukäytävän reunaan. Vielä lähemmäksi tultuani sateenvarjon takaa ponnahtaa ylös nuori nainen, joka nostelee nopeasti shortsejaan ylös. Vieressä seisoo pieni lapsi. No, niin, äidin aamutarpeet on siis hoidettu, ja roiskeiden suojaamistahan varten sateenvarjot ovat. Tosin pisarat tulevat tavallisesti varjon yläpuolelta. Sinä Buendia olet kyllä ihmeellinen katu. Sinun suonissasi virtaa virtsa ja pakokaasu. Kaikki, mitä elämässä on, tulee vastaan, kun lähtee Sinun matkaasi.

Kuljen kilometrin verran, ja vastaani tulee iso risteys. Makati Avenue ylittää Buendian. Jos kääntyisin vasemmalle, vastassani olisi heti Bel-Airin värikäs alue, jossa pikkupuodit, verstaat, tyttöbaarit ja hotellit reunustavat katuja. Mutta käännyn oikealle ja olen heti taas Makatin business-alueella. Katukäytävällä tulvehtii edelleen ihmisiä, mutta he ovat toisenlaisia kuin Buendialla kulkevat. Edessäni matelee laumoittain tummiin kävelypukuihin puettuja nuoria naisia. Heidän pukunsa ovat lähes täsmälleen samanlaisia. Puvut ovat mustaa kangasta, jossa on kapeat tumman harmaat raidat. Suurin osa heistä on töissä pankeissa, joita Makatin business-alue on täynnä. He ovat niitä onnellisia, joilla on siisti sisätyö. Näillä nuorilla naisilla on erityinen kyky kävellä hitaasti vetelehtimällä ryhmässä. Joudun taas pujottelemaan.

Olen löytänyt kävelyrytmin ja päässyt vauhtiin. Näkökenttääni tulee samaan suuntaan käsi kädessä kulkeva pari. Tavoitan heitä askel askeleelta. Pariskunta vaikuttaa epäsuhteiselta. Mies on pulleahko ja nainen tyttömäisen hento ja siro. Mies on pukeutunut urheiluasuun. Tavoitteena on ilmeisesti painon pudotus. Nainen kulkee kireissä farkuissa, vaatimattomasti pukeutuneena. Lähemmäksi päästyäni huomaan, että keski-ikäinen mies on länsimainen ja tyttö paikallinen. Mielessäni herää kysymys, joka yhdestä näkökulmasta kuuluu: Rakastaako vai rahastaako? Täällä kulkee paljon pareja, joissa ostaminen ja rahastaminen ovat keskeistä. Tyttö saattaa olla jo etukäteen seuralais-palvelusta tilattu matkaa varten. Mutta tämä tyttö ei ole escortti. Mistäkö sen tiedän? Escorttitytön pukeutuminen hyppää räikeydessään ja paljastavuudessaan silmille. Pukeutuminen ei ole kuitenkaan ratkaisevaa oikealle johtopäätökselle. Katson, millä tavoin parin kädet ovat liittyneet toisiinsa. Ne ovat syvällä toisiinsa uppoutuneina. Kädet puhuvat kieltä, joka kertoo totuuden. He rakastavat. Onnittelen ajatuksissani pariskuntaa.

Käännyn Ayala Triangel Gardens –puistoon. Se on keskellä Makatin business-aluetta sijaitseva helmi. Täällä on helppo kävellä. Käytävät ovat tasaista betonilaattaa. Puutarhaa hoidetaan kuin silmäterää. Kauniit kukat kukkivat. Palmut ja muut tropiikin puut vihannoivat aina. Nurmikkoa ja istutuksia hoitaa jatkuvasti joukko puutarhureita. Kävelijän kannalta helppoa on myös se, että jalkoihinsa ei tarvitse jatkuvasti katsoa. Kävelijän rauhaa eivät myöskään häiritse kaupustelijat tai rahan pyytäjät. Tänne heitä ei lasketa. Tämä ehkä kahden hehtaarin suuruinen alue on aidattu. Porteilla on myös vartijat. Asunnottomilla ei ole tänne asiaa. Sen kaikki tietävät. Vain muutaman sadan metrin päässä puistosta on toinen maailma. Siellä on tuskin ollenkaan katukäytäviä. Asunnottomia norkoilee kadun vierustoilla, ja seksipalveluita tyrkytetään ohikulkijalle. Rullaan Ayalan siloteltuja käytäviä pari kierrosta ja lähden kotia kohti.

Kun saavun koti-condon pääovelle molempien autoramppien edessä seisovat vartijat ottavat minut vastaan sotilaallisesti kunniaa tekemällä ja ystävällinen virne naamallaan. Ostan kaupasta päivän lehden ja kävelen hissille. Samaan hissiin tulee kanssani nuori treenatun oloinen mies. Hänen t-paidassaan on kuvio, joka muistuttaa pasifistien aikoinaan käyttämää ympyrän muotoista merkkiä, jossa ristin sakarat ovat valahtaneet alas. Kysyn merkistä. Poika tempaisee kaulassaan riippuvan ristin esiin t-paidan alta ja kertoo, että kuviokin on sama risti. Olin kohdannut hississä "kahden ristin miehen". Sain jälleen muistutuksen siitä, kuinka uskonnollisessa maassa olen.

Menin tapani mukaan uimaan talon altaalle. Lasken tavallisesti altaan mittoja uidessani. Huomasin, että menin laskuissani sekaisin. Ajatukseni karkasivat altaalta kaikkeen siihen, mitä aamulenkillä olin kokenut. Ehkä on vain hyvä, että laskut menevät välillä sekaisin.

Neljä paitaa ja kolme myyjätärtä

Olin ostoksilla tavaratalossa Davaossa. Tarvitsin lyhythihaisia paitoja tähän kuumaan maahan. Aikani sovittelin paitoja. Arvioin kuvioita ja värejä. Minua palveli ensin yksi ja lopulta kolme nuorta myyjätärtä. Joten palvelun puutteesta en voinut valittaa. Kun olin jo loppusuoralla kauppoja tekemässä, yksi myyjättäristä esitti minulle kysymyksen. Kuulin, että hän kysyy ikääni, mutta kun en ole tottunut tällaisiin kysymyksiin kaupassa vastaan: "Anteeksi kuinka?" Myyjätär toistaa kysymyksensä silmät kirkkaina: "Kuinka vanha olette, Sir?" Kun kerran mennään näin henkilökohtaiselle alueelle, päätän, että en päästä myyjättäriä helpolla. Vastaan: "Koettakaapa arvata!" Niinpä alkaa arvauskilpailu. Nuorin myyjättäristä aloittaa arvauksensa 50 vuodesta. Pudistan päätäni. Sitten mennään askel kerrallaan eteenpäin, kunnes päädytään 55 vuoteen. Silloin joudun toteamaan, että olen 64-vuotias. Myyjättäret huokailevat ihmetyksestä. Lopulta nuorin heistä toteaa: "Sir, te näytätte todella nuorelta, eikä tämä ole mikään vitsi." Arvauskilpailuni saa parhaan mahdollisen lopputuloksen. Sormeilen edessäni olevaa paitapinoa. Ajattelin ensin, että ostan kolme paitaa, mutta tarkemmin asiaa pohdittuani, päädyin sittenkin neljään paitaan. Niinpä lähdin neljä paitaa kainalossani. Askel tuntui jotenkin kevyeltä. Ehkä olin nuorentunut tai sitten kuvittelin vain.

Tässä pienessä kauppakeskustelussa on muutamia hyvin tyypillisiä piirteitä elämästä Filippiineillä. Filippiinot osaavat antaa välittömästi palautetta. He osaavat sanoa myönteistä toisesta ihmisestä. Tässä palautteen antamisessa ei olla varovaisia henkilökohtaisuuden ja yksityiselämän suhteen. Yksityiselämä ei ole niin suojattua kuin länsimaisessa kulttuurissa. En voisi kuvitella, että Suomessa kukaan myyjätär kysyisi ikääni, kun olen vaateostoksilla. Täällä tämä aihe ei ole millään tavoin kielletty. Kun asunnossamme kävi kerran remonttimies, pois lähtiessään mies mittaili minua katseellaan ja kysyi, kuinka pitkä olen. Sitten pohdimme, mihin urheilulajiin soveltuisin. Länsimaisena olen tottunut siihen, että pituuteni on yksityisasiani. Kun ensi kevään vaalien presidenttiehdokkaat olivat televisioidussa lähetyksessä yleisön tenttaavana, joku yleisön joukosta kysyi eräältä ehdokkaalta: "Paljonko pankkitililläsi on rahaa?" Niinpä presidenttiehdokas kertoi pankkitilinsä saldon. Yksityinen on täällä monessa mielessä enemmän yhteistä, kuin länsimaissa.

Kauppakeskustelussa käy ilmi filippiinojen käsitys ikääntyneestä ihmisestä. Heidän kokemuksensa mukaan eläkeikäinen on monella tapaa kulunut ja rasittunut. Hän on elänyt monenlaisessa puutteessa. Parhaassa tapauksessa hänellä on ollut työtä, jolle hän on uhrannut terveytensä. Jäljellä on terveydeltään horjuva vanhus. Länsimaisen, terveen eläkeläisen näkeminen voi tuntua hyvin oudolta. Tässä tulee esiin räikeällä tavalla se eriarvoisuus, joka länsimaisten ja kehittyvien maiden ihmisten välillä on. Länsimailla eläkeläinen voi useinkin vielä nauttia elämästään. Kehittyvissä maissa elämästä on silloin jäljellä vain rippeet. Filippiinot myös ihailevat kovasti nuoruutta ja ulkonäköä. Kauppojen myyjät ovat hyvin suurelta osalta varsin nuoria. Olennaista ei ole niinkään heidän ammattitaitonsa ja tietämyksensä. Tärkeämpää on se, miltä kaikki näyttää. Nuori ja kaunis myyjätär on aina hyvä. Vanhemmiten hänet siirretään sivuun, tai sitten hän itse hakeutuu johonkin sellaiseen tehtävään, jossa hän ei ole yhtä paljon esillä. On ymmärrettävää, että myös nuorelta näyttävä ikääntynyt asiakas on kiinnostava.

Länsimainen miesasiakas on iästä riippumatta kiinnostava. Kaupan myyjätär tienaa n. 140,- euroa kuukaudessa. Sillä rahalla elää Filippiineillä. Mutta tähän tulotasoon verrattuna pientäkin palkkaa tai eläkettä nauttiva länsimaalainen on "kroisos", jonka siivellä eläminen voi avata aivan uusia mahdollisuuksia. Täällä näkee paljon pareja, joissa länsimaisella miehellä on filippiina puolisonaan. Eipä siis ollut ihme, että passintarkastaja kysyi minulta joululomalta Manilaan palatessani: "Sir, onko teillä filippiiniläinen vaimo." Vastasin, että ei ja jäin odottamaan passiaan näyttävää omaa vaimoani.