Olimme (vaimoni ja minä) saaneet viisumin pidennyksen Intramuroksen vanhassa kaupunginosassa sijaitsevasta Ulkomaalaistoimistosta (Immigration). Tällä kertaa kaikki sujui mallikkaasti ja jopa nopeasti. Astuessamme pääovesta ulos paikalliset nuoret miehet viittoivat innokkaasti taksin paikalle. Tämä käsien heiluttelu ei ole suinkaan ilmaista, vaan ”maan tapa” vaatii antamaan siitä muutaman peson juomarahan. Taksi -Toyota, jonka ovet aukaistiin meille ripeästi juomarahan voimalla, näytti verrattain hyväkuntoiselta. Päivä oli lämmin jo aamusta ja matkaa helpotti huomattavasti kunnossa oleva ilmastointi.
Tuskinpa olimme istuneet takapenkille, kun taksikuski alkoi tehdä tuttavuutta kanssamme. Nimitän häntä Juaniksi. Ensimmäiseksi Juan kysyi meiltä, olimmeko asuneet kauan Filippiineillä, johon vastasimme myöntävästi. Pienen alkuverryttelyn jälkeen päästiinkin sitten asiaan. Juan kysyi meiltä, olemmeko ajatelleet adoptoida lapsen. Kysymys oli niin yllättävä, että jouduin tarkistamaan, olinko kuullut oikein. Kyllä olin. Sanoimme, että olimme siihen liian vanhoja ja että emme voineet enää ajatella lasta. Kerroimme myös, että meillä on jo lapsia. Juan kysyi, missä ne lapset ovat. Siihen vastasimme, että he asuvat Suomessa ja ovat aikuisia. Varmemmaksi vakuudeksi kerroimme, että meillä on myös lapsenlapsia. Olemme siis Lola ja Lolo, kuten täällä tavataan sanoa. Juan ihmetteli, miksi me sitten olemme Filippiineillä. Vastasimme, että se on tämä vaimon työ.
Meille esitetty kysymys lapsen adoptiosta oli kuitenkin niin kiinnostava, että lähdimme kyselemään sen taustaa. Juan kertoi, että hänen sisarellaan on yksinkertaisesti liikaa lapsia. Sisarella on kolme tytärtä, jotka ovat kahdeksan-, viisi-, ja yksivuotiaat. Siskolla ei ole varaa elättää heitä. Sisar erosi miehestään, kun joutui jatkuvan väkivallan kohteeksi. ”Mitä muuta oli tehtävissä, kun sisar kulki jatkuvasti silmä mustana”, kysyi Juan. Avioliitto on juridisesti edelleen voimassa, kun Filippiinien lainsäädäntö ei tunne avioeroa (divorce). Mutta pari elää erossa toisistaan (separeted). Sitä paitsi mies on työtön ja elää uudessa suhteessa naisen kanssa, jolla puolestaan on lapsi edellisestä liitosta. Miehestä ei näin ollen ole aikaisemman, vai pitäisikö sanoa ”oikeudellisen” perheensä elättäjäksi. Sisko on tehdastyöläinen. Hänen palkkansa on kuukaudessa hieman yli 5000,- pesoa (n. 85,- eur). Tällä summalla sisar pystyy vuokraamaan huoneen, jossa perhe voi asua, mutta ruuan hankkimiseen jää hyvin niukasti rahaa. Lisäksi sisaren työpaikka on jatkuvasti katkolla. Tehdastyöntekijän kanssa tehdään vain kuuden kuukauden sopimus kerrallaan. Työsuhde on aina sen jälkeen anottava uudelleen.
Juanin siskon elämäntilanne näyttää melko surkealta. Siskon kahdeksanvuotias vanhin tytär joutuu osaltaan kantamaan perheen taakkaa. Hänen on pitänyt jättää koulunkäyntinsä kesken, kun on hoidettava perheen pienintä. Lapsenhoitajaan ei tässä yksinhuoltajaperheessä ole varaa. Sisaren ahdinko heijastuu myös Juanin parisuhteeseen. Juan on oman lapsuuden perheensä ainoa poika. Kun vanhemmat ovat kuolleet, hän tuntee olevansa erityisessä vastuussa sisaristaan. Hän ei yksinkertaisesti voi jättää sisariaan pulaan ja koettaa avustaa tätä ahdinkoon joutunutta yksihuoltajasisartaan. Juanin vaimo ei kuitenkaan katso hyvällä silmällä sisaren avustamista. Hänen mielestään heillä ei ole siihen varaa. Juanin palkka taksikuljettajana ei ole hääppöinen. Vaimo pitää pientä kanttiinia Malatessa. Tällä kaikella perhe pärjää jotenkuten. Mutta sisaren avustamiseen ei vain olisi rahaa. Tämä aiheuttaa nyt ristiriitoja Juanin ja vaimon välille.
Juanilla itsellään on vain yksi tytär. Hän näytti meille kuvan tyttärestään, kun auto seisoi ruuhkassa. Tytär on lukioikäinen ja isänsä silmäterä. Kivan näköinen tyttö. Juan oli onnellinen tyttärestään. Erityisen iloinen hän kertoi olevansa siitä, että hänellä oli vain yksi lapsi. Juan suorastaan väänteli käsiään tästä yhden lapsen onnesta. Enempään hänellä ei olisi mitenkään varaa. Juan kysyi meiltä, miksi sellaiset miehet tekevät lapsia, joilla ei ole sitten varaa kustantaa heidän elämäänsä. Siihen emme osanneet vastata. Ehdotin kuitenkin yhtenä mahdollisuutena sitä, että uskonto saattaisi kieltää ehkäisyvälineiden käytön. Tästä Juan ei halunnut jatkaa keskustelua kanssamme. Hän kertoi olevansa katolinen, joka käy usein kirkossa.
Juan oli huolissaan sisarestaan ja pienestä yksivuotiaasta sisaren tyttärestään, joka ei saanut tarpeeksi ruokaa. Tilanteen ratkaisuksi Juan näki sen, että yksivuotias tyttö tarjotaan adoptoitavaksi. Uskon, että Juan oli sopinut asiasta sisarensa kanssa. Juanin ammatti taksikuskina tarjosi mahdollisuuden adoption markkinointiin. Länsimaisille pariskunnille kannatti aina yrittää esittää asiaa. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin kala nappaa. Juan kertoi, kuinka adoptio voitaisiin toteuttaa täällä laillisesti. Ensin tehdään sopimus asiasta adoptioon suostuvan perheen kanssa. Sitten asia viedään valtion viranomaisten käsittelyyn. Adoptoijan on palkattava itselleen juristi. Päätös adoptiosta tulee n. vuoden kuluessa. Kaikki näyttäisi sujuvan melko saumattomasti.
Taksimatka päättyi. Kiitimme Juania ja nousimme autosta. Kävin hakemassa lähiravintolasta kotiimme lounaan. Aloimme aterioida, mutta samalla mielessämme oli yksivuotias nälkäinen lapsi. Pohdimme sitä, oliko tässä kysymys myös ihmiskaupasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti