Pohdintoja perhetragediasta

 

Suku on kummallinen asia. Se on monelle meistä ylpeyden aihe. On hienoa lausua oma sukunimensä ja samalla esitellä oman taustansa. Kuuluminen sukuun vahvistaa omaa identiteettiä ja lisää omanarvon tunnetta. Monet sen sijaan saattavat kokea oman sukunsa rasitteena, jonka haluaisi jättää taakseen. Tuntuu hyvältä, jos voisi harhauttaa toiset niin, että he eivät tietäisi, mistä suvusta tulen. Uusi sukunimilaki auttaa tässä, kun se antaa huomattavan paljon mahdollisuuksia käyttää sukunimeä, josta omaa sukua ei voi tunnistaa. Myös yksilöllisyyttä korostava aikamme voi houkutella uskomaan siihen, että yksilö on jotakin niin ainutlaatuista, että hänen riippuvuutensa sukutaustasta on hyvin ohut.

Mutta kun erehtyy selaamaan suvun vanhaa valokuva-albumia ja vilkaisee sen jälkeen vaikkapa vain vahingossa peiliin, huomaakin, että minulla on kummallisesti yhdennäköisyyttä jonkun valokuvissa esiintyneen henkilön kanssa. Omasta biologisesta taustasta ei pääse eroon. Meidän ruumiimme ei unohda perimäänsä.

Biologisen perinnön lisäksi kannamme mukanamme paljon muutakin perittyä. Meidän mukanamme kulkevat edellisten sukupolvien elämänhistorian vaiheet ja niihin liittyvät kokemukset. Suvussa tapahtuneet menestykset ja onnistumiset on helppo kuljettaa mukanaan ja niistä on mukava mainita.

Mutta mitä tapahtuu silloin, kun jossakin vaiheessa perhettä on kohdannut vastoinkäyminen, joka on niin suuri, että se koetaan uhkaavaksi? Perhe saattaa tässä tilanteessa kääntyä sisäänpäin ja ruveta peittelemään tapahtunutta. Häpeällistä epäonnistumista aletaan salailla. Koetaan, että tässä tilanteessa perheen kunnia on vaarassa ja sitä on suojeltava. Uskotaan siihen, että salailemalla häpeä häipyy.

Viime vuosina olen ollut tällaisten kysymysten ja pohdintojen äärellä. Omaa sukuani on kohdannut tällainen vastoinkäyminen, jota parhaiten voisi ehkä kuvata sanalla perhetragedia. Vesilahden Hoppu-suvun Sorrin haaran sukukirja kertoo tästä omalla tavallaan sivulla 22 olevassa taulussa 24. Siinä kerrotaan, että isovanhemmillani Kustaa ja Amanda Sorrilla on ollut tytär, jonka nimi on ollut Aune Kyllikki. Hän on syntynyt v. 1910 ja kuollut v. 1915, vähän yli 4-vuotiaana. Pelkästään nämä tiedot kertovat, että Aunen kuolema on ollut järkytys vanhemmille. Vain pari vuotta sitten sain tietää, että kuolema oli johtunut Aunea kohdanneesta onnettomuudesta.

Kustaan ja Amandan perheessä onnettomuudesta tuli vaiettu aihe. Aunesta ja hänen lyhyeksi jääneestä elämästään ei kerrottu omassa lapsuuden (Aimon) perheessäni lainkaan. Aune ei ollut olemassa, mutta jälkeenpäin olen huomannut, että hän oli omalla tavallaan ja vaikutti meidän perheemme elämään.

Olen kirjoittanut tästä Vartija-lehteen artikkelin. Se on luettavissa tästä linkistä:

https://www.vartija-lehti.fi/perhetragediasta-pappeuteen-perhehistoriaa-isoisan-kirjeen-pohjalta/ 

PERHEPÄIVÄ SUKUYHTEYDEN VAHVISTAJANA. - Filippiiniläinen idea suomalaisena sovelluksena

Oli kesän kuumin viikonloppu ja pihamme täytti iloinen puheensorina, nauru ja lasten huudahdukset. Kuulosti siltä, että jotain hauskaa oli tapahtumassa. Niin, tätä viikonloppua olikin jo vuosi odotettu. Mistä siis oikein oli kysymys?

Kysymykseen voi vastata vain menemällä muutaman vuoden taaksepäin. Olin silloin täyttämässä ”pyöreitä vuosia” ja keskustelin vaimoni Päivin kanssa siitä, millä tavoin tätä juhlaa vietettäisiin. En oikeastaan halunnut ”juhlia”, sillä pelkäsin, että juhlistani ja muistamisesta voisi tulla joillekin velvollisuus. Ajatus on minulle vastenmielinen. Siksi ehdotin, että juhlan sijasta vietettäisiin ”perhepäivä”, jossa kaikki lapseni olisivat mukana perheineen. Ajattelin, että tässä olisi minulle paras mahdollinen lahja.

Idea perhepäivästä on peräisin Filippiineiltä, jossa pidetään monin tavoin huolta perheyhteyden säilymisestä ja lujittumisesta. Eräänä tapana oli perhepäivien järjestäminen. Silloin perheenjäsenet kokoontuivat aterioimaan ja viettämään aikaa yhdessä. Kokoontumisen syynä oli vain tarve olla yhdessä ja se oli tärkeää.

Ihastuimme tähän perhepäivän malliin, kun asuimme Filippiineillä neljä vuotta.  

Lähdimme siltä pohjalta suunnittelemaan omaa kesäistä tapahtumaamme. Yhdessä ruokailu ja kahvittelu olivat mielestämme itsestään selviä ohjelmanumeroita. Samoin tietysti saunominen ja uiminen. Järvenrantapaikkamme antaa tähän hyvät mahdollisuudet.

Vaimoni oli sitä mieltä, että yhdessäoloon pitää saada jotakin toiminnallista: leikkejä, pelejä tai liikuntaa. Itse olin aluksi epäluuloinen ja ajattelin, että tokkopa nämä aikuistuneet poikani ja heidän vaimonsa lähtevät leikkiin mukaan. Mutta suostuin sitten kuitenkin kokeiluun. Urheilulajiksi valitsimme lentopallon, joka ei ole lajina tuttu kellekään pojistani, mutta kylläkin minulle jo lapsuudesta lähtien. Nyt toimittiin isän ehdoilla eikä lasten harrastusten mukaan

Ensimmäinen perhepäivämme sujui iloisessa ilmapiirissä. Lentopallon pelaaminen oli hauskaa. Nuorin lapsenlapsistani harrastaa jalkapalloa ja halusi, että sitäkin pelataan. Siispä pelasimme koko porukka ja antaumuksella. Vaimoni oli pannut parastaan kokkaamisessa. Niinpä saimme pelien välillä nauttia herkullisista pöydän antimista. Kun päivän lopuksi vielä saunottiin, kaikki oli kohdallaan. Olimme saaneet karistaa hetkeksi aikuisuuden taakan hartioiltamme, olla leikkiviä lapsia ja nauttia yhdessä olosta.

Kun lähdön aika tuli, eräs pojistani sanoi, että tehdään tästä perhepäivästä perinne. Muut olivat samaa mieltä. Siitä käynnistyi perhepäivien traditio. Vietämme perhepäivää joka kesä. Ajankohta varataan jo kevättalvella. Kaikki haluavat olla mukana. Ohjelmakin kulkee lähes samaa rataa. Kaksi muutosta on vuosien kuluessa tapahtunut. Yhden päivän tapahtuma on venynyt kahteen päivään ja joukko on vain kasvamaan päin, kun lapsenlapsetkin ovat aikuistuneet ja yksi vävykandidaattikin on jo tullut mukaan. Niinpä tänä kesänä pihamaamme näyttikin illalla partioleiriltä telttoineen.

Olen iloinen perinteestä, jonka olemme löytäneet. Siihen on montakin syytä. On tärkeätä, että saamme molemmat, puolisoni ja minä tavata lapsiani ja heidän perheitään ajan kanssa ja muutoinkin kuin vain yhdessä istumalla. Yhdessä tekeminen lähentää. Tällainen vapaa kohtaaminen avaa ovia myös lasten ja heidän perheidensä keskinäiselle yhteistyölle ja yhteydelle. Tapaamisissa on myös kulttuurista monipuolisuutta, sillä joukkoomme kuuluu filippiiniläinen miniä. Hänelle perhepäivä tuo kotoisen tuulahduksen.

Perhepäivä tekee kouriintuntuvaksi sen, että me emme ole vain irrallisia yksilöitä, vaan taustallamme on yhteiset juuret, joiden varassa me kasvamme. Kahvipöytäkeskustelut ovat tärkeä osa sisältöä. Kahvikupin yli on luontevaa kertoa tarinoita meidän suvustamme. Nämä tarinat ovat sekä hauskoja että myös traagisia. Monenlaiset tunteet ovat niissä liikkeellä ja siksi ne myös koskettavat.

Koen itse, että minulla on oman sukupolveni edustajana tehtävä kertoa seuraaville sukupolville omista vanhemmistani, isovanhemmistani ja heidän vanhemmistaan, niin pitkälle kuin tietoa riittää. Tässä ei kukaan voi astua minun sijaani. Lapset ja lapsen lapset voivat tätä tietoa käyttää hyväkseen oman identiteettinsä vahvistamisessa.

Juuret Vesilahdessa. Sukututkimusseminaari 7.7.2019

Osallistuin Vesilahden seudun sukututkimusseuran järjestämään seminaariin viime viikonvaihteessa. Kerron tässä terveisinä ajatuksia, joita seminaari herätti minussa.

Vesilahden kunnan elinvoimapäällikkö Ilari Virtanen toi Vesilahden kunnan tervehdyksen. Hänen puheenvuoronsa ei ollut muodollinen, viran puolesta esitetty tervehdys. Ilari Virtanen onnistui nimittäin puhuttelemaan kuulijoitaan. Hän liitti sukututkimukseen ajatuksen sukujen sisällä punaisena lankana kulkevasta rakkaudesta. Rakkaus on perheitä, sukuja ja koko elämää ylläpitävä voima. Sukututkimus siis askartelee aina rakkauden todellisuuden kanssa.

Esitin Ilari Virtaselle toiveen, että Vesilahden kunta antaisi sukuseurojen toimintaan enemmän tukea. Tällaista apua toivotaan esimerkiksi arkistojen säilytystilojen muodossa. Tämän viestin Virtanen lupasi viedä eteenpäin kunnan hallinnossa. Palaamme asiaan neuvotteluissa.

Sukututkimusseuran puheenjohtaja Riikka Piiroinen kertoi DNA-tutkimuksen mahdollisuuksista sukututkimuksen uutena muotona. Esitys antoi havainnollisen kuvan siitä, millaisiin kysymyksiin tällä tutkimuksen muodolla voidaan vastata. Useat sukuseurat ovat käyttäneet DNA-tutkimusta hyväkseen. Tämän tutkimuksen käyttötapoja on nähdäkseni kaksi päälinjaa. Joku henkilö saattaa etsiessään esivanhempiaan saada hyötyä DNA-tutkimuksesta. Myös laajempi suku voi löytää tätä tutkimusmenetelmää käyttäen sellaista uutta tietoa suvun vaiheista, jota muuten ei ole saatavissa.

Keskustelussa nousi esille myös DNA-tutkimukseen liittyviä kysymyksiä. Eräs niistä on tietojen luottamuksellisuuden säilyminen, kun yksityiset, kaupalliset yhtiöt hallitsevat tutkimusmarkkinoita. Toinen ongelma on DNA-tutkimuksen kallis hinta. Se voi nousta yhden henkilön kohdalla 1000,- eur. Jos tästä ollaan Hoppu-suvun piirissä kiinnostuneita, voitaisiin perustaa erillinen DNA-tutkimusprojekti, johon kerättäisiin rahaa lahjoituksina. Yhden henkilön testaamisella saataisiin ilmeisesti huomattava määrä tietoa, joka koskee koko sukua.

Ira Vihreälehto käsitteli esityksessään sukututkimuksen psykologista merkitystä. Keskeisenä ajatuksena oli se, että yksilö oppii käyttäytymiseensä, ajatteluunsa ja tunne-elämäänsä mallit omalta perheeltään ja suvultaan. Kaikki tämä pohjautuu vielä suvun yhteiseen biologiseen perimään. Näin mukanamme kulkee valtava määrä suvulta saatua pääomaa esimerkiksi erilaisina lahjakkuuksina, käyttäytymistapoina. parisuhteen ja vanhemmuuden malleina. Tässä suvulta saadussa ”pääomassa” on paljon myönteisiä, ihmisen omaa kuvaa tukevia asioita. Toisaalta suvun piirissä voi kulkea myös asioita, joista vaietaan. Ne taas aiheuttavat häpeää ja ahdistuksen tunteita.

Kun tutustuu sukuunsa ja sen historiaan, tutustuu myös samalla omaan itseensä. Kun tuntee itseään, elämä on luontevampaa ja voi paremmin ymmärtää ja hyväksyä myös omat piirteensä.

Jaakko Niemisen esitys oli koskettava kuvaus ”kadonneen isoisän metsästyksestä”. Hänessä heräsi aikuisiällä halu löytää isänsä isä, josta ei koskaan puhuttu. Yhdessä sisariensa kanssa hän etsi eri sukututkimuksen menetelmiä sitkeästi käyttäen isoisäänsä ja lopulta löysikin hänet ja myös velipuolensa. Molemmat olivat jo kuolleet. Kadoksissa ollut osa juurista oli kuitenkin löytynyt.

Seminaari tarjosi Vesilahden sukuseuroille mahdollisuuden esitellä omaa aineistoaan, kuten HoppUutiset-lehteä ja sukututkimuskirjoja. Samalla sain tavata suvun jäseniä ja kuulla mielenkiintoisia sukuun liittyviä tarinoita. Samalla kuulin myös palautetta toiminnastamme. Tämä oli kaiken kaikkiaan hyödyllinen ja kiinnostava seminaari.

Sukulaisia tapaamassa Cebulla

Palasin viikko sitten hyvin ainutlaatuiselta matkalta Filippiineiltä. Olen vaimoni Päivin kanssa asunut siellä 2010-luvun alkupuolella yhteensä n. neljä vuotta. Syynä tähän on ollut vaimoni työ. Mutta nyt lähdimme matkaan hyvin erilaisesta asetelmasta. Menimme tapaamaan sukulaisia.

Nuorin poikani Jaakko vieraili luonamme Filippiineillä kahteen otteeseen, ja miten ollakaan toisella kerralla hän tapasi Ms. Jenny Undalocin. Siitä alkoi seurustelu ja edestakaisin matkustelu Filippiinien ja Suomen välillä. Avioliiton Jaakko ja Jenny solmivat neljä vuotta sitten. Hääjuhlat pidettiin Suomessa. Kun matka Suomeen on monimutkainen ja kallis, Jennyn vanhemmat eivät voineet osallistua hääjuhlaan.

Lähdimme matkaan ennen kaikkea tapaamaan Jennyn vanhempia. He asuvat Cebun saarella Pinamungahanin provinssissa. Vuokrasimme Cebu City:stä auton, ajoimme vuorien rinteillä kiemurtelevaa tietä pitkin jonkun verran alle sata kilometriä. Sitten käännyimme kapealle tielle, joka oli kivinen ja karu, varsinkin kun yritti ajaa vaurioittamatta auton pohjaa. Viiden kilometrin matka kesti yli puolituntia.

Mutta sitten edessämme olikin yhtäkkiä siisti ja viehättävä talo kauniilla vuoren rinteellä. Isäntäväki oli tehnyt valmisteluja ”viimeisen päälle”. Filippiiniläiseen tapaan iso sika oli teurastettu ja grillattu avotulella. Se oli merkki suuresta juhlasta. Muutenkin pöytä notkui herkkuja.

Paikalla olivat Jennyn vanhempien lisäksi hänen sisarensa ja veljensä perheineen. Kauaa emme pöydässä ehtineet istua, kun seuraamme tulla tupsahtivat myös Jennyn serkut perheineen. Myöskään naapurit eivät malttaneet olla poissa, vaan tulivat joukolla katsomaan ”länsimaiden ihmeitä”.

Puheensorina oli juhlassa melkoinen. Vaimoni Päivi keräsi ihastuneita huudahduksia puhumalla ainakin jossakin määrin cebuanoa. Minäkin sain jonkun verran pisteitä, kun osasin laskea cebuanoksi yhdestä kymmeneen. Meidät myös arvioitiin ”kiireestä kantapäähän”. Saimme hyvin imartelevia lausuntoja iästämme. Kuulimme olevamme huomattavasti papintodistuksen lukemia nuorempia. Päätimme luottaa heidän arviointeihinsa.

Talon pihalta katselimme alapuolellamme laaksossa olevia peltoja. Undalocit ovat hyvin tavallinen filippiiniläinen maanviljelijäperhe. Heillä on omaa peltoa. jolla viljellään riisiä. Se vaatii kovasti käsityötä. Satoa korjataan kolme kertaa vuodessa. Sillä perhe tuottaa elantonsa. Niin ja onhan talossa omia banaanipuitakin. Ne eivät ole näitä markettien mauttomia vaan auringon loppuun saakka kypsyttäneitä maukkaita banaaneita.

Istuessani pihalla Jennyn isän kanssa ajattelin. että tässä on nyt kaksi talonpoikaissuvun edustajaa. Undalocien pellot tulevat suvun perintönä edellisiltä sukupolvilta. Minun sukujuureni ovat isäni osalta syvällä Vesilahden Hinsalan talonpojissa. Tässä siis kaksi talonpoikaissukua solmi yhteyden, toinen tulee Kaakkois-Aasian lämmöstä toinen taas Pohjolan pakkasista.

Isoisäni Kustaa Sorri ei varmasti koskaan voinut kuvitella, että hänen lapsenlapsen lapsensa solmisi avioliiton filippiiniläisen kanssa. Tuskin hän edes tiesi tällaisen kansan olemassa olosta. Siitä tuskin kerrottiin Hinsalan kiertokoulussa. Mutta juuri tällaista elämä tänä päivänä on. Etäisyyksien ja kulttuurien rajat ovat murtumassa.

Mitä tämä meille merkitsee? Kulttuurien erilaisuus on melkoinen haaste. Avioliitto yli kulttuuri- ja kielirajojen vaatii paljon puolisoilta. Tarvitaan kykyä paneutua toisen ajatusmaailmaan ja kykyä ymmärtää. Siinä joutuu tutkistelemaan myös sitä, mistä oma elämä nousee. Vasta siltä pohjalta voi toisen erilaisuutta ymmärtää.

Tässä erilaisuuden kohtaamisessa on myös mahdollisuus uuden luomiseen. Siinä voi syntyä jotain sellaista, jota koskaan ennen ei ole ollut. Tällainen kohtaaminen haastaa myös siihen, että omat juuret on tunnettava. Globalisaation voimistuessa saattaa käydä niin, että oman suvun merkitys kasvaa entistäkin suuremmaksi.

Näkökulmia uskonnollisuuteen Filippiineillä

Länsimaalainen kohtaa Filippiineille tulessaan monia ylläviä asioita. Eräs näistä on se, että ihmiset ovat kovin uskonnollisia. Kun astuu taksiin ei aina tiedä, onko kuljettajan edessä kojelauta vai kotialttari. Rukousnauha saattaa killua peilisssä. Pyhimyksen kuvat voivat koristaa tuulilasia. Länsimaalainen huolestuu liikenneturvallisuudesta. Taksikuskin mielestä pyhimysten kuvat takaavat turvallisuuden.

Usko kuuluu myös kaupankäyntiin. Se tulee vastaan varsinkin, kun lähtee ostoksille suurista kauppakeskuksista vähän syrjemmälle basaarikauppoihin. Mieleeni on jäänyt varsinkin eräs kauppamatka Metro Manilassa Edsan varrella sijaitsevan Greenhillin markkinoille. Satuimme olemaan aamun ensimmäiset asiakkaat. Kun maksoimme kauppasumman, myyjä otti setelin hellästi käteensä ja siunasi sillä myyntipöydän tuotteet sivellen niitä setelillä. Myyjä kertoi, että päivän ensimmäinen seteli on onnen seteli, joka antaa siunauksen ja vauhtia kaupankäyntiin.

Näitä tarinoita filippiinojen uskonnollisuudesta riittää. Kun muutimme v. 2009 muutamaksi vuodeksi Filippiineille, jouduin hämmennyksen valtaan, kun ympäröivä kulttuuri poikkesi niin paljon siitä, mihin olin tottunut. Selvittääkseni "päätäni" tein pienen löytöretken filippiiniläistä historiaa, kulttuuria ja uskontoa käsittelevään kirjallisuuteen. Tulos tästä ajatusmatkasta on julkaistu Aikakauslehti Vartijassa nro 1/2017. 

http://www.vartija-lehti.fi/vartija-1-2017/

Uusi kirja avioerosta ja uskosta

Aikakauslehti Vartija on julkaissut kirjani  ”Avioero ja pappi”. Se käsittelee kristillisen avioliittokäsityksen ja avioeron välistä ristiriitaa. Ajattelen, että kirjan aiheesta on kirkossa pitkään vaiettu. Pappien avioeroja on pidetty häpeällisinä, ja niitä on pyritty peittelemään. Juuri siksi haluan nostaa tämän aiheen esille. Avioeroja käsitellään julkisuudessa usein kaavamaisesti ja syyllistäen. Pyrin kirjassani avaamaan toisenlaisen, ymmärtävän näkökulman aiheeseen ja ihmisiin.

Kirjan lähestymistapa ei ole ensisijaisesti ideologinen tai opillinen. Sen sijaan konfliktia tarkastellaan yksilöiden näkökulmasta. Kirja on luonteeltaan yleistajuisesti kirjoitettu raportti laadullisesta ja narratiivisesta tutkimuksesta. Kirjan keskeisin osa on kahdeksan, nimettömänä esiintyvän papin kertomukset omasta avioerostaan. Ne pohjautuvat pappien omiin essee-kirjoituksiin ja haastatteluihin.

Papit ovat pappislupauksessaan sitoutuneet toimimaan seurakuntalaisten esikuvana. Kirkko on vuosisatojen ajan pyrkinyt lujittamaan ja puolustamaan avioliitto-insituutiota. Avioero on näin ollen haaste, joka koskettaa sekä papin ammattia että hänen uskonnollisia näkemyksiään. Kirjan kertomuksissa papit selvittelevät avioeroonsa vaikuttaneita syitä, omaa uskonnollista ja psykologista prosessiaan sekä avioeron vaikutuksia yhteisöihinsä. Kertomukset jaotellaan kahteen ryhmään sen mukaan, onko kertoja ollut itse aloitteen tekijä avioerossa. Ryhmät nimetään ”Avioeron vapauttamiksi” ja ”Avioerosta selviytyneiksi”. Kummankin ryhmän avioeroprosessin vaiheet kuvataan tutkimuksessa. Edelliseen ryhmään kuuluvat kokevat eronsa keskeisesti osana persoonallisuuden kasvua ja itsenäistymistä. Jälkimmäisen ryhmän jäsenien avioeroprosessissa olennaista on kamppailu pärjäämisestä elämänmuutoksessa.

Erääksi tutkimuksen polttopisteeksi mudostuu kirkon ja monien muiden uskonnollisten yhteisöjen hellimä käsitys elinikäisestä avioliitosta. Tämä uskonnollis-moraalinen käsitys normittaa seksuaalielämän avioliiton sisällä tapahtuvaksi. Uskonnollisissa yhteisöissä ajatellaan usein, että tiukat seksinormit tukevat avioliittoinstituutiota. Tämän tutkimuksen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että niiden vaikutus kääntyy tarkoitustaan vastaan. Ne olivat kertojien kokemuksen mukaan pikemminkin altistaneet avioerolle. Sen sijaan elinikäisen avioliittokäsityksen seksuaalinormit antoivat tukea uskonnollisissa yhteisöissä tavahtuvalle eronneiden leimaamiselle ja sosiaalisen häpeän tuottamiselle.

Olen itse pappi ja kokenut avioeron pitkän avioliiton hajottua. Olen myös avioitunut uudelleen. Nämä omat kokemukset ovat antaneet minulle perspektiiviä ja ymmärtämystä eronneiden pappien elämän tilanteeseen.

Kirjani on e-julkaisu ja se on julkaistu osoitteessa http://www.vartija-lehti.fi/avioero-ja-pappi/

Talvisodan hengessä Kiinaa vastaan?

Suomi ja suomalaiset ovat ponnahtaneet  aina silloin tällöin esiin näiden muutamien vuosien aikana, jotka olen Filippiineillä ollut. Useimmiten se on ollut yllätys. Tavallisinta on se, että filippiinot eivät tiedä tuon taivaallista Suomesta. Helpointa oli puhua Suomesta silloin, kun Nokia oli kännyköiden ykkösmerkki. Monelle filippiinolle Suomi on ollut ”Nokia Country”. Mutta ei ole enää.

Filippiinomiehet ovat kiinnostuneita naiskauneudesta, ja sitähän meillä suomalaisilla on runsaasti tarjolla. Armi Kuusela on painunut unohtumattomasti monen ikääntyneen  filippiinomiehen (Senior Citizen) mielen syvyyksiin. Olen tavannut sairaalassa ollessani täkäläisen lääkärin, joka seuraa jatkuvasti suomalaisia missikisoja ja tietää jokaisen Suomen Missiksi valitun nimeltä ja ulkonäöltä. Hoitaessaan minua hän pohti paitsi minun diagnoosiani, myös ketä suomalaisista misseistä vaimoni muistuttaa. En muista vertailevan tutkimuksen lopputulosta, mutta diagnoosini kyllä.

Eräänä lämpöisenä helmikuun iltana olimme ilmaiskonsertissa oman kylämme, Salcedo Villagen, puistossa. Esiintyjänä oli Filippiinien filharmoninen orkesteri. Nautittavia esityksiä tyynen illan lämmössä ja pimeydessä. Ohjelmiston yllätys oli Sibeliuksen Finlandia, jonka orkesteri soitti herkällä ja hienolla tavalla. Jos koskaan, niin silloin tunsin itseni suomalaiseksi ja olin siitä ylpeä.

Tänä keväänä Suomi on tullut yllättäen vastaani kolmesti levikiltään laajan Philippine Daily Inquirer:in artikkeleissa. Ensin Neni Cruz kirjoitti ihaillen suomalaisesta opetusjärjestelmästä, myös opettajien kunnollisesta palkkauksesta (blogi 8.2.15). Kirjoituksesta kuului huokaus: Olisipa meillä tällaista. Mutta kun ei ole.

Sitten Edwin de Leon kirjoitti korruptiosta, rikollisuudesta ja muista yhteiskunnan mätäpaiseista ja väitti, että uskonto aiheuttaa tällaista harmia. Kun uskonnosta päästään eroon elämän laatu paranee. Esimerkiksi hän otti Skandinavian maat, joissa hänen mukaansa ateismi on jo vallalla ja elämä hyvää. Oikaisin väärinkäsityksiä mielipidekirjoituksellani (blogi 30.3.15). Tästä Edwin loukkaantui.

Torstain aamukahvit olivat mennä väärään kurkkuun, kun avasin päivän lehden mielipidekirjoitusten sivulta. Emeritustuomari Edmundo Escalante kirjoitti otsikolla “History shows what small nations can do.” Etelä-Kiinanmeren (tai Länsi-Filippiinien meren) saaria koskevasta kiistasta ja kehotti varustautumaan sotaan Kiinan kanssa. Siinä hän esitti muutamia toimenpiteitä puolustusvalmiuden parantamiseksi.  Tällaisia olivat mm. reservin upseerien harjoitukset. Myös muut reserviläisvoimat olisi aktivoitava ja saatava mukaan harjoituksiin aina 85-vuotiaisiin miehiin (Senior Citizen) saakka. Onneksi minulla ei ole tämän maan kansalaisuutta. Se tietäisi vielä vähintään 15 vuoden pestiä.

Taisteluinnon kohottamiseksi Escalante otti muutamia lähihistorian esimerkkejä pienistä maista, jotka olivat pärjänneet taistelussa ylivoimaista vihollista vastaan. Hän mainitsi Israelin ja Pohjois-Korean voitokkaat taistelut. Eniten palstatilaa sai kuitenkin piskuinen Suomi ja sen talvisota.

Kirjoituksen luettuani olin hämmentynyt. Toisaalta olin ylpeä suomalaisuudesta. Onpahan suomalaisilla aikamoinen maine, kun se on kiirinyt tänne Kaakkois-Aasian takakulmaan saakka. Ja olihan siellä isänikin. Mutta, mutta… suomalaisten talvisota paikallisten militaristien käsissä, ei näytä hyvältä. Emmekö me suomalaiset ole kuitenkin ponnistelleet vuosikymmeniä rauhan säilyttämisen puolesta. Eipä sitä juuri tunneta.

Perjantaina 12.6. vietettiin Filippiinien itsenäisyyspäivää. Sen kunniaksi tapahtui monenlaista juhlamenoa. Täällä Makatissa oli mielenosoitus Kiinan suurlähetystön edessä. Siinä ei juuri kuvia kummarreltu, vaan kiinalaisille näytettiin keskisormea. Sanoma oli hyvin selvä: ”Go away”. 

Kaikesta liennyttelystä huolimatta kiista Spratleyn saarista on kiristymässä. Kiinalaiset eivät pura rakennelmiaan saarilla. Amerikkalaiset eivät suostu kiertämään saaria ylilentäessään.

Suomen talvisotakin on nyt sitten valjastettu Spratlyn saarien puolustamiseen. Mahtaako se toimia? Meillä oli sentään liittolaisena kireät pakkaset. Niitä ei saa siirrettyä näille leveysasteille.

Visit in Manila American Cemetery and Memorial

As a son of a Lutheran pastor in Finland I have passed through my early years in close relationship with a graveyard. That was the place, where my father constantly came back to conduct his service and the church was located always in the middle of the graveyard. For some years we lived even in a parsonage as the next neighbor of the cemetery. So I was closely watching the events on the graveyard.  

There was a section of the cemetery drawing particularly my attention. That was the area of soldier graves, or as we put it in Finland “heroes` graves”. When around ten years passed since the end of the war the relatives frequently visited the graves, they passionately took care of. So I explored the atmosphere of deep grief and reverence around the graves.

My attraction for cemeteries might be arisen from these early experiences. In my opinion a visitor encounters a crucial piece of the local history and culture in a graveyard. The most impressive part of the visit in the American Cemetery for me was only to see the huge number of the white marble crosses on the wide green lawns. That is a silencing view. The information brochure tells that there are 17.097 headstones. Almost 4000 from the fallen soldiers are unknown or “known but to God” as is put on the headstones. Further on there are engraved tablets honoring 36.286 soldiers “Missing in action”.

I was walking around the Cemetery meditating the pain and sorrow caused by the deaths of often very young men, a life in front of them. I was thinking the families told the message of death or disappearance. How are the loved ones been capable to cope with the loss and how are these losses radiating today`s life?

I realize I saw in Manila American Cemetery only a little piece of the losses in World War II. The Russians celebrated the Day of Victory in Moscow yesterday. However 26 million Russians were killed during the last war and the volunteers are still looking for the remains of the thousands of soldiers from the battle fields. In the celebrations the memory is often very short and selective and the victims on the other side of the frontier will be forgotten. There were on the other side a lot of young men lost their lives too.

There is in the American Cemetery a book for the comments from the visitors. I saw a comment like “humbling experience”. Subscribe to that, my comment was: "Never war, ever”.

My tributes to Ayala Triangle Garden

Walking today-morning to Ayala Triangle Garden was a refreshing start for Sunday. The weather was in a nice way a little bit chilly yet. I was with my wife, Päivi at right time in our jogging route. We enjoyed moving in fitting speed. Everything was looking good.

But when reached our destination, we saw new billboards in the Garden.  The content of the boards shocked us. The north tip of the Triangle will be closed April 11. (yesterday) for construction work. What does development project yield to us? A high “iconic office tower”, with luxury hotel and retail choices will be available for us. Further on an open, vibrant and lush landscape. So we see that good things are awaiting us, if we hold our horses.

Amidts these fascinating views for the future there is some questions still. How is it possible that this kind of huge development project can surprise us so totally? There was no information prior to the billboards, that informed us construction work resumed yesterday. There was no news in the papers on the plans. No discussion was in the community level. But if I would have been more alert, I had noticed that a part of the Ayala lawn is brown without hosing water. That was silent message. If my brains had been sharp enough, I had find out that there were no more open concerts, mass etc. for public. Of course not, because Ayala Triangel Garden will be calmed down for the people.

Ayala Garden is a very popular place for outdoor living. It is like a small woods in the middle of stone desert. Makati City is breathing by the lungs of Ayala. It is a green paradise with the palm trees and other tropical luxuriant plants. It is very relaxing only to sit down and look around. Ayala is like a common living room for the inhabitants of Makati, whose homes are often very small flats or even dormitory rooms shared with several persons.

A lot of people, in all ages are exercising in Ayala. Groups of young people are doing gymnastics on the lawns. Crowds of people are running along the pathways. Ayala appears to be a sanctuary for people improving their shape. It is easy as well to take a break and have a drink or a light meal at one of the restaurants at the south side.

The construction of the new tower takes a third part from the Garden. Where to put all the people crowding in Ayala? People with good livelihood, who are living in new condos might go to the gyms. More poor have to creep into the dormitory rooms.

I protest Ayala development, but do I have a reason to? There is another billboard at the gate of Ayla, which tell us: “The Ayala Triangle Gardens is private property. The owner reserves the right to develop the same at any time and in its sole determination.” So here it is owners` right. Nothing to do.

On the billboard informing construction the owner assures that “the gardens will leave public to enjoy”. We will get better gathering places and even connections to Ayala will improve. We`ll see, but I am suspicious. Only this is sure that there will be more traffic to offices, the hotel and retails. How the connections will be better, since the streets around the Garden are already full of vehicles?

At the end of announcement the owner apologizes for the inconvenience. I am wondering why to apologize if you are the owner.

I am hesitating with the apology. The construction will ruin the Gardens.

Morality and religion

The Philippine Daily Inquirer, one of the three most prominent, national newspapers, issued recently Opinion articles on the relation of morality and religion. Former director at the World Bank in South Asia, Joseph M. Pernia raises a question (23.3.15): “Why does the Philippines, for so long only Catholic country in Asia, rank near the bottom in terms of corruption, poverty incidence, investment climate and other standard international socioeconomic metrics”. He accuses Philippine –style Catholicism for disconnection of faith and social righteousness. As a remedy for that malaise he suggests an ecumenical movement strengthening social responsibility in faith.

http://opinion.inquirer.net/83530/has-catholicism-become-a-hindrance-to-secular-morality

Science Teacher and Principal Edwin de Leon goes a long way further in his opinion (25.3.15).  He says there is no God, which is an invention by a human. Religion is an archaic phenomenon that should be abandoned. Influence of religion on society is damaging. The countries with strong religiousness are corrupted while atheistic societies are more righteous and generous. As examples of latter ones de Leon mentions Denmark and Sweden.

http://opinion.inquirer.net/83586/is-a-secular-church-inevitable

In order to make the corrections demanded and to showcase complexity of relation between religiosity and morality I offered to publish my comment (30.3.15) on de Leon`s column.

http://opinion.inquirer.net/83717/dont-blame-religion-for-corruption-in-govt

The background of the Opinion articles cited is concern over corruption in The Philippines. Death of Father of Singapore Lee Kuan Yew has sparked a lot of discussion on the economics of the country compared to Singapore and the outcome is very negative from point of view of The Philippines. The discourse is always returning to the impact of corruption. After elected for Presidency Noy Noy Aquino promised to get rid of corruption. In fact he has moved into the right direction but he has taken only a few steps up to now. Corruption is still underlying in the complicated branches of the government. The authors of the articles cited agree that corruption is an obstacle to investments and financial development. What to blame for corruption? The Philippines differs from the other Asian countries in respect of religiosity being an only for long Catholic country in Asia. So should we accuse Catholicism for the failure of the society?

Looking closer into Catholicism in The Philippines, one finds out there are different layers of religiousness. For an ordinary Filipino the most crucial function of the belief might be to cope with the powers threatening health or endangering in the other way success in the life. So she or he might have got an icon to pray and to beg for help, or one might attend the cult, from which she or he will acquire luck or power for life. That religiousness is called Folk Catholicism and differs sharply from the perceptions typical to Catholic elite, which in my view consists of the bishops and the priests in the higher ranks of the hierarchy.

Folk Catholicism is dealing with issues of safety and success in life. The questions of morality are not so crucial and it does not open ways out of an individual life circle. So it seems to be quite powerless in fight against immorality. In Elite Catholicism the importance of ethical call is underlined, but it is directed mainly into human relationships. At the level of society The Church has concentrated to fight usually only for marriage and sexuality. Passion to pursuit the own one-sided political agenda has immersed the Church in the daily politics and endangered the neutral position. In several cases instead, the Church has showed indifference to corruption.

So there is a Sermon on the Mount in the New Testament. Who is reading that sermon and who is listening?

The Catholic Church up to the ears in politics.

President Noy Noy Aquino held on Monday a prayer meeting in Malacanang with evangelical church leaders. The bishops of the Catholic Church were excluded. The Catholic leaders claim to represent more than 80 % of the nation, the protestant coalition 3 %. The comments from the Catholic side sounded hurt. At the prayer meeting President Aquino gave a detailed account of a police counterterrorism operation 25^th of January in Mindanao, which led to death of 44 police officers.

The target of the operation was to “eliminate” a famous Muslim terrorist and bomb maker Marwan, who was hiding in Mindanao. The operation was aborted earlier several times for the leaks of the plans. Finally the intelligence found Marwan`s living place in the Mamasapano village. The commandos entered to Marwan´s hut guided by his aid. Marwan was killed, but his associate Usman managed to escape. Withdrawing from the village the police commandos encountered crossfire from the Muslim rebels. The Police commandos were underpinned on the corn field by the rebels. The fight of several hours resulted death of 44 Police commandos, 18 rebels and some civilians.

The tragic incident has evoked a lot of outrage among the Filipinos. It has raised many questions about the operation and its command. How it is possible that the Police commandos were lying under the fire on the cornfield for hours without any military cover or support? What was wrong with the lead of the operation? The responses to the questions are sought through the probes, but many of these are without proper answers.

President Aquino was put in the firing line for his position of Commander in Chief. Noy Noy Aquino has tried to defend himself and to blame his subordinates. That does not seem to calm down the criticism of the people, and the credit on him is teetering. Apart from being a huge tragedy the Mamasapano incident might spoil Aquino`s efforts to complete the peace agreement with the Muslim organizations in Mindanao within his term.

The outrage due to the botched operation has provoked cries to ouster Aquino from the Presidency. The calls to step down have come from the political opponents but from the church leaders as well. Philippine Daily Inquirer reported on the summit of National Transformation Council held on 13^th of February by five Catholic bishops in Cebu. In the statement “The NTC has strongly articulated that the President should step down.” The NTC defines itself as an ecumenical and interfaith collective that works for common good of Philippine society through rapid and comprehensive systems of change. The bishops told that they are not taking the government but help to form a government responsive people`s needs. Later on they would announce, who would compose the new “government”.

Single bishops around the country have expressed political opinions, which are siding with their NTC colleagues. The Catholic Bishops` Conference has “leaving the decision to his humble and prayerful discernment of his capacity to lead and support he has not only from officials of government but from members of Philippine society”, as President of the Conference, archbishop Villegas puts it. There is no need of good imagination, where the “discernment” should lead Aquino to. Beside the majority of the Conference there appears to be a minority of the bishops, who “are blind his (Aquino`s) misrule”.  One of the “blind” ones is cardinal archbishop Luis Antonio Tagle, who told in an interview in England that he opposes ouster of Aquino and creating advisory committee for governing.

The calls on resignation raise questions on consequences and background of the action. What does the resignation means to democracy of the society and what is a value of democracy. Noy Noy Aquino is elective President, voted for President by the majority in the official elections. Who would elect acting President, if Noy Noy would step down? The calls on resignation diminish the progress of the society towards democracy. President Aquino made tragic mistakes and he will carry with this burden, but the leaders make mistakes.

The allies of the NTC bishops seem to be representative from the former President Arroyo`s administration. Collaboration with the government went smoothly during previous term. Instead of that, Aquino`s government has confronted with the Catholic Church. The RH bill was approved by The Senate and The Congress. From point of view of the Catholic Church the gates for sexual liberation were opened. During Arroyo`s term the RH bill was only pending in the administration. So there calls on the old times.

The bishops of the Catholic Church would like to sit at President`s table, as all religious leaders do. But the number of the plates appears to be limited. Everyone has to deserve one`s plate at this table. The Catholic bishops did not. 

Miehen mitta: lompakon paksuus, peniksen pituus vai kyky lohduttaa?

Tämän päivän (4.3.15) Philippine Daily Inquirer tarjoaa lukijalle kolme näkökulmaa miehenä olemiseen. Kaikki liittyvät saumattomasti täkäläiseen yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen tilanteeseen. Kaksi ensin mainittua ominaisuutta on päässyt etusivun uutisiksi. Eikä ihme, sillä ne askarruttavat miesten mieliä jatkuvasti.

Lehti kertoi, että 11 filippiinomiestä oli päässyt Forbes Magazinen listalle maailman miljardöörien joukkoon. Ensimmäisenä heistä komeili Henry Sy (90), jonka omaisuus oli arvioitu 14,2 miljardiksi dollariksi. Tällä lompakolla Sy oli päässyt maailman listalla sijalle 73. Parannusta edelliseen vuoteen oli tullut hulppeat 20 sijaa. Kohtuullinen suoritus noin iäkkäälle miehelle. Sy on tunnettu SM mall-tavarataloketjustaan. Tämä on muodostunut yritysryppääksi, joka on mukana laajassa rakennusbisniksessä. SM näyttää sivusta seuraavan silmissä ”valtakunnalta” valtakunnassa.

Toinen kiinnostava nimi listassa on liikemies Manuel Villar. Hän on entinen kongressiedustaja ja senaattori, joka oli ehdokkaana viime presidentin vaaleissa, mutta hävisi Noy Noy Aquinolle. Tästä turhautuneena Villar jätti politiikan kokonaan. Tai ei kai ihan sentään, sillä vaimo Cynthia uhrautui poliitikoksi ja on nyt senaattori. Poliittinen tausta on näin varmistettu. Villar on kalakauppiaan poika, syntyisin Manilan rutiköyhästä Tondosta. Poikasena hän kuuleman mukaan autteli äitiään kalakaupassa. Mutta nyt kaupat ovat kasvaneet. Villar on lyönyt rahoiksi kiinteistöbisneksellä. Presidentin vaalien aikaan häntä syytettiin poliittisen aseman hyväksikäytöstä omien maa-alueiden kaavoituksessa.

Sy:llä ja pääosalla muistakin Filippiinien rikkaista näyttää ainakin nimistä päätellen olevan kiinalainen sukutausta. Mutta eihän sillä ole väliä. Pääasia on, että bisnes pyörii. Filippiinien talouskasvu oli yli 6 % viime vuonna. Aasian maista vain Kiinan talous kasvaa nopeammin. Kasvun hedelmät näyttävät kuitenkin putoavan yksiin käsiin ja köyhät jäävät nuolemaan näppejään.

Rikkaus on täälläkin monelle miehelle se varsinainen miehen mitta. Sen avulla voi kahmia valtaa. Kilpailussa naisista rikkaat miehet näyttävät pärjäävän hyvin kaikkialla. Raha silottaa ihmeellisesti vanhankin miehen rypyt ja saa nuoretkin naiset voihkimaan ihastuksesta.

Miesten machoiluun Filippiineillä kuuluu myös seksi. Rakastajattarien pitäminen ei ole ollut täällä juurikaan moralisoinnin kohteena, vaan sitä on pikemminkin pidetty merkkinä miehen maskuliinisuudesta ja vallasta. Tätä koskettaa lehden uutinen peniksen pituudesta. Tämä näkökulma avaa miesten kilpailuun tasaveroisemman kentän. Peniksen pituudessa pärjää köyhäkin poika. Toisaalta kuka voi mitään perinnöllisille tekijöilleen. Lehden mukaan tieteelliset mittaukset ovat paljastaneet, että peniksen keskikoko on maailman miehillä 13,12 cm erektiossa (International Journal of Urology). Lehti mainitsee, että joissakin tieteellisissä mittauksissa filippiinomiesten peniksen keskikoko on ollut 10,85 cm. Pohjois-Korean miehet ovat (onneksi) pohjalla, sillä siellä peniksen keskikoko jää selvästi alle 10 cm.

Penisten pituuden arviointi saattaa tuntua rahvaanomaiselta ja raa´alta, mutta se iskee yhteen miehisen itsetunnon heikkoimmista kohdista. Kysymys on pohjimmiltaan siitä, olenko riittävän hyvä rakastaja naiselleni. Osaanko herättää hänessä eroottisen halun ja tyydyttää hänet? Tässä voi olla peniksen koollakin väliä, mutta ei niin paljon kuin yleensä kuvitellaan. Sukupuoliyhdyntä voi olla vain tekninen suoritus, joka jättää toisen kylmäksi. Jos seksi ei ole osa kahden ihmisen välistä hellyyttä, se voi tuntua jopa vastenmieliseltä. Pariskuntien keskinäistä seksiä voi monessa tapauksessa luonnehtia miesten harjoittamaksi itsetyydytykseksi, jossa vaimoa käytetään välineenä. Sitten mies ihmettelee, miksi seksi ei vaimolle maistu. Päämääränä pitäisi olla se, että tuottaa toiselle hellyyden ja nautinnon kokemuksia.

Kolmannen näkökulman miehenä olemisesta ottaa esille Michael L. Tan kolumnissaan ”Making our days”. Siinä hän kertoo työtoveristaan, joka oli menettänyt miehensä yhtäkkiä ja yllättäen tulleessa aivohalvauksessa. Tan meni kappeliin, jossa pidettiin vainajan valvojaisia, kuten täällä Filippiineillä tapana on. Hän katseli miehensä arkun ääressä seisovaa työtoveriaan, joka itki. Tan oli huolissaan työtoveristaan, mutta osa huolesta keveni, kun hän näki työtoverinsa pojat äitinsä vierellä. Pojat osasivat tehdä maailman yksinkertaisimman asian, kietoa kätensä itkevän äidin ympärille. He eivät tukkineet sanoillaan äidin surua, vaan olivat vain läsnä ja itkivät äidin kanssa. Tan näki näissä pojissa miehiä, jotka eivät pelänneet surun kohtaamista ja osasivat lohduttaa.

Miehuus on voimaa, joka nousee sisäisestä vahvuudesta, eikä voimakas mies tarvitse ”tukipuita” miehuudelleen.

Tips for holiday in the Philippines

The Philippines have drawn over the recent years more attraction of the tourists. There are a lot of good reasons to vacation in this country. The climate is tropically warm, but the temperatures are not too high to survive for European people. The visitors are dazzled by the beauty of the nature. The prices are low or at least reasonable. The filippino people are kind and friendly. A lot of them are speaking fluently English.

The majority of the tourists are vacationing on Visayas islands, Boracay, Bohol, Cebu and Palawan. You have two options for the route to Visays. You can fly directly to Cebu or take a flight to Manila and transfer there to a domestic flight. The flights to Manila seem to be cheaper than to Cebu, that`s why the travelers mainly prefer to fly through Manila. From Manila there are frequent flight connections to all over the country.

Ninoy Aquino´s International Airport in Manila differs from the international airports of Europe in some respects.  The International Terminal has been renovated recently and look to function much better than some years ago. What surprises a traveler are the long distances and tricky connections between the terminals. There is no public transport from the terminal to the other. So you have to pick up a taxi and note that you might be stuck in traffic jam while transferring to the other terminal.

If you are staying in Manila for some time and you are going to carry on by plane, recommend to you to make a reservation at a hotel not too far from the airport. Going back to the airport take your time and leave early. The traffic rush may be very tough. In some cases to proceed 5 km by taxi will take even one hour.

Despite of these troubles a taxi is for a foreigner the most practical way to go in Manila. Taxi cabs are not of the latest model, mainly imported second hand cars, but usually they are running quite well. The drivers speak ordinarily English or then “taglish”, a mix of Tagalog and English. The cabs are not outfitted with navigators. The drivers don`t always know the location of the streets due to the huge size of Metro Manila.  So find the location of the place you are heading to from the map before you pick up a taxi and ensure where you are going to.  The street numbers don`t help so much, because the buildings are not numbered in logic order. So you have to find out the corner of the streets, where your destination is located.  There might be sometimes slight flaws in your taxi service, however you`ll be comforted by the cheap prices.

If you are staying in Manila you have good chances for shopping.  There is a large variety of shopping malls in the cities of Metro Manila. The most famous are Mall of Asia, at Manila Bay, at the South end of EDSA, Greenbelt`s mall,  Glorietta`s, Landmark`s and SM`s shopping centers in Makati City, SM Mega Mall on EDSA, in Mandaluyong City. Walking around these malls you`ll find an endless amount of shops, the ones have a wide range of different retail products and the other ones are specialized in certain products or a brand only. The malls are not mere for shopping. The filipinos spend their spare time often in the malls. The malls are leisure time hubs with restaurants, cinemas and churches. In Asia Mall there is even an ice rink with an option to rent the skates.

The most popular credit cards are accepted by the big stores and the restaurants in the cities. Cash you need you can raise from ATMs. All of them are not accepting international credit cards despite a sticker of a brand on a machine. US dollars are easy to exchange, euros instead are not all over accepted to change.

Intramuros in old town of Manila, founded by the Spanish in 1571, is one of the most prominent tourist attractions in South Luzon. It was built for the fortress to protect the inhabitants with the high walls. Beside the military and administrative function Intramuros served for centuries as a center for business, education and religion. The historical buildings that draw attention from the visitors are Manila Cathedral (photo), San Agustin Church and Museum (photo).

The China town of the Philippines, Binondo (photo), was built up within the range of the Intramuros cannons in order to keep the control by the Spanish. It is traditional business hub founded by Chinese immigrants. They yielded economic growth, but on the other hand the Chinese were a threat for the Spanish rulers. That`s why the location of Binondo was exactly dictated. Walking there you can be in touch with Old Manila.

Wish to you a good stay in the Philippines!

Valentiinin päivän deitti

Lähdin Valentiinin päivän aamuna ostamaan kadulta lehteä. Kun astuin aulassa hissistä,  tapasin erään ”condomme” palveluhenkilökuntaan kuuluvista nuorista miehistä. Hän tervehti minua reippaasti ja kohteliaasti, kuten täällä Filippiineillä tapana on: Good Valentine, Sir. – Same to you. – You have a date, Sir? – Yes. – Really? – Yes, every day.

Valentiininpäivän lämpö näytti olevan kovassa nousussa jo aamusta alkaen. Tämän vaikutelman vahvisti myös kadulla kiireisin askelin ja vakavin ilmein kukkapuska kädessä kulkeva nuorimies. Hän ei vilkuillut sivuilleen, vaan käveli suoraan ja määrätietoiisesti kohti kohdettaan. Kohteena oli nuori neito, joka sai päivän alkajaiksiksi kauniin kukkakimpun ja varmasti myös kutsun Valentiinin päivän treffeille.

En valehdellut aulamiehelle. Minullakin oli ”deitti”. Hän oli vaimoni Päivi. Vein hänet paikallisen Valentiinin päivän tavan mukaan illalliselle ja iltakävelylle. Suuntasimme askeleemme ensiksi Aylan puistoon. Valentiinin päivä näkyi puiston ravintoloissa. Ne olivat levittäneet telttakatoksensa nurmikolle, jotta asiakkaiden ryntäys olisi helpompi ohjata omaan pyydykseen. Me valitsimme ravintolan Simple Lang. Nimi on tagaloa ja lupaa  ”konstailematta hyvää” ruokaa. Sitä saimmekin ”Sisig beefin” muodossa. Lähtiessämme tarjoilijamme ojensi tulipunaisen ruusun ”deitilleni”.

Kävelimme verkkaisesti Greenbeltin puistomaiselle ravintola-alueelle. Valitsimme jälkiruokapaikaksemme Bizu-kahvilan. Bizun kattaus Valentiinin päivälle oli vaikuttava. Koko kahvila oli muokattu pareja varten. Lähes kaikki pöydät olivat vain kahdelle hengelle. Kauniit punaiset kukat koristivat pöytiä. Bizu on jälkiruokaherkkujen mestari. Deittini valitsi capuccinon ja ravintolan spesialiteetin, myslimustikkajugurtin. Itse otin calamanssisoodan ja mustikkajuustokakun. Suun herkkujen kihelmöidessä makuhermoilla palasimme omaan historiaamme Filippiineillä ja sitten koko suhteessamme. Kerroimme, kuinka paljon me toisillemme merkitsemme.

Bizun Valentiinin päivän palveluun kuului myös deittiparin kuvaaminen. Filippiinot rakastavat kuvaamista. Erityisen tärkeää se on Valentiinin päivänä. Kuva kertoo enemmän kuin sanat. –Yes, I had a date.

”Finland. Cool.” Suomalaiselle opetukselle kehuja Filippiineillä.

Filippiiniläinen kirjailija Neni Sta Romana Cruz kirjoitti kolumnin suomalaisesta opetuksesta Philippine Daily Inquirer –lehden lauantain (7.2.15) numeroon. Neni Cruz oli osallistunut Frankfurtin kirjamessuille, jossa teemana oli suomalainen kirjallisuus.  Messuilla esillä ollut suomalainen opetus oli tehnyt häneen vaikutuksen. 

Neni Cruz kertoi Pisa-arvionnin tuloksista ja Suomen hyvästä menestyksestä, joka on maaiman laajuisesti tunnettua. Vaikka suomalaisten Pisa-tulokset olivat viime kerralla jonkin verran pudonneet, Cruzin mielestä muilla mailla olisi paljon oppimista Suomesta.  Cruz kysyikin: ”Mitä suomalaiset ovat tehneet oikein?” Neni Cruz palasi kolumnissaan useaan otteeseen professori Pasi Sahlbergin messuilla pitämään avajaisluentoon.  Cruzin mieleen oli jäänyt Sahlbergin luennosta erityisesti kolme seikkaa, jotka  vaikuttivat hyvään oppimiseen Suomessa: koulujärjestemän tasa-arvo, luovuus ja kekseliäisyys oppimisessa sekä opettajien hyvä yhteiskunnallinen asema.

Erityisesti suomalaisten opettajien hyvä asema oli tehnyt Cruziin vaikutuksen.   Opetuksen arvostus näkyy siinä, että opettajille maksetaan hyvää palkkaa. Cruzin mukaan opettajan ammatti on Suomessa parhaiten palkattu (best-paid profession). Tästä tuskin suomalaiset opettajat ja OAJ ovat yhtämieltä kolumnistin kanssa, mutta joka tapauksessa kunnon palkkaa maksetaan opettajille.  Opettajien koulutus Suomessa on korkeatasoista ja vaativaa. Tulijoita alalle on paljon, kun ammattia arvostetaan, eikä vain puheissa vaan myös palkassa. Neni Cruz tunnustikin olleensa vihreä kateudesta kuunnellessaan Sahlbergin esitystä suomalaisesta koulutuksesta.

Neni Cruzin kateuden ymmärtää hyvin. Filippiineillä koulujen olosuhteet ovat ovat varsin kehnot. Oppilaita on luokkahuoneissa usein aivan liikaa. Keskustelua ryhmäkoon ylärajasta ei käydä. Huolena on enemmänkin se, kuinka kaikki lapset saataisiin opetuksen piiriin (blogi 9.6.2012 Itsenäisyysjuhla). On kerrottu, että koulujen alkaessa luokissa saattaa olla niin paljon oppilaita, että opettajan on kuljettava pulpettien päällä liikkuakseen oppilaita ohjaamassa. Käytävätiloja ei ole luokkaan jäänyt. Opettajien palkkaus on myös huonolla tolalla. Opettajilla ei ole myöskään mahdollisuutta myydä työpanostaan ulkomaille samalla tavalla kuin terveydenhoidon ammattilaisilla. 

Verovaroin voidaan kustantaa vain oppilaiden peruskoulu. Ammatillinen ja yliopistollinen koulutus on yksityisissä käsissä. Vain varakkailla on mahdollisuus kustantaa lastensa perusastetta korkeampi koulutus. Tämä merkitsee sitä, että suuri osa nuorten lahjoista jää käyttämättä. Se on tappio koko yhteiskunnalle, mutta myös niille nuorille, jotka eivät saa käyttää kykyjään riittävän vaativissa tehtävissä.

Cruzin kirjoitus herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tunsin expatin ylpeyttä suomalaisuudesta. Toisaalta tulin surulliseksi Filippiinien koulujärjestelmän tilasta. Totuus tulee usein ulkomaalaisten suusta. Me suomalaiset olemme monesti sokeita oman yhteiskuntamme hyville puolille, emmekä osaa arvostaa sitä hyvää, mitä meillä on. 

Viime viikonvaihteessa tämä ”hyvä” kerrottiin laajalevikkisessä sanomalehdessä ja näkyvällä paikalla. 

Luen Daily Inquireria päivittäin Filippiineillä ollessani. Näiden vuosien aikana en muista, että kukaan kolumnisteista olisi kirjoittanut mistään vieraasta maasta tällaista ylistävää artikkelia.  Mutta ehkä muistini vain pätkii tai silmälasini ovat tässä kuumuudessa huurtuneet sinivalkoisiksi. Joka tapauksessa voi yhtyä Frankfurtin kirjamessujen sloganiin: ”Finland. Cool.”

http://opinion.inquirer.net/byline/neni-sta.-romana-cruz

Millaista on palata Filippiineille?

Tulimme, vaimoni Päivi ja minä,  takaisin Makatiin viime viikolla. Yli kaksi vuotta ehti vierähtää Suomessa. Sitä ennen olimme olleet kolme vuotta Filippiineillä. Meitä voi pitää paluumuuttajina. Paluun syy on sama kuin ennenkin. Vaimoni opettaa suomen kieltä filippiiniläisille sairaanhoitajille ja minä seuraan, kuinka asiat kehittyvät.

Kun pari päivää on harjoiteltu paluuta, tunnelmani ovat jotenkin jäsentymättömät ja ristiriitaiset. Toisaalta kaikki tuntuu tavattoman tutulta. Toisaalta jotkut asiat yllättävät. Muistikuvat tasoittuvat vuosien mittaan kummallisella tavalla. Kun kulkee Makatin kaduilla joutuu hämmästelemään sitä, oliko täällä näin likaisen näköistä. Hyvät muistot olivat pyyhkineet mielestä mustan harmaat katukäytävät ja nokeentuneet seinät. Todellisuus ravistelee kultaantuneita muistikuvia.

Köyhyys käy silmille, vaikka asummekin varakkaiden alueella. Katua ylittäessä kouluikäinen filippiinotyttö hyppää edestäni hurahtavan väkeä täynnä olevan jeepneyn takasillalle. Tyttö hymyilee, kun saa kaiteesta otteen ja onnistuu pysymään kyydissä. Hymy on kaunis mutta hampaaton. Buendiaa kulkiessamme pysähdymme katsomaan, onko vakituinen lehden myyjämme paikalla. Tovin seisoskeltuamme katukauppias huomaa meidät ja tulee ystävällisesti hymyillen pakeillemme ja kertoo kaivanneensa meitä. Hänen ”tiiminsä” on muuttunut. Sairaalloisen puolison sijaan on tullut poika ja nuori nainen joka lienee pojan vaimo. Jäimme miettimään, mitä perheen isälle on tapahtunut.

Lentomatkamme viimeinen osuus oli Hong Kongista Manilaan. Matkustajat olivat lähes kaikki filippiinoja. Oli mielenkiintoista seurata, kuinka filippiinot pakkaavat tavaroitaan matkustamossa. Täydessä ja ahtaassa koneessa filippiinot saivat kaiken sujumaan joustavasti ja hymyillen. Pakkaamisesta puuttui länsimaalainen töytäily ja kireys. Ystävällinen puhe ja nauru täytti koneen. Tuntui kummalliselta, että tällaiset luonteenpiirteet tulivat esille näin selvästi ja jo ennen kuin ehdimme edes koko maahaan.

Kun tulimme ensimmäisen kerran viisi ja puoli vuotta sitten Filippiineille, tämä maa oli meille outo ja ihmeellinen. Nyt tulo on paljon helpompi. Olemme palanneet vanhoille kotikulmille, ympäristöön, joka tuntuu monin tavoin tutulta. Mutta siitä huolimatta paluu on haaste. Hyppäys yhdessä vuorokaudessa pohjoisen kylmästä, mutta turvallisesta maasta Kaakkois-Aasian kuumuuteen koettelee sielua ja ruumista. Ei meinaa ajatus ja kieli  taipua tarvittavalla tavalla. Ruumiskin kapinoi kuumuutta ja ja bakteerikannan muutosta vastaan.

Paljon kuitenkin muuttunut siitä, kun ensimmäisen kerran tulimme Filippiineille. Filippiiniläisyys ei ole tullut vain tutuksi. Se on tullut myös omaan perheeseemme, kun eräs pojistani avioitui filippiinan kanssa. Meillä on nyt filippiiniläinen ”Daughter in Law” tai niin kuin suomalainen sanoo: miniä. Filippiiniläisyys on tullut ”iholle”. Me emme tulleet vieraan kansan keskelle vaan maahan, jossa meillä on sukulaisia. Tässä onkin melkoinen näkökulman muutos. Elämä ei pysy koskaan paikallaan, vaan aina sattuu ja tapahtuu.

Kardinaalin nimitys oli paavin tunnutus Filippiineille

Paavi Franciskus  viime sunnuntaina nimitti 19 uutta kardinaalia. Heidän joukossaan oli Cotabaton arkkipiispa Orlando Quevedo Filippiineiltä. Paavin nimityspolitiikka poikkeaa huomattavasti hänen edeltäjänsä linjasta  ”epäeurooppalaisuutensa” tähden.  Kun paavi  Benedictus nimitti kardinaaleja kaksi vuotta sitten.  yli puolet uusista kardinaaleista tuli Euroopasta. Paavi Fransicus on nyt tehnyt käännöksen kohti kehittyvien maiden kirkkoja. Hänen nimityskierroksellaan yli puolet äänioikeutetuista (alle 80-vuotiaista) kardinaaleista tuli Euroopan ulkopuolelta

Arkkipiispa Quevedon nimitys kardinaaliksi sopii hyvin tähän linjaan. Filippiineillä on koettu, että paikallinen kirkko ei ole saanut Rooman kirkon hierarkkiassa sitä asemaa, joka sille kuuluisi kirkollisen elämän näkökulmasta. Filippiinien katoliseen kirkkoon kuuluu n. 80 milj. jäsentä. Osallistuminen on aktiivista ja kirkolla on paljon valtaa myös yhteiskunnassa. Filippiinien kirkkoa on kutsuttu katolisen kirkon ”linnakkeeksi”  Kaakkois-Aasiassa.  Tästä huolimatta Filippiinien kirkko on jäänyt maailmanlaajassa äitikirkossa ”sivuraiteelle”.

Tästä osoituksena on pidetty sitä, että Filippiinien kirkolla on ollut kardinaalien kollegiossa vain yksi  paavin vaalissa äänikelpoinen edustaja, Manilan arkkipiispa Tagle (vuodesta 2012). Kardinaalikollegioon kuuluvat myös  Cebun arkkipiispa ja Manilan emeritusarkkipiispa, mutta heillä ei ole enää äänioikeutta ikänsä (yli 80 v.) vuoksi.  Arkkipiispa Quevedon nimitys kardinaaliksi korjaa ainakin toistaiseksi tämän puutteen, sillä hän  74-vuotias.

Arkkipiispa Quevedoa pidetään Filippiineillä henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan varsin pätevänä kardinaaliksi. Kollegat arvostavat hänet korkealle ja häntä kuvataan ”älyn jättiläisenä”.  Henkilökohtaisten ominaisuuksien lisäksi nimityksellä on varmasti ollut myös kirkkopoliittisia ja alueellisia perusteita. Mindanaolla sijaitseva Cotabaton arkkihiippakunta saa tässä kardinaalinimityksessä  paavillisen tunnustuksen.  Tavallaan tunnustus koskee kaikkia Mindanaon katolisia kristittyjä.

Etelä-Filippiineillä sijaitseva  Cotabaton arkkihiippakunta elää monella tavoin haasteellisessa tilanteessa. Suurin haaste on lähituntumassa elävä islam-yhteisö. Cotabato sijaitsee Muslimien Autonomisen  Alueen rajanaapurina. Cotabaton alueella enemmistö asukkaista on roomalais-katolisia, mutta islam-yhteisö on pitänyt siellä ylivaltaa vuosisatojen ajan.  Kulttuurierot Filippiinien pohjoisten maakuntien kanssa ovat merkittäviä. Tämä näkyy jo kielessä. Cotabatossa puhutaan ilongoa eikä tagaloa kuten Luzonilla, eikä kysymys ole murteesta vaan eri kielestä.

Kardinaalinimityksen voi nähdä eräänlaisena kirkon aseman lujittamisena Mindanaolla ja tunnustuksena vaikeissa olosuhteissa eläville kristityille. Se nostaa myös Cotabaton Cebun ja Manilan rinnalle kirkollisena keskuksena.  Manilan arkkipiispa on perinteisesti nimitetty kardinaaliksi. Se on ymmärrettävää, kun  Manila on ollut  espanjalaisten valtakaudelta lähtien vuosisatojen ajan hallinnollisena  keskuksena. Cebun arkkipiispan nimittäminen kardinaaliksi on myös luonnollista historian näkökulmasta. Kristinusko saapui Filippiineillä ensimmäiseksi juuri Cebuun. Cebu on myös filippiiniläisille tärkeän Santo Niño –kultin keskus.  Nyt Cotabato on korotettu kirkollisesti näiden kahden uskonnollisen keskuksen rinnalle. Sillä on monitahoinen merkitys Mindanaolla.

Kardinaalinimitys heijastaa paavi Franciskuksen halua ja kykyä ymmärtää Filippiinien katolisen kirkon monimuotoista tilannetta.  Samalla nimitykset kääntävät katolista kirkkoa pois eurooppakeskeisyydestä kohti kehittyvien maiden kirkkoja.