”Oletteko raskaana, Ma’am?”

Olemme lentoasemalla. Olen lähdössä vaimoni ja aikuisen poikani kanssa lomalle Cebuun. Jonotamme tiskille, jossa luovuttamme matkatavaramme ja saamme lentoliput.  Aikamme odoteltuamme tulee meidän vuoromme ilmoittautua Cebu Pacific Airin virkailijalle. Filippiinavirkailija luo meihin arvioivan katseen ja kysyy ensitöikseen vaimoltani: ”Oletteko raskaana, Ma’am?” Vaimoni on kuin ”puulla päähän lyöty”, eikä osaa vastata mitenkään. Minä kiirehdin sanomaan ”Ei, sikäli kuin minä tiedän.”

Lentokenttävirkailijan kysymys on hämmentävä. Se on yksi niistä kulttuurishokeista, joita olemme Filippiineillä olomme aikana kokeneet. Hoikan vaimoni ulkonäössä ei mikään voinut viitata raskauteen. Myös hänen ikänsä sulki pois raskauden mahdollisuuden melko tarkkaan. Kysymys tuntui hyvin yllättävältä. Suurin syy hämmennykseemme johtui varmaankin siitä, että tuo kysymys ylitti ne rajat, jotka länsimainen ihminen on elämälleen piirtänyt. Eräs tällainen raja koskee naisen raskautta. Se on yksityisasia. Harvapa suomalainen nainen ryhtyy raskaudestaan kertomaan lentokentän jonossa. Raskaaksi tuleminen on intiimi, pariskunnan sukupuolisuhteeseen kuuluva asia. Suomalainen valitsee itse, milloin, missä ja keille tästä kerrotaan. Länsimailla yksityisyyttä varjellaan.

Tässä suhteessa filippiiniläinen kulttuuri poikkeaa omastamme. Filippiineillä ihmiset tekevät usein kysymyksiä, jotka suomalaisesta saattavat tuntua tungettelevilta. Tällaisia asioita ovat ikä ja perhesuhteet. Niitä kysellään milloin missäkin. ihmisiä arvioidaan paljon ulkonäön suhteen, ja nämä arviot sitten myös kerrotaan usein sumeilematta asianomaiselle itselleen. Jos joku on katsojan silmissä kaunis tai komea, sen saa kyllä usein tietää. Jos joku taas on viime näkemältä lihonut, sekin kerrotaan sen enempää ujostelematta tai hienostelematta päin naamaa.

Olen pohtinut paljon sitä, mistä tämä kulttuuriero yksityisyyden suhteen johtuu. Olen yrittänyt ymmärtää filippiiniläisyyttä perheen näkökulmasta. Filippiinot poikkeavat suomalaisista siinä, millaiseksi heidän suhteensa muodostuu omaan lapsuuden perheeseensä, kun he ovat aikuistuneet.  Kun suomalaiset korostavat omaa yksilöllisyyttään, filippiinot taas painottavat yhteenkuuluvuutta lapsuuden perheensä kanssa. Tämä tulee esille esimerkiksi siinä, kuinka helposti aikuiset lapset turvautuvat vanhempiinsa ja kuinka he tukevat taloudellisesti vanhempiaan. Heidän näkökulmansa elämään on yhteisöllinen. Elämän todellisuus jaetaan yhdessä. Yksityisyys ei ole tässä kovin merkittävää, eikä sitä suojata samalla tavoin kuin länsimaissa.

Kun lentoaseman virkailija kysyy asiakkaalta, onko hän raskaana, hän toimii varmaankin periaatteessa niiden ohjeiden mukaan, jotka hänelle on annettu. Lentoyhtiö on todennäköisesti kertonut työntekijöille, että raskaanaolevien äitien hyvinvoinnista on huolehdittava erityisellä tavalla. Tällaista ohjetta ei ehkä annettaisi virkailijoille länsimaisessa lentoyhtiössä, mutta filippiiniläisen yhtiön toimintatapoihin se sopii hyvin. Tämä johtuu siitä, millainen merkitys lapsella on filippiinokulttuurissa. Lapsi tuo perinteisen ajatusmallin mukaan perheeseen toivon, ilon ja vaurauden. Lapsen syntyminen on merkki Jumalan siunauksesta perheelle. Lapsettomuutta taas pidetään kirouksena.

Lapsen siittäminen nähdään usein perinteisessä ajattelussa yliluonnollisen, jumalallisen voiman aikaan saannokseksi. Pariskunnan eroottinen nautinto liitetään siittämisen. Erään ajattelutavan mukaan puolisoiden yhtäaikainen kokemus orgasmista auttaa raskaaksi tulemista. Jos raskaaksi tuleminen on Jumalan työtä, keskenmeno ymmärretään pahuuden valtojen vaikutuksena. Raskaana oleva nainen onkin lähiyhteisön ja samalla koko yhteiskunnan huolenpidon kohteena, jotta pahan vallan hyökkäykset saadaan torjutuksi. Tämän tarinan lentovirkailija oli omalta osaltaan pahaa torjumassa, kun hän pyrki huolehtimaan mahdollisesti raskaana olevasta naisesta. (Jocano, F. Landa: Filipino Social Organization, 2002.)

Monet tämän yhteiskunnan vahvuudet liittyvät siihen ihannointiin, jolla suhtaudutaan lapseen ja lapsen synnyttämiseen, mutta samalla tulevat vastaan myös suuret ongelmat. Filippiinien väestö kasvaa kuin ”pullataikina”. Vuonna 2000 väkimäärä oli 76,5 miljoonaa, mutta vuonna 2010 se oli jo 92,3 miljoonaa, eikä tälle kehitykselle näy loppua. Perheiden koko on yhteydessä köyhyyteen. Mitä köyhempi perhe on, sitä enemmän perheessä on lapsia. Köyhyyden ”suosta” ei päästä nousemaan. Filippiinit ei pysty tarjoamaan riittävästi työtä kansalaisilleen, vaan esimerkiksi suuri osa jopa koulutetuista nuorista joutuu lähtemään ulkomaille töihin pysyäkseen leivässä ja antaakseen tukea vanhemmilleen. Raskaaksi tulemisessa on ”puolensa ja puolensa”.

 

Sisko ja sen lapset. Taksimatka Manilassa.

Olimme (vaimoni ja minä) saaneet viisumin pidennyksen Intramuroksen vanhassa kaupunginosassa sijaitsevasta Ulkomaalaistoimistosta (Immigration). Tällä kertaa kaikki sujui mallikkaasti ja jopa nopeasti. Astuessamme pääovesta ulos paikalliset nuoret miehet viittoivat innokkaasti taksin paikalle. Tämä käsien heiluttelu ei ole suinkaan ilmaista, vaan ”maan tapa” vaatii antamaan siitä muutaman peson juomarahan.  Taksi -Toyota, jonka ovet aukaistiin meille ripeästi juomarahan voimalla, näytti verrattain hyväkuntoiselta. Päivä oli lämmin jo aamusta ja matkaa helpotti huomattavasti kunnossa oleva ilmastointi.

Tuskinpa olimme istuneet takapenkille, kun taksikuski alkoi tehdä tuttavuutta kanssamme. Nimitän häntä Juaniksi. Ensimmäiseksi Juan kysyi meiltä, olimmeko asuneet kauan Filippiineillä, johon vastasimme myöntävästi. Pienen alkuverryttelyn jälkeen päästiinkin sitten asiaan. Juan kysyi meiltä, olemmeko ajatelleet adoptoida lapsen. Kysymys oli niin yllättävä, että jouduin tarkistamaan, olinko kuullut oikein. Kyllä olin. Sanoimme, että olimme  siihen liian vanhoja ja että emme voineet enää ajatella lasta. Kerroimme myös, että meillä on jo lapsia. Juan kysyi, missä ne lapset ovat. Siihen vastasimme, että he asuvat Suomessa ja ovat aikuisia. Varmemmaksi vakuudeksi kerroimme, että meillä on myös lapsenlapsia. Olemme siis Lola ja Lolo, kuten täällä tavataan sanoa. Juan ihmetteli, miksi me sitten olemme Filippiineillä. Vastasimme, että se on tämä vaimon työ.

Meille esitetty kysymys lapsen adoptiosta oli kuitenkin niin kiinnostava, että lähdimme kyselemään sen taustaa. Juan kertoi, että hänen sisarellaan on yksinkertaisesti liikaa lapsia. Sisarella on kolme tytärtä, jotka ovat kahdeksan-, viisi-, ja yksivuotiaat. Siskolla ei ole varaa elättää heitä. Sisar erosi miehestään, kun joutui jatkuvan väkivallan kohteeksi. ”Mitä muuta oli tehtävissä, kun sisar kulki jatkuvasti silmä mustana”, kysyi Juan. Avioliitto on juridisesti edelleen voimassa, kun Filippiinien lainsäädäntö ei tunne avioeroa (divorce). Mutta pari elää erossa toisistaan (separeted). Sitä paitsi mies on työtön ja elää uudessa suhteessa naisen kanssa, jolla puolestaan on lapsi edellisestä liitosta. Miehestä ei näin ollen ole aikaisemman, vai pitäisikö sanoa ”oikeudellisen” perheensä elättäjäksi. Sisko on tehdastyöläinen. Hänen palkkansa on kuukaudessa hieman yli 5000,- pesoa (n. 85,- eur).  Tällä summalla sisar pystyy vuokraamaan huoneen, jossa perhe voi asua, mutta ruuan hankkimiseen jää hyvin niukasti rahaa. Lisäksi sisaren työpaikka on jatkuvasti katkolla. Tehdastyöntekijän kanssa tehdään vain kuuden kuukauden sopimus kerrallaan. Työsuhde on aina sen jälkeen anottava uudelleen.

Juanin siskon elämäntilanne näyttää melko surkealta. Siskon kahdeksanvuotias vanhin tytär joutuu osaltaan kantamaan perheen taakkaa. Hänen on pitänyt jättää koulunkäyntinsä kesken, kun on hoidettava perheen pienintä. Lapsenhoitajaan ei tässä yksinhuoltajaperheessä ole varaa. Sisaren ahdinko heijastuu myös Juanin parisuhteeseen. Juan on oman lapsuuden perheensä ainoa poika. Kun vanhemmat ovat kuolleet, hän tuntee olevansa erityisessä vastuussa sisaristaan. Hän ei yksinkertaisesti voi jättää sisariaan pulaan ja koettaa avustaa tätä ahdinkoon joutunutta yksihuoltajasisartaan. Juanin vaimo ei kuitenkaan katso hyvällä silmällä sisaren avustamista. Hänen mielestään heillä ei ole siihen varaa. Juanin palkka taksikuljettajana ei ole hääppöinen. Vaimo pitää pientä kanttiinia Malatessa.  Tällä kaikella perhe pärjää jotenkuten. Mutta sisaren avustamiseen ei vain olisi rahaa. Tämä aiheuttaa nyt ristiriitoja Juanin ja vaimon välille.

Juanilla itsellään on vain yksi tytär. Hän näytti meille kuvan tyttärestään, kun auto seisoi ruuhkassa. Tytär on lukioikäinen ja isänsä silmäterä. Kivan näköinen tyttö. Juan oli onnellinen tyttärestään. Erityisen iloinen hän kertoi olevansa siitä, että hänellä oli vain yksi lapsi. Juan suorastaan väänteli käsiään tästä yhden lapsen onnesta. Enempään hänellä ei olisi mitenkään varaa. Juan kysyi meiltä, miksi sellaiset miehet tekevät lapsia, joilla ei ole sitten varaa kustantaa heidän elämäänsä. Siihen emme osanneet vastata. Ehdotin kuitenkin yhtenä mahdollisuutena sitä, että uskonto saattaisi kieltää ehkäisyvälineiden käytön. Tästä Juan ei halunnut jatkaa keskustelua kanssamme. Hän kertoi olevansa katolinen, joka käy usein kirkossa.

Juan oli huolissaan sisarestaan ja pienestä yksivuotiaasta sisaren tyttärestään, joka ei saanut tarpeeksi ruokaa. Tilanteen ratkaisuksi Juan näki sen, että yksivuotias tyttö tarjotaan adoptoitavaksi. Uskon, että Juan oli sopinut asiasta sisarensa kanssa. Juanin ammatti taksikuskina tarjosi mahdollisuuden adoption markkinointiin. Länsimaisille pariskunnille kannatti aina yrittää esittää asiaa. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin kala nappaa. Juan kertoi, kuinka adoptio voitaisiin toteuttaa täällä laillisesti. Ensin tehdään sopimus asiasta adoptioon suostuvan perheen kanssa. Sitten asia viedään valtion viranomaisten käsittelyyn. Adoptoijan on palkattava itselleen juristi. Päätös adoptiosta tulee n. vuoden kuluessa. Kaikki näyttäisi sujuvan melko saumattomasti.

Taksimatka päättyi. Kiitimme Juania ja nousimme autosta. Kävin hakemassa lähiravintolasta kotiimme lounaan. Aloimme aterioida, mutta samalla mielessämme oli yksivuotias nälkäinen lapsi. Pohdimme sitä, oliko tässä kysymys myös ihmiskaupasta.