perjantai 6. tammikuuta 2012

Häämatkalla Filippiineille


Matkasin vaimoni kanssa jälleen kerran vuoden alussa Filippiineille. Reittimme kulki Amsterdamin kautta, kuten niin usein ennenkin. Sieltä lähtiessämme sain toiseksi vierustoverikseni jyhkeän kokoisen, eurooppalaiselta näyttävän miehen. Matkan alkuvaiheessa keskityin seurustelemaan toisella kyljellä istuvan vaimoni kanssa ja jätin vaitonaiselta vaikuttavan miehen omiin oloihinsa. Jotain vuorovaikutuksessa kuitenkin muuttui, kun hollantilainen, sujuvasanainen stuertti alkoi päivällistä tarjoillessaan jututtaa meitä. Yllätyksekseni kuulin naapurini kertovan, että hän on norjalainen ja matkustaa Filippiineille mennäkseen naimisiin.
Vierustoverini oli arviolta jonkin verran yli 30-vuotias, raamikas mies, jonka hartiat olivat kuin ”ladon ovet”. Hän muistutti ulkonäöltään Norjan keihästähteä Andreas Thorkildsenia, joka on viime vuosina nöyryyttänyt suomalaisia keihäänheittäjiä arvokisoissa mennen tullen. Aloinkin mielessäni nimittää vierustoveriani Andreakseksi. Yli puoli vuorokautta kestäneen matkan kuluessa kävi ilmi, että Andreaksella oli erinomaiset unenlahjat. Kun miehellä oli kokoa vaikka muille jakaa, heräsin yöllä siihen, että Andreas pursuaa istuimensa yli minun puolelleni. Tunsin litistyväni, eikä uni enää maistunut. Aloitinkin keskustelun Andreaksen kanssa, kun huomasin hänessä ensimmäiset merkit heräämisestä.
Andreas kertoi, että hän asui keski-norjalaisessa kaupungissa. Ammatiltaan hän oli insinööri. Hän matkusti ensimmäistä kertaa Filippiineille. Matkan syy oli edessä olevat häät Filippiineillä. Andreasta odotti morsian, joka oli ammatiltaan sairaanhoitaja. Seurustelukumppani oli työskennellyt jo useamman vuoden Lähi-Idässä. Hän kuului siihen suureen filippiino-siirtotyöläisten joukkoon, jotka hakivat elantonsa ulkomailta. Andreas oli tavannut seurustelukumppaninsa erään netissä toimivan parinhakupalvelun kautta. Kysymyksessä oli eräänlainen ”klikkaa mua”-sivusto, josta voi etsiä mieleistään ehdokasta kumppaniksi.
Andreas oli ”chattaillyt” netissä tyttönsä kanssa yli kaksi vuotta. Näin he olivat tutustuneet ja suhde oli syventynyt vuosien myötä sille asteelle, että oli tehty päätös avioliiton solmimisesta. Tätä päätöstä toteuttamaan Andreas oli nyt menossa istuessaan KLM-lentoyhtiön lennolla Amsterdamista Manilaan. Edessä oli häiden suunnittelu ja valmistelu. Morsian oli hänkin saapunut vain muutama päivä sitten Lähi-Idästä kotimaahansa. Andreas kertoi, että morsian on veljensä kanssa häntä vastassa Ninoy Aquinon kansainvälisellä lentokentällä. Silloin hän tulee näkemään morsiamensa ensimmäistä kertaa ”livenä”. Tähän asti hän on nähnyt kumppaninsa web-kameran välityksellä. Kerroin Andreakselle, että Manilan lentokentällä on erityinen alue vastassa olijoita varten, ja siellä on melkoinen ihmisten paljous. Huomautin, että vastaanottajien ei ole kovin helppoa löytää vieraitaan. Silloin Andreas avasi päällyspaitansa napit ja näytti alla olevaa raidallista, värikästä t-paitaa. Se oli morsiamen lähettämä lahja Andreakselle. Paita varmisti myös sen, että morsian tunnistaa sulhonsa lentokentän ihmisvilinässä.
Andreas kertoi, että häiden järjestely Filippiineillä oli vaativaa. Vielä ei tiedetty, mikä viranomainen suorittaa avioliittoon vihkimisen. Andreas oli varannut kaikkeen tähän aikaa 3-4 kuukautta. Pariskunnalla oli tarkoitus muuttaa Norjaan. Siellä oli Andreaksen työ ja sieltä myös puoliso tulisi saamaan sairaanhoitajan töitä. Muuttokaan ei ollut yksinkertainen asia. Norjan viranomaiset tutkivat tilanteen tarkoin, jotta estettäisiin avioliiton avulla tapahtuva keinottelu maahan muutossa.  Mutta parin vuoden kuluessa avioliiton solmimisesta puoliso tulisi pääsemään Norjaan. Tarkoitus oli, että pariskunta asuisi Norjassa. Tilannetta tasoittaakseen Andreas oli luvannut, että kaikki loma-ajat tullaan viettämään Filippiineillä.
Andreas oli sitä mieltä, että hän ei ollut kovinkaan poikkeuksellinen norjalaismies. Hänen tuttavapiiriinsä kuului useita norjalaisia, jotka olivat avioituneet filippiiniläisen kanssa. Hänen puolisonsa voisi Norjassa solmia yhteyksiä sikäläisiin filippiinonaisiin. Andreas arveli, että norjankielen oppiminen olisi myös helppoa hänen puolisolleen, koska norja on kielenä lähellä englantia. Andreas uskoi, että sopeutuminen Norjaan sujuisi hyvin.
Matkan päättyessä toivotimme Andreakselle hyvää hääaikaa ja voimia kaikkiin valmisteluihin. Emme luonnollisesti nähneet Andreaksen ja morsiamen kohtaamista lentokentän tungoksessa. Mutta se on ollut varmasti sydäntä sykähdyttävä. Kun Makatin kotiin päästyämme olimme matkasta väsyneinä laahautuneet läheiseen ravintolaan illalliselle, palasimme keskustelussamme Andreakseen ja hänen kokemuksiinsa. Hänen tapaamisessaan oli jotain sellaista, jolla on laajempaakin merkitystä. Tällaisia pariskuntia, joissa mies on länsimainen, muodostuu paljon. Internet on tuonut mukanaan vallankumouksen pariskuntien syntyyn. Maantieteelliset etäisyydet ja valtakuntien rajat katoavat. Ihmiset valitsevat toisiaan ennen näkemättömän suurista valikoimista. Vahvoilla ovat ne, jotka voivat esittää itsestään vetovoimaisen kuvan. Seuraavaksi kysytään kykyä esitellä itseään sanallisesti. Jos haluaa päästä pidemmälle, täytyy osata myös ”chattailla” sujuvasti. Englannin taitoakin tarvitaan.
Kun puhutaan länsimaisten miesten ja filippiiniläisten naisten välisistä suhteista, esitetään usein kaksi stereotypiaa. Toisen mukaan länsimainen mies ostaa filippiinonaisen ja käyttää häntä seksuaalisesti hyväkseen. Toisen mukaan taas länsimainen mies on ”ressukka”, josta länsimaiset naiset eivät ole välittäneet. Hävittyään tämän kilpailun mies etsiytyy filippiinonaisen seuraan, jolle tällainenkin mies kelpaa. Tällaista suhdetta leimaa usein suuri ikäero. Näille stereotypioille on luonteenomaista epätasa-arvo. Andreas ja hänen morsiamensa eivät sopineet kumpaankaan suhdemalliin. Andreas ei suinkaan ollut ressukka, vaan komea, hyvin koulutettu, vuorovaikutustaitoinen mies, joka olisi pärjännyt hyvin norjalaisten parisuhdemarkkinoilla. Hänen tuleva puolisonsakaan ei ollut mikä tahansa tyttönen, vaan hyvin koulutettu ja työkokemusta omaava terveydenhuollon ammattilainen. Tässä mielessä kyseessä oli melko tasaveroiselta vaikuttava pari.
Miksi Andreas valitsi puolisokseen filippiinonaisen eikä norjatarta? Tätä Andreas ei meille kertonut. Mutta joitakin arvauksia voi esittää. Filippiinonaiset pärjäävät ilmeisen hyvin netissä tuotetuilla parisuhdemarkkinoilla. He ovat siroja kauniita naisia, joiden kuvat kiinnittävät huomion. Naisen identiteetti on heille hyvin merkittävä asia. Se näkyy esimerkiksi siinä, että he huolehtivat ulkonäöstään. Filippiinonaisilla on myös hyvät vuorovaikutustaidot. Niitä opitaan suurissa perheissä, joissa on tiiviit suhteet. Hellyys ja lähellä olemisen taito ovat ”veressä”. Kuitenkin heidän panoksensa työelämässä on usein varsin merkittävä.
Jotkut kysymykset jäivät meitä mietityttämään. Ulkomailla työskentelevät filippiinot lähettävät aina huomattavan osan tuloistaan kotimaahan omille lapsuuden perheilleen. Näin tulee tapahtumaan myös Andreaksen perheessä. Hänen filippiinovaimonsa lähettää todennäköisesti jopa puolet nettopalkastaan vanhemmilleen. Näillä rahoilla koulutetaan usein sisaruksia. Jokapäiväisessä elämässäkin riittää filippiinoperheellä rahanreikiä. Mietimme, onkohan Andreas ottanut tämän huomioon. Jos hän tällaiseen käytäntöön suostuu, niin hyvä on. Ehkä tässä tapahtuu globaalia tuloerojen tasoitusta. Norjan öljyrahat vuotavat Filippiineille.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Surullista, niin surullista…


Tapoihini on kuulunut vuosia tai oikeastaan vuosikymmeniä katsella itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalvelus televisiosta. Niinpä istuin tänäkin itsenäisyyspäivänä telkkarin ääreen ja keskityin jumalanpalveluksen sanalliseen ja visuaaliseen antiin. Vaimoni seurasi ohjelmaa puolittain puuhaillen samalla muita asioita. Saarnan alkaessa kysyin, halusiko hän kuulla, mitä piispalla on sanottavaa itsenäisyyspäivänä. Hetken saarnaa kuunneltuaan vaimoni sanoi: "En halua kuunnella puhetta noin masentuneella äänellä."

Seppo Heinola ihmetteli Kotimaa 24:n kommentissaan samaa asiaa ja oli kokenut, että puhuja oli "purskahtamaisillaan itkuun". Ilmeisesti emme ole ainoita, jotka kiinnittivät huomiota saarnaajan tunneilmaisuun. Kysymys lienee kuitenkin laajemmasta ilmiöstä kirkossa, eikä suinkaan vain yksittäisestä saarnamiehestä.

Näyttää siltä, että masentuneisuus on "pyhitetty" kirkossa. Ajatellaan, että hyvä hengellinen puhe saa kuulijat herkistymään ja jopa itkemään. Aivan erinomaista on se, että puhuja itkee. Kun sekä puhuja että kuulijat itkevät saavutetaan jonkinlainen hengellinen "syväkokemus". Tätä kaikkea säestää mainiolla tavalla rytmiltään laahaava ja surumielinen hengellinen musiikki.

Saarnan vaikuttavuudessa keskitytään hyvin usein sen sisältämiin sanoihin. Mutta kuulija ottaa vastaan puheen hyvin monella eri "kanavalla". Sanoma välittyy äänen sävyn, eleiden ja ilmeiden välityksellä. Kuulija kysyy, onko eri kanavilla lähetetyt sanomat yhdenmukaisia vai ovatko ne ristiriidassa keskenään. Jos ristiriitaa esiintyy, kuulija hämmentyy. Masentuneella äänellä välitetty ilosanoma vakuuttaa tuskin ketään. Saarnastuolissa kyyristelevä pappi ei herätä luottamusta eikä rohkaise kuulijoitaan.

Kirkon työntekijät ovat kriisien ja surun ammattilaisia. Surusta tulee se ilmapiiri, jossa he ammatissaan liikkuvat. Suru, jota papit usein kohtaavat, saa helposti yliotteen heistä itsestään. He alkavat käyttäytyä masentuneesti. Se sopii tietyllä tavalla tilanteisiin, jossa masentuneita ihmisiä kohdataan. Se ei riko vallitsevaa tunneilmastoa. Mutta kun masennus valloittaa ihmisen, hän ei osaa vaihtaa tunneilmaisuaan silloinkaan, kun toisten tunneilmapiiri on kokonaan erilainen.

Papista voi tulla masennuksen levittäjä. Masennus myös tarttuu toisiin ihmisiin. Herää kysymys, näinkö ilosanomaa viedään eteenpäin. Paavali kehotti seurakuntalaisia "itkemään itkevien kanssa ja iloitsemaan iloitsevien kanssa". Nyt näyttää siltä, että papit itkevät sekä iloitsevien että itkevien kanssa.

Surumielisyys ei tee puhetta syvälliseksi, mutta jos se ei "istu" kuulijoiden tilanteeseen, se ei puhuttele. Itsenäisyyspäivä on tästä oiva esimerkki. Itsenäisyys on useimmille suomalaisille varmastikin iloinen asia. Siitä voi olla kiitollinen ja jopa ylpeä.

Itse haluan kuunnella saarnaa, jossa pappi on jättänyt paperinsa kotiin. Haluan nähdä papin, jonka olemus ja ryhti kertovat hyvästä itseluottamuksesta ja sisäisestä rauhasta. Jos papilla on surullista kerrottavaa, toivon, että hänen äänessään kuuluu "matala" sävy. Jos taas papilla on iloisia uutisia, toivon, että hänen äänensä ja koko olemuksensa heijastaisi iloa. Enpä panisi pahakseni, vaikka papin kädetkin "kävisivät". Harva meistä on elehtimisen takia saarnastuolista pudonnut. Käden liikkeet kertovat paljon. Tiedusteleehan eestiläinen heimoveljemmekin toisen kuulumisia kysymällä, kuinka "käs käyp".

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Taitamattomuutta vai tarkoitushakuisuutta?


Kotimaan verkkolehti (23.11.) julkaisi tuloksia Radio Dei:n suorittamasta presidenttigallupista papiston keskuudessa. Otsikkona oli "Papit äänestävät Niinistöä". En kuulu yhdenkään presidenttiehdokkaan kannattajaryhmään, mutta haluan ottaa kantaa kyselyssä tehtyihin johtopäätöksiin tutkijan näkökulmasta.

Uutisen otsikko on mielestäni harhaanjohtava. Empiirisen tutkimuksen tuloksien selvittämisessä olennaista on aina niiden vertaaminen. Pappien kohdalla eräs mahdollinen vertailuryhmä löytyy yleistä mielipidettä luotaavien gallupkyselyiden tuloksista. Niiden mukaan esimerkiksi Niinistön kannatus lienee ollut viime aikoina hieman alle 50 % ja Haaviston n. 6 %. Tämäkään vertailu ei anna aivan oikeata kuvaa asiasta. Sen sijaan oikeampi kuva muodostuisi, jos pappeja vertailtaisiin vaikkapa muihin akateemisen koulutuksen saaneisiin. En tiedä, onko tällaisia tutkimustuloksia käytettävissä. Itse arvelen, että Niinistön kannatus on vielä keskimääräistäkin suurempaa akateemisen loppututkinnon suorittaneiden joukossa.

Tutkimuksen otos on poikkeuksellisen suuri, kun kysely on tehty 2000 papille, ja heistä 750 on vastannut. Tutkimustuloksien arvioinnissa on kuitenkin olennaista arvioida, vastaako kyselyyn vastanneiden joukko sukupuoli-, ikä-, asuinpaikka- ja virka-asemaltaan papiston rakennetta, vai onko se vinoutunut johonkin suuntaan.

Tämä lyhyt tarkastelu osoittaa, että tutkimustulokset saattavat sinänsä olla varsin oikeita, mutta niistä tehdyt johtopäätökset eivät kestä päivänvaloa. Keskeisin huomio tutkimustuloksissa on se, että Niinistöä kannatetaan papiston keskuudessa vähemmän kuin yleensä Suomessa. Sama koskee myös Timo Soinia. Sen sijaan Pekka Haavistoa kannatetaan huomattavasti keskimääräistä enemmän. Myös Sari Essayah saa selvästi laajemman kannatuksen kuin yleensä. Tällaiset johtopäätökset olisivat kuvanneet papiston näkemyksiä presidenttiehdokkaista osuvammin.

Kun sinänsä kelvollisilta näyttävien tutkimusten tuloksista vedetään kyseenalaisia johtopäätöksiä, herää kysymys, yritetäänkö tuloksia vääristellä tietoisesti. Silloin tehdään tutkimusten avulla vaalipropagandaa. Sitäkin voi aina tehdä, mutta tutkimusten käyttäminen apuna on huijaamista. Tietysti kysymyksessä saattaa olla myös taitamattomuus. Se on anteeksiannettavampaa, ja se paranee käyttämällä asiantuntemusta apuna.

Olisi mielenkiintoista tietää, oliko otsikko Radio Dei:n vai Kotimaan laatima ja miten julkaisija arvio omaa vastuutaan asiassa.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Avoin kirje HS:n nimimerkille ”Avioeroon hukkuva”

Helsingin Sanomat (2.10.2011) julkaisi Mielipide-osastollaan kirjoituksesi ”Onko armo seurakunnille vain pelkkä sana muiden joukossa?” Silmiini ei ole sattunut vastausta kirjoitukseesi. Minun mieltäni kirjoituksesi on askarruttanut. Ehkä se johtuu siitä, että teen tutkimusta pappien avioeroista. Siinä vastaani on tullut samoja kysymyksenasetteluja, joita nostit esille artikkelissasi. Kirjoituksesi ansaitsee mielestäni vastauksen. Niinpä ryhdyin tuumasta toimeen. En tässä edusta millään tavoin kirkkoa tai muutakaan organisaatiota. Olen yliopiston opettajan virasta eläkkeellä oleva pappi ja esitän tässä henkilökohtaisia näkemyksiä.
Kirjoituksessasi on kolme keskeistä näkökulmaa. Ensimmäinen niistä käsittelee kirkkoa työnantajana. Toisessa kosketellaan papin suhdetta työhönsä, ja kolmannessa esillä on papin avioliitto ja perhe. Näitä teemoja pohdit papin aviopuolisona, joka näkee näiden näkökulmien liittyvän kiinteästi toinen toisiinsa.
Väität, että kirkko on armoton työnantaja. Kuvauksesi mukaan kirkko olisi joutunut syvään ristiriitaan oman olemuksensa kanssa, sillä armohan on juuri sen sanoman ydin. Kirkon armottomuus tulee mielestäsi esille siinä, että työtaakkaa sysätään yhä kasvavassa määrin pappien ja muiden työtekijöiden kannettavaksi. Tämä työntekijöiden kuormittaminen on vain kasvanut, kun kirkko on joutunut uudenlaiseen ahdinkoon kirkosta eroamisen lisäännyttyä. Väität myös, että kuormittaessaan yhä enemmän työtekijöitään kirkko on välinpitämätön työntekijöidensä kasvavasta pahoinvoinnista.
Näihin väitteisiisi en pysty antamaan tyydyttävää vastausta, kun minulla ei ole tietoa eikä kokemusta työilmapiirin ajankohtaisista muutoksista seurakunnissa. Väitteesi työntekijöihin kohdistuvista tehokkuusvaatimusten kasvusta seurakunnissa on mielenkiintoinen, ja sitä kannattaisi tutkia. Arvelen kuitenkin, että seurakunnat poikkeavat toisistaan tässäkin suhteessa paljon. Joissakin seurakunnissa työntekijät tai ainakin osa heistä on todennäköisesti kanssasi samaa mieltä. Toisaalla kokemus työnantajan asenteista työntekijöitä kohtaan voi olla hyvinkin myönteinen. Vaikka seurakunta on uskonyhteisö, se on työilmapiirinsä suhteen riippuvainen samoista tekijöistä kuin muut organisaatiot. Sillä ei ole mitään taikasanaa ongelmien ratkaisemiseksi.
Kysymys on yksinkertaisesti johtamisesta seurakunnassa. Kirkosta eroamiseen liittyvä ahdinko on uusi ja vaativa haaste johtamiselle. Kirkossa on tuudittauduttu liikaa asetelmien pysyvyyteen, ja siksi eroaalto synnyttää ahdistusta ja hätäännystä. Johtajilta se vaatii paineen sietokykyä. Alaisten niskaan ahdistusta ei saa kaataa.  Kun johtaja säilyttää malttinsa, muidenkin on helpompi pysyä rauhallisina. Mieleeni on jäänyt pieni tarina johtamisesta. Kun eräältä johtajalta kysyttiin, kuinka hän auttaa alaisiaan rajaamaan työtään, hän vastasi: ”Lähden itse ajoissa töistä kotiin.”
Olen yhtä mieltä kanssasi siitä, että myös kirkon työntekijä tarvitsee omaa aikaa ja lepoa jaksaakseen työssään. Tämä edellyttää työn rajaamista. Esimies voi auttaa tässä alaistaan, mutta lopulta avaimet työn rajaamiseen ovat työntekijän omissa käsissä. Siinäpä se ongelma onkin. Kirjoitit siitä, kuinka pappisvaimosi on monipuolisella tavalla lahjakas työssään. Kerroit myös siitä, kuinka hän saa kehuja mm. saarnoistaan. Kuvasit häntä ahkeraksi ja velvollisuudentuntoiseksi. Työn paineessakin hän antaa itsestään avuliaan ja valoisan kuvan ulkopuolisille.
Työ antaa ihmiselle mahdollisuuden käyttää ja kehittää omia lahjojaan. Toisten antama palaute tukee itsetuntoa ja auttaa oman työntekijäidentiteetin luomisessa. Nämä kokemukset antavat tyydytystä ihmiselle. Samalla ne kehittävät koko persoonallisuutta ja vahvistavat itsenäistymistä. Myös seurakunnan työyhteisö voi olla hyvin kiehtova. Työtovereina saattaa olla värikkäitä ja mielenkiintoisia persoonallisuuksia. He ovat usein hyvin keskustelutaitoisia. Työ ja työyhteisö voivat olla melkoinen lahja. Kun papin työ on uskonnollinen kutsumustehtävä, pappi tuntee tekevänsä työssään juuri sitä, mikä on elämässä tärkeintä.
Papilla on monta hyvää syytä viihtyä työssään. Tähän työn kiehtovuuteen sisältyy kuitenkin ”loukku”. Vetovoimainenkin työ on työtä, ja kun se valtaa tilan muulta elämältä, seurauksena on väsymys. Viihtyminen työssä on työnantajan näkökulmasta useimmiten loistava asia. Mutta silloin kun työ muuttuu koko elämän keskukseksi ja työyhteisö korvaa perheen, jotakin on pahasti vinossa. Työ voi olla pakoa esimerkiksi avioliiton vaikeuksista. Ongelmia ei tarvitse kohdata, kun voi mennä aina töihin ja etsiä siitä lohdutusta. Työn rajaamista opitaan usein vasta, kun on koettu työuupumukseen liittyvä kriisi.
Olet kirjoittanut nimimerkillä ”Avioeroon hukkuva”. Viittaat kirjoituksessasi myös kirkon työntekijöiden avioeroihin tuttavapiirissäsi. Ymmärrän tämän niin, että pelkäät avioeroa omalla kohdallasi. Ajattelet ilmeisesti, että pahoinvointi seurakunnan työyhteisössä voi tunkeutua parisuhteeseesi kohtalokkain seurauksin. Minusta vaikuttaa siltä, että tällainen ajattelu ”ulkoistaa” avioliittosi ongelmat. Mielestäni Sinun tulisi keskittyä ennen kaikkea sellaisiin asioihin, joihin voit itse vaikuttaa suoraan.
Voit vaikuttaa omaan hyvinvointiisi. Älä anna pelon avioerosta hallita itseäsi. Keskustele tästä jonkun luotetun ja ymmärtävän ihmisen kanssa. Olet joutunut eräänlaiseen kolmoisdraamaan. Kilpakumppaninasi on vaimosi työ. Kehitä omaa vetovoimaasi. Nainen etsii useimmiten miehestä turvallisuutta. Itsenäinen ja itseensä luottava mies herättää naisessa luottamusta. Jos sen sijaan pelkäät vaimosi menettämistä, ja haukut jatkuvasti hänen työtään ja työyhteisöään, varmistat puolisosi halun viihtyä työssä.
Keskity myös tarkastelemaan sitä, mitä kuuluu teidän parisuhteellenne. Pohdi sitä, millaisista asioista vaimosi pitää, kun hän on seurassasi. Vaimoa kannattaa hemmotella.   Mieti sitä, mitä voisit tehdä, jotta vaimollasi olisi hyvä olla lähelläsi. Kerro vaimollesi, kuinka merkittävä ja arvokas hän on Sinulle. Vaimollesi on tärkeätä kuulla Sinun suustasi myös se, että hän on viehättävä ja vetovoimainen nainen. Parisuhde on olennaiselta osaltaan eroottinen suhde. On hämmästyttävää, kuinka harvoin pariskunnat keskustelevat siitä, millaista heidän seksielämänsä on.  Uskonnollisesti suuntautuneet ihmiset häpeävät monesti keskustelua seksistä. Miesten uskomuksena on usein se, että naiselle riittää se, kun mies saa tyydytyksensä. Kuuntele vaimosi kokemuksia.
Toivotan Sinulle menestystä kilpailussa!
Ystävyydellä
Hannu Sorri 

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Norway close to Filippino`s hearts – Osanotto norjalaisille

The Filippinos are mourning with the Norwegians. The Editorial of today`s Philippine Daily Inquirer, a newspaper with wide circulation in the country, writes on the tragedy under the headline “Day of Terror”. The Editor describes the instances of horrific violence ironic, because Norway is “one of the most peaceful and peace-loving countries”. Norway is according to Inquirer “a pacifist, peaceful country” famous of hosting the annual Nobel Peace Prize awards. Norway is also very well- known for involvement in many peace processes in many parts of the world. The Editor realizes that in recent years Norway has taken a greater role in international politics, and particularly in peace keeping and peace promotion.   The contribution of Norway is mentioned in mediation between Israel and Palestine Liberation Organization. Norway was also the chief mediator in the conflict between the Sri Lankan government and Tamil separatists. In the Philippines the Norwegians are highly valued as a mediator of all these conflicts. But this is not enough. The efforts of Norway in mediation between Philippine government and National Democratic Front since 1996 have been extremely important for the country.   That brings the Norwegians close to the hearts of Filipinos. This bond exists despite of the distance of thousands kilometers between the countries. That is what Philippine Daily Inquirer tells us today. It shows highly appreciation of the Norway by the Filippinos and their sympathy with the Norwegians.

Olen seurannut CNN:n ja BBC:n välittämänä Norjan tapahtumia tuntien sisäistä kipua ja hämmennystä.  Olen tuntenut syvää avuttomuutta väkivallan ja mielettömyyden keskellä. Jotain haluaisin tehdä. Kun norjalaiset ovat olleet mielessäni, päätin kaivaa esiin vanhan ystäväni sähköpostiosoitteen. Kun sen lopulta onnistuin löytämään, panin lyhyen osanottoviestin. Kuvittelin mielessäni, että se oli eräänlainen kynttilä, jonka sytytin norjalaisille uhreille.
Vastaus viestiini tuli parissa tunnissa. Siitä ymmärsin, kuinka tärkeitä kaikki eri tahoilta tulleet, tavalla tai toisella tukea antavat viestit heille nyt ovat. Ystäväni luetteli, keiltä valtionjohtajilta oli tullut osanottotervehdyksiä ja millä eri tavoin uhreja muistetaan. Norjalaisten tuska on nyt suuri. Olkoon tämä blogi suomalaisen expatin osanotto norjalaisen suruun.

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Muistosanat Evankelistalle


Avatessani aamulla Kotimaan verkkosivut silmiini tuli surua herättänyt uutinen: Kalevi Lehtinen on kuollut. Kalevi oli nuoruuteni suuria vaikuttajia. Merkittävimmät muistoni hänestä ovat pääasiassa 60-luvulta.

Tapasin hänet ensimmäisen kerran 60-luvun alussa Lempäälässä järjestetyssä telttakokoussarjassa. Toisena pääpuhujana oli teologian ylioppilas Kalevi Lehtinen, joka oli tuolloin kesätöissä Kansan Raamattuseurassa. Silloin oli jo nähtävillä se, mitä tulossa oli. Kalevi oli "armoitettu" puhuja. Hän osasi puhua niin, että kuulijat ymmärsivät. Puheessa oli koko ajan tunteiden paloa, joka vetosi kuulijoihin. Koko tunne-elämän skaala oli myös mukana naurusta itkuun saakka. Puhe sisälsi myös lähelle tulevia tarinoita, yksinkertaistuksia ja kärjistyksiä. Jo tuolloin tässä nuoressa evankelistassa oli vetovoimaa ja karismaa.

Seuraava merkityksellinen kohtaaminen tapahtui muutaman vuoden kuluttua, kun olin lopettelemassa lukiota. Olin herätyskristillisyyden hallitsemassa uskonelämässäni ajautunut kapeille ja ahdistaville "raiteille". Tapasin silloin Kalevi Lehtisen, jonka kanssa uskaltauduin keskustelemaan omasta ahdingostani. Näissä keskusteluissa elämääni alkoi "valaista" uusi armon näkökulma. Ymmärsin, että mikään uskossani ei ollutkaan riippuvaista siitä, mihin itse pystyn. Tällainen yhteinen uskon merkittävimmän sisällön jakaminen teki meistä "hengen heimolaisia" ja liittolaisia. Meistä tuli vuosien mittaan ystäviä.

Opiskeluni alkuaikoina tapasimme usein. Kalevi oli silloin Kansan Raamattuseuran opiskelijapappina. Kävin aina silloin tällöin kertomassa huoliani Kaleville. Yhteistyömme ja ystävyytemme jatkui myös siten, että olin Kalevin johtamalla rippikoululeirillä isosena. Kalevin vanavedessä sain myös muita kesätöitä. Olin eräänlaisessa "Kalevin koulussa". Vähitellen aloimme kuitenkin kulkea eri suuntiin. Kalevi tutustui amerikkalaisperäisen Campus Crusade – järjestön toimintaan ja löysi sieltä "hengellisen kotinsa". Minä en taas puolestani koskaan osannut samaistua tähän liikkeeseen. Lähdimme kulkemaan eri suuntiin. Yhteytemme kuihtui. Tapasimme kyllä monesti vuosien mittaan. Silloin Kalevi suhtautui minuun aina myönteisesti ja hyviä kokemuksia muistellen.

Kalevi oli hyvin monitahoinen ja vetovoimainen persoona. Toisaalta Kalevi oli hyvin älyllinen ja toisaalta voimakkaasti emotionaalinen. Mieleeni on jäänyt se, kuinka Kalevi paneutui tehtäväänsä uskonnonopettajana ollessaan vielä teologian ylioppilas. Hän kertoi lukeneensa kaikki lukion eri oppiaineiden oppikirjat, jotta hän käsittäisi sen, mitä oppilaat tietävät eri aineista. Tämä oli minusta vaikuttavaa, mutta se kuvaa hyvin myös Kalevia. Kaikessa piti mennä perusteellisesti pohjaan saakka.

Kalevi osasi myös leikkiä. Muistan, kuinka hauskaa oli, kun rippisleirillä pelasimme lentopalloa. Muodostimme yhdessä lähes lyömättömän kahden miehen joukkueen, kuten nykyään on beachvolleyssä tapana. Kerran Kalevi pyysi minua pelaamaan kanssaan shakkia. Kalevi oli tottunut voittamaan tässäkin lajissa. Peli minun kanssani oli kuitenkin ilmeinen virhe, sillä tein Kalevista "matin". Tämä oli Kaleville lähes kestämätön paikka, ja minun olikin kohta pelattava uusi peli hänen kanssaan. Sen Kalevi voitti.

Erilaisten pelien, kirvelevien tappioiden ja riemukkaiden voittojen lomassa Kalevi opetti minulle myös papin taitoja. Erityisesti muistan sen, mitä Kalevi sanoi puhujan taidoista. Kalevin mielestä puhujan piti olla johdonmukainen. Hänellä piti olla kyky jäsentää puhe selkeästi ja pitää se "kasassa". Toisaalta puhujan piti olla tunneherkkä niin, että hän pystyy koskettelemaan kuulijoiden tunteita. Nämä taidot näkyivät sitten hänen puheissaan.

Kalevi ei ollut kovin kiinnostunut organisaatioista. Hän keskittyi sisältöihin. Hän pyrki voittamaan ihmisiä Jeesuksen puolelle. Tämä oli ihmisiin vaikuttamista. Kalevi ei ollut kirkollinen vallan käyttäjä vaan hengellinen vaikuttaja.

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Sisko ja sen lapset. Taksimatka Manilassa.

Olimme (vaimoni ja minä) saaneet viisumin pidennyksen Intramuroksen vanhassa kaupunginosassa sijaitsevasta Ulkomaalaistoimistosta (Immigration). Tällä kertaa kaikki sujui mallikkaasti ja jopa nopeasti. Astuessamme pääovesta ulos paikalliset nuoret miehet viittoivat innokkaasti taksin paikalle. Tämä käsien heiluttelu ei ole suinkaan ilmaista, vaan ”maan tapa” vaatii antamaan siitä muutaman peson juomarahan.  Taksi -Toyota, jonka ovet aukaistiin meille ripeästi juomarahan voimalla, näytti verrattain hyväkuntoiselta. Päivä oli lämmin jo aamusta ja matkaa helpotti huomattavasti kunnossa oleva ilmastointi.
Tuskinpa olimme istuneet takapenkille, kun taksikuski alkoi tehdä tuttavuutta kanssamme. Nimitän häntä Juaniksi. Ensimmäiseksi Juan kysyi meiltä, olimmeko asuneet kauan Filippiineillä, johon vastasimme myöntävästi. Pienen alkuverryttelyn jälkeen päästiinkin sitten asiaan. Juan kysyi meiltä, olemmeko ajatelleet adoptoida lapsen. Kysymys oli niin yllättävä, että jouduin tarkistamaan, olinko kuullut oikein. Kyllä olin. Sanoimme, että olimme  siihen liian vanhoja ja että emme voineet enää ajatella lasta. Kerroimme myös, että meillä on jo lapsia. Juan kysyi, missä ne lapset ovat. Siihen vastasimme, että he asuvat Suomessa ja ovat aikuisia. Varmemmaksi vakuudeksi kerroimme, että meillä on myös lapsenlapsia. Olemme siis Lola ja Lolo, kuten täällä tavataan sanoa. Juan ihmetteli, miksi me sitten olemme Filippiineillä. Vastasimme, että se on tämä vaimon työ.
Meille esitetty kysymys lapsen adoptiosta oli kuitenkin niin kiinnostava, että lähdimme kyselemään sen taustaa. Juan kertoi, että hänen sisarellaan on yksinkertaisesti liikaa lapsia. Sisarella on kolme tytärtä, jotka ovat kahdeksan-, viisi-, ja yksivuotiaat. Siskolla ei ole varaa elättää heitä. Sisar erosi miehestään, kun joutui jatkuvan väkivallan kohteeksi. ”Mitä muuta oli tehtävissä, kun sisar kulki jatkuvasti silmä mustana”, kysyi Juan. Avioliitto on juridisesti edelleen voimassa, kun Filippiinien lainsäädäntö ei tunne avioeroa (divorce). Mutta pari elää erossa toisistaan (separeted). Sitä paitsi mies on työtön ja elää uudessa suhteessa naisen kanssa, jolla puolestaan on lapsi edellisestä liitosta. Miehestä ei näin ollen ole aikaisemman, vai pitäisikö sanoa ”oikeudellisen” perheensä elättäjäksi. Sisko on tehdastyöläinen. Hänen palkkansa on kuukaudessa hieman yli 5000,- pesoa (n. 85,- eur).  Tällä summalla sisar pystyy vuokraamaan huoneen, jossa perhe voi asua, mutta ruuan hankkimiseen jää hyvin niukasti rahaa. Lisäksi sisaren työpaikka on jatkuvasti katkolla. Tehdastyöntekijän kanssa tehdään vain kuuden kuukauden sopimus kerrallaan. Työsuhde on aina sen jälkeen anottava uudelleen.
Juanin siskon elämäntilanne näyttää melko surkealta. Siskon kahdeksanvuotias vanhin tytär joutuu osaltaan kantamaan perheen taakkaa. Hänen on pitänyt jättää koulunkäyntinsä kesken, kun on hoidettava perheen pienintä. Lapsenhoitajaan ei tässä yksinhuoltajaperheessä ole varaa. Sisaren ahdinko heijastuu myös Juanin parisuhteeseen. Juan on oman lapsuuden perheensä ainoa poika. Kun vanhemmat ovat kuolleet, hän tuntee olevansa erityisessä vastuussa sisaristaan. Hän ei yksinkertaisesti voi jättää sisariaan pulaan ja koettaa avustaa tätä ahdinkoon joutunutta yksihuoltajasisartaan. Juanin vaimo ei kuitenkaan katso hyvällä silmällä sisaren avustamista. Hänen mielestään heillä ei ole siihen varaa. Juanin palkka taksikuljettajana ei ole hääppöinen. Vaimo pitää pientä kanttiinia Malatessa.  Tällä kaikella perhe pärjää jotenkuten. Mutta sisaren avustamiseen ei vain olisi rahaa. Tämä aiheuttaa nyt ristiriitoja Juanin ja vaimon välille.
Juanilla itsellään on vain yksi tytär. Hän näytti meille kuvan tyttärestään, kun auto seisoi ruuhkassa. Tytär on lukioikäinen ja isänsä silmäterä. Kivan näköinen tyttö. Juan oli onnellinen tyttärestään. Erityisen iloinen hän kertoi olevansa siitä, että hänellä oli vain yksi lapsi. Juan suorastaan väänteli käsiään tästä yhden lapsen onnesta. Enempään hänellä ei olisi mitenkään varaa. Juan kysyi meiltä, miksi sellaiset miehet tekevät lapsia, joilla ei ole sitten varaa kustantaa heidän elämäänsä. Siihen emme osanneet vastata. Ehdotin kuitenkin yhtenä mahdollisuutena sitä, että uskonto saattaisi kieltää ehkäisyvälineiden käytön. Tästä Juan ei halunnut jatkaa keskustelua kanssamme. Hän kertoi olevansa katolinen, joka käy usein kirkossa.
Juan oli huolissaan sisarestaan ja pienestä yksivuotiaasta sisaren tyttärestään, joka ei saanut tarpeeksi ruokaa. Tilanteen ratkaisuksi Juan näki sen, että yksivuotias tyttö tarjotaan adoptoitavaksi. Uskon, että Juan oli sopinut asiasta sisarensa kanssa. Juanin ammatti taksikuskina tarjosi mahdollisuuden adoption markkinointiin. Länsimaisille pariskunnille kannatti aina yrittää esittää asiaa. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin kala nappaa. Juan kertoi, kuinka adoptio voitaisiin toteuttaa täällä laillisesti. Ensin tehdään sopimus asiasta adoptioon suostuvan perheen kanssa. Sitten asia viedään valtion viranomaisten käsittelyyn. Adoptoijan on palkattava itselleen juristi. Päätös adoptiosta tulee n. vuoden kuluessa. Kaikki näyttäisi sujuvan melko saumattomasti.
Taksimatka päättyi. Kiitimme Juania ja nousimme autosta. Kävin hakemassa lähiravintolasta kotiimme lounaan. Aloimme aterioida, mutta samalla mielessämme oli yksivuotias nälkäinen lapsi. Pohdimme sitä, oliko tässä kysymys myös ihmiskaupasta.