Vaarallisella matkalla kohti demokratiaa

Manilan lentokentälle laskeutui tasan 27 vuotta sitten Yhdysvalloista saapunut lentokone. Matkustajana oli muiden joukossa maanpaosta palaava senaattori Benigno "Ninoy" Aquino. Matkustajat näkivät ikkunoista sotilaiden liikettä kentällä. Kun Ninoy astui portaita alas, laukaukset kajahtivat, ja hän tuupertui kuolleena kiitoradalle.

Tämä tapahtuma muutti ratkaisevalla tavalla Filippiinien historian kulkua. Tuolloin elettiin diktaattori Marcoksen aikaa. Hän oli julistautunut yksinvaltiaaksi vaaleista ja kansantahdosta välittämättä. Korruptio rehotti. Hänellä oli kuitenkin rohkea haastaja Ninoy Aquino, joka vaati demokratian toteuttamista. Ninoy laitettiin lähes kahdeksaksi vuodeksi vankilaan. Kun hänen terveytensä alkoi horjua, hänet päästettiin sydänleikkausta varten Yhdysvaltoihin siinä toivossa, että Ninoy ei enää koskaan palaa Filippiineille.

Marcoksen valtaa vastaan oli suunnitteilla useita aseellisia kapinahankkeita, joita myös toteutettiin tosin huonolla menestyksellä. Marcoksen oli helppo kukistaa nämä yritykset perustellen toimiaan kommunistien torjumisella. Ninoy halusi irtautua väkivallasta. Hänen ajatuksenaan oli demokratian luominen väkivallatonta tietä. Ninoy sanoi, että kansakuntaa ei voi perustaa kansalaisten " luiden päälle". Demokratia voi tulla vain rauhanomaista tietä. Ninoy perusti oppinsa väkivallattomasta vastarinnasta Mahatma Gandhin, Martin Luther Kingin ja heitä vähemmän tunnetun, afganistanilaisen Abdu Ghaffer Khanin ajatteluun. Tämän ajatuksen hän halusi käytännön toteutukseen.

Ninoyn surmaaminen aloitti Filippiineillä valtavan väkivallattoman kansanliikkeen. Se huipentui vuoden 1986 kansan kapinaan (People Power). Silloin kansa yksinkertaisesti tukki EDSA:n (keskeinen kehätie Metro Manilassa) asettumalla Marcoksen lähettämien tankkien eteen. Sotilaat eivät pystyneet surmaamaan maanmiehiään. Seurauksena oli se, että Marcos menetti valtansa ja joutui luikkimaan pakoon Hawaijille. Ninoyn puolisosta Cory Aquinosta tuli presidentti, ja demokratiakehitys alkoi.

Filippiineillä nähdään, että kansan kapina on ollut esimerkkinä ympäri maailmaa. Täällä ajatellaan, että Itä-Euroopassa 1990-luvun vaihteessa vaikuttaneet demokratialiikkeet ovat saaneet esikuvan EDSAn välivallattoman toiminnan mallista. Näin se olisi ollut osa maailman laajuista väkivallatonta ketjureaktiota panssareita ja alistamista vastaan.

Tässä viikonvaihteessa on vietetty Ninoy Aquinon muistojuhlia valtakunnassa, jonka presidenttinä on Ninoyn ja Coryn poika Noynoy Aquino. Hän pyrkii ottamaan uusia askeleita taistelussa demokratian ja oikeuden puolesta harvainvaltaa ja korruptiota vastaan. Tekemistä riittää. Vielä on oikeudessa selvittämättä sekin, kuka tai ketkä olivat Ninoyn kuoleman takana.

Magandang umaga!

Sanomme näin kuuluvasti koti-condon takaovella seisovalle vartijalle, kun lähdemme aamulenkille. Vartijan kasvoille leviää hämmästynyt ilme. Hän ilmeisesti ihmettelee, mistä tuo suomalainen "Sir-Ma´m" –pariskunta on oppinut tämän filippiinokielisen hyvän huomenen toivotuksen. Olemmehan me jo tottuneet tuohon Good morning –toivotukseen puolin ja toisin. Hämmästyksen jälkeen vartijan silmät alkavat loistaa ja hymy pehmenee lämpimäksi. Olimme tuolla pienellä filippiinon kielisellä tervehdyksellä koskettaneet jotakin hyvin herkkää kohtaa. Huhu käyttämästämme kielestä leviää condon palveluskunnan keskuudessa salamannopeasti. Jokainen vartija haluaa toivottaa meille hyvää huomenta, päivää, iltapäivää ja iltaa filippiinoksi. Henkilökunta innostuu meidän kielen oppimisyrityksistämme. Se on heistä jollakin tavalla huvittavaa, mutta samalla kertaa myös aseista riisuvaa. Kaikki haluavat opettaa meille jotakin lisää. Kummallista kyllä sanat alkavat meiltä jotenkin sujua.

Tästä kohtaamastamme menestyksestä rohkaistuneena lähdemme kirjakauppaan ja ostamme filippiinon kielen oppikirjan, jotta pääsisimme kielen rakenteisiin kiinni. Ostostamme maksaessamme vaimoni Päivi ryhtyy kyselemään myyjiltä sanojen merkityksiä. Jälleen kohtaamme tuon saman ilmiön. Myyjätytöt ensin hämmästyvät, mutta sitten sulavat länsimaalaisen edessä, joka on kiinnostunut filippiinon kielestä. Kaupasta poistuessamme Päivi-vaimoni paukauttaa pari lausetta filippiinoksi. Siitä saamme osaksemme aplodit. Olipa juhlallisen tuntuinen lähtö kaupasta!

Nämä pienet tapahtumat herättävät monia kysymyksiä. Filippiinon kielen käyttäminen näyttää olevan jollakin tavalla kovin yllättävää. Paikalliset palvelualan työntekijät ovat ilmeisesti tottuneet siihen, että valkoihoiset puhuvat englantia. He eivät juuri vaivaudu filippiinoa opettelemaan. Englantia kukin sitten vääntää omalla, välillä vähän omituisellakin aksentillaan. Ehkä yritys puhua filippiinoa tulkitaan aidoksi kiinnostukseksi paikallisesta omasta kulttuurista. Kielihän on osa kulttuuria. Filippiinon kielen puhuminen on sen tunnustamista, että filippiinoilla on oma, omanluonteinen ja sellaisena arvokas kulttuuri. Äidinkielessä ovat kaikki tunneherkimmät merkitykset, joita vieraalla kielellä on vaikea tavoittaa.

Filippiinojen historian punaisena lankana on valloittajien ja filippiino- kansan suhde. Kun espanjalaiset olivat vuosisatojen ajan vallassa, he toivat tänne espanjan kielen. Kun Yhdysvallat piti 1900-luvun alkupuolen valtaa Filippiineillä, he toivat tänne englanninkielen. Valloittaja käyttää aina omaa hallintokieltään, mutta samalla valloittajien kieli alkaa tunkeutua myös muille alueille. Kieli ei ole koskaan neutraali asia. Se sisältää aina myös rakenteita, jotka kertovat kulttuuriin kuuluvasta tavasta ajatella. Sanojen valikoimat ja sisällöt ilmaisevat, mitkä ovat tärkeitä merkityksiä ja arvoja. Vuosisatojen ajan valkoihoiset ovat tulleet tänne Filippiineille opettamaan omaa kieltään. Samalla myös länsimaista kulttuuria on kylvetty. Ehkä tämä kieleen liittyvä alistaminen on osaltaan vaikuttanut siihen, että meitä länsimaalaisia on niin mukava opettaa. Kerrankin nuo valkoihoiset ovat oppilaita ja me olemme oppimestareita. Tällainen roolien vaihtaminen on virkistävää ja paikallaan. Se avaa uusia näkökulmia elämään ja maailmaan.

Filippiinit on oikeastaan kaksikielinen maa. Englannin opetus alkaa koulussa hyvin varhain ja sekä ammatillinen että yliopiston opetus tapahtuu englanniksi. Liike-elämän kielenä on englanti. Merkittävimmät sanomalehdet ilmestyvät englannin kielellä. Sitä käyttävät myös uskonnolliset yhteisöt. Niinpä roomalais-katolisen kirkonkin messut ovat pääasiassa englanniksi. Kielitaidosta on ollut suurta apua filippiinoille tässä yhdentyvässä maailmassa. Tähän kaksikielisyyteen liittyy kuitenkin myös omat jännityksensä. Toiset ovat täällä sitä mieltä, että englannin kielen opetusta pitäisi edelleenkin lisätä kouluissa, jotta kansainvälisessä kilpailussa oltaisiin entistä paremmissa asemissa. Toiset taas korostavat äidinkielen tärkeyttä.

Elokuu on täällä nimetty filippiinon kielen kuukaudeksi. Näin halutaan korostaa sen merkitystä. Tähän saattoi liittyä myös presidentti Aquinon ensimmäinen parlamentille pitämä Sona (State of the Nation Address) –puhe, jonka hän piti edeltäjistään poiketen filippiinoksi. Tämä on täällä tulkittu haluksi painottaa oman kielen merkitystä osana kansan identiteettiä. Filippiinoksi puhumisen voi nähdä myös demokratian arvon nostamisena. Jokaisella täytyy olla oikeus ymmärtää, mitä valtiossa tapahtuu.

Mabuhay!

Aamulenkki Makatissa

Painelen hissillä pohjakerrokseen. Livahdan talon takaovesta ulos. Takaoven vartija tervehtii viemällä käden lippaan. - Lenkille, Sir? - Kyllä, kaunis aamu tänään. Laskeudun Buendialle. Kadun kostea ja pehmeä lämpö ottaa minut syliinsä. Buendialla kulkee virtanaan täpötäysiä jeepnejä vieden filippiinoja työpaikalle. Varakkaammat istuvat ilmastoiduissa henkilöautoissaan tai takseissa. Buendian kapeat, rapautuneet katukäytävät pullistelevat työhön menijöitä. Katukauppiaat levittelevät kulkijoiden eteen tarjolle piraattikopioita, tupakkaa, karkkeja, juomia, munia, kalapyöryköitä. Yritän pitää vauhtia ja pujottelen väkijoukon ja kauppatavaroiden lomitse. Samalla katson muutenkin, mihin astun. Käytävä muistuttaa kuoppineen ja möykkyineen välillä keskeneräistä rakennustyömaata. Takorautainen, jykevä aita erottaa katukäytävän ajoväylästä. Katukäytävän pientareella vastaani tulee outo näky. Näyttää siltä kuin ihminen olisi tuupertunut käytävän reunalle. Lähemmäksi päästyäni huomaan, että kysymyksessä onkin avattu sateenvarjo, joka on asetettu katukäytävän reunaan. Vielä lähemmäksi tultuani sateenvarjon takaa ponnahtaa ylös nuori nainen, joka nostelee nopeasti shortsejaan ylös. Vieressä seisoo pieni lapsi. No, niin, äidin aamutarpeet on siis hoidettu, ja roiskeiden suojaamistahan varten sateenvarjot ovat. Tosin pisarat tulevat tavallisesti varjon yläpuolelta. Sinä Buendia olet kyllä ihmeellinen katu. Sinun suonissasi virtaa virtsa ja pakokaasu. Kaikki, mitä elämässä on, tulee vastaan, kun lähtee Sinun matkaasi.

Kuljen kilometrin verran, ja vastaani tulee iso risteys. Makati Avenue ylittää Buendian. Jos kääntyisin vasemmalle, vastassani olisi heti Bel-Airin värikäs alue, jossa pikkupuodit, verstaat, tyttöbaarit ja hotellit reunustavat katuja. Mutta käännyn oikealle ja olen heti taas Makatin business-alueella. Katukäytävällä tulvehtii edelleen ihmisiä, mutta he ovat toisenlaisia kuin Buendialla kulkevat. Edessäni matelee laumoittain tummiin kävelypukuihin puettuja nuoria naisia. Heidän pukunsa ovat lähes täsmälleen samanlaisia. Puvut ovat mustaa kangasta, jossa on kapeat tumman harmaat raidat. Suurin osa heistä on töissä pankeissa, joita Makatin business-alue on täynnä. He ovat niitä onnellisia, joilla on siisti sisätyö. Näillä nuorilla naisilla on erityinen kyky kävellä hitaasti vetelehtimällä ryhmässä. Joudun taas pujottelemaan.

Olen löytänyt kävelyrytmin ja päässyt vauhtiin. Näkökenttääni tulee samaan suuntaan käsi kädessä kulkeva pari. Tavoitan heitä askel askeleelta. Pariskunta vaikuttaa epäsuhteiselta. Mies on pulleahko ja nainen tyttömäisen hento ja siro. Mies on pukeutunut urheiluasuun. Tavoitteena on ilmeisesti painon pudotus. Nainen kulkee kireissä farkuissa, vaatimattomasti pukeutuneena. Lähemmäksi päästyäni huomaan, että keski-ikäinen mies on länsimainen ja tyttö paikallinen. Mielessäni herää kysymys, joka yhdestä näkökulmasta kuuluu: Rakastaako vai rahastaako? Täällä kulkee paljon pareja, joissa ostaminen ja rahastaminen ovat keskeistä. Tyttö saattaa olla jo etukäteen seuralais-palvelusta tilattu matkaa varten. Mutta tämä tyttö ei ole escortti. Mistäkö sen tiedän? Escorttitytön pukeutuminen hyppää räikeydessään ja paljastavuudessaan silmille. Pukeutuminen ei ole kuitenkaan ratkaisevaa oikealle johtopäätökselle. Katson, millä tavoin parin kädet ovat liittyneet toisiinsa. Ne ovat syvällä toisiinsa uppoutuneina. Kädet puhuvat kieltä, joka kertoo totuuden. He rakastavat. Onnittelen ajatuksissani pariskuntaa.

Käännyn Ayala Triangel Gardens –puistoon. Se on keskellä Makatin business-aluetta sijaitseva helmi. Täällä on helppo kävellä. Käytävät ovat tasaista betonilaattaa. Puutarhaa hoidetaan kuin silmäterää. Kauniit kukat kukkivat. Palmut ja muut tropiikin puut vihannoivat aina. Nurmikkoa ja istutuksia hoitaa jatkuvasti joukko puutarhureita. Kävelijän kannalta helppoa on myös se, että jalkoihinsa ei tarvitse jatkuvasti katsoa. Kävelijän rauhaa eivät myöskään häiritse kaupustelijat tai rahan pyytäjät. Tänne heitä ei lasketa. Tämä ehkä kahden hehtaarin suuruinen alue on aidattu. Porteilla on myös vartijat. Asunnottomilla ei ole tänne asiaa. Sen kaikki tietävät. Vain muutaman sadan metrin päässä puistosta on toinen maailma. Siellä on tuskin ollenkaan katukäytäviä. Asunnottomia norkoilee kadun vierustoilla, ja seksipalveluita tyrkytetään ohikulkijalle. Rullaan Ayalan siloteltuja käytäviä pari kierrosta ja lähden kotia kohti.

Kun saavun koti-condon pääovelle molempien autoramppien edessä seisovat vartijat ottavat minut vastaan sotilaallisesti kunniaa tekemällä ja ystävällinen virne naamallaan. Ostan kaupasta päivän lehden ja kävelen hissille. Samaan hissiin tulee kanssani nuori treenatun oloinen mies. Hänen t-paidassaan on kuvio, joka muistuttaa pasifistien aikoinaan käyttämää ympyrän muotoista merkkiä, jossa ristin sakarat ovat valahtaneet alas. Kysyn merkistä. Poika tempaisee kaulassaan riippuvan ristin esiin t-paidan alta ja kertoo, että kuviokin on sama risti. Olin kohdannut hississä "kahden ristin miehen". Sain jälleen muistutuksen siitä, kuinka uskonnollisessa maassa olen.

Menin tapani mukaan uimaan talon altaalle. Lasken tavallisesti altaan mittoja uidessani. Huomasin, että menin laskuissani sekaisin. Ajatukseni karkasivat altaalta kaikkeen siihen, mitä aamulenkillä olin kokenut. Ehkä on vain hyvä, että laskut menevät välillä sekaisin.

Likapyykinpesu on alkanut

Filippiineillä vietettiin maanantaina valtiollista juhlapäivää. Vaaleissa valittu parlamentti, joka muodostuu senaatista ja kongressista, piti juhlallisen avajaisistuntonsa. Juhlaan oli kutsuttu senaattorien ja kongressiedustajien lisäksi heidän puolisoitaan ja valtakunnan vaikuttajia ja silmäätekeviä. Myös diplomaattikunta oli paikalla. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Arvon leidit olivat pukeutuneet iltapukuihinsa, vaikka juhla pidettiinkin iltapäivällä. Kampaukset ja meikit oli viritetty viimeisen päälle. Herrat olivat perinteisissä valkoisissa barongeissaan. Kutsu avajaisistuntoon oli merkinnyt monelle hyvin paljon. Juhlahuoneistossa väreili näyttämisen meininki. Haluttiin olla esillä TV:n suorassa lähetyksessä.

Juhlamestariksi oli kutsuttu kesäkuun lopussa virkaansa astunut presidentti Benigno, "Noy-Noy", Aquino. Juhlan varsinainen sisältö oli presidentin puhe. Puhe oli uuden presidentin ensimmäinen katsaus valtakunnan tilaan (Sona, State of the Nation Address). Juhlakalu ei puheessaan ruvennut sirottelemaan ympärilleen kohteliaisuuksia ja imeliä kiitoksia, vaan ryhtyi paljastamaan edellisen hallinnon väärinkäytöksiä. Hän kertoi, että valtion talousarviossa kuluvalle vuodelle varatut rahavarat on puolessa vuodessa käytetty lähes olemattomiin. Tulvia ja muita onnettomuuksia varten perustetun katastrofirahaston rahat oli jaettu sen vaalipiirin alueelle, josta edellinen presidentti pyrki kongressiedustajaksi. Presidentti kysyi, kuinka sitten autetaan hätään joutuneita, jos tulvat taas tulevat Filippiineille. Presidentti paljasti, että valtion hallitsemissa yhtiöissä rahoja oli syydetty merkityksettömiin projekteihin. Valtion varoja oli käytetty myös omituiseen riisin liikatuontiin. Lopputuloksena siitä oli se, että riisi mätäni valtavissa varastoissa. Nälkää näkevää kansaa se ei ole riemastuttanut.

Puheellaan Aquino toteutti vaalilupaustaan. Hänen ohjelmansa oli ollut hyvin yksinkertainen. Hän lupasi presidenttinä ryhtyä korruption kitkemiseen. Presidentin julkinen, totuutta kaihtamaton puhe oli hyvä lähtölaukaus tälle työlle. Hänen puheessaan oli anteeksipyytelemätöntä suorasukaisuutta ja uskoa omaan auktoriteettiasemaan. Noy-Noy perusteli puheessaan asemaansa sanomalla, että hän oli saanut valtansa Jumalalta ja kansalta. Kansa näyttääkin luottavan häneen. Mielipidetiedustelujen mukaan kahdeksan kymmenestä filippiinosta tuntee luottamusta Aquinoa kohtaan. Aquinon taustalla on perhe, joka on vaikuttanut merkittävästi Filippiinien yhteiskunnalliseen kehitykseen. Hänen isänsä kuoli taistelussa diktatuuria vastaan, ja hänen äitinsä oli kansan rakastama, oikeudenmukaisuuteen pyrkivä presidentti. Aquino on sitoutunut vanhempiensa arvoihin, jotka korostavat demokratian ja oikeudenmukaisuuden merkitystä.

Kuluneen viikon aikana Noy-Noy:n esittämät väitteet valtionhallinnon epäselvyyksistä ja omituisuuksista ovat alkaneet selkiytyä. Riisivarastojen ovet ovat alkaneet avautua. Uusia ihmeellisyyksiä on ruvennut tulemaan esille. Valtion yhtiöissä on eletty kuin pellossa. Johtajat ovat kahmineet itselleen etuja roppakaupalla, mutta esimerkiksi pitkään palvelleiden rivityöntekijöiden eläkkeet ovat jääneet maksamatta. Korruption lonkerot ovat alkaneet paljastua. On käynyt ilmi, että esimerkiksi linja-autoyhtiöt ovat maksaneet suojelurahoja. Korruption verkko näyttää hyvin laajalta. Presidentin ehdotuksesta tullaan perustamaan erityinen totuuskomitea, jonka edessä vakavimmista väärinkäytöksistä epäillyt joutuvat vastaamaan. Myös entinen presidentti Gloria Arroyo astuu kuultavaksi. Syytteitä tullaan nostamaan.

Likapyykin pesu tulee olemaan kipeä prosessi. Mutta ilman sitä parempaa tulevaisuutta ei ole olemassa. Paremmasta huomisesta voi kuitenkin nyt taas unelmoida. Näin on meille vakuuttanut uusi presidentti.

Expatti kotimaassa

Istumme kotikaupunkimme KELA:n toimipisteessä. Virkailija selailee sosiaaliturvaamme koskevia papereita ja näppäilee päätettä. "Teidän sosiaaliturvanne Suomessa on katkaistu. Valitettavasti. Kyllä teille on lähetetty postitse tiedustelu siitä, jatkuuko asumisenne Filippiineillä, mutta ettepä ole vastanneet. Olkaa hyvä ja luovuttakaa KELA-korttinne takaisin." Änkytämme: "Posti toi tiedustelun Makatiin, kun vastauksen deadline oli jo umpeutunut. Kun se posti ei niin nopeasti sinne Kaakkois-Aasiaan kulje. Pitäisi tässä päästä silmälääkäriin ja lääkkeitäkin pitäisi saada Suomesta…" "No, katsotaan nyt, mitä asialle voidaan tehdä", sanoo virkailija. "Ehkä päätös voidaan kumota. Tällä hetkellä ette kuitenkaan ole enää Suomen sosiaaliturvan piirissä." "Olis kovin hyvä, jos se päätös voitais kumota, kun verojakin on tässä Suomeen maksettu", yritän puolustella. Kerromme, että olemme nyt useamman viikon Suomessa ja palaamme sitten Filippiineille. "Koskas se paluu sinne kotimaahan sitten oikein tapahtuu", kysyy virkailija.

Virkailija oli varmasti oikeassa. Suomen valtion byrokratian näkökulmasta meistä oli tullut ulkomailla asuvia. Täälläpäin maailmaa tällaisia ihmisiä tavataan kutsua amerikkalaisittain "expateiksi" (expatriate). Olen aina vierastanut tätä sanaa ja pitänyt itseäni vain suomalaisena. Ulkomailla asuvan kotimaa on ilmeisesti Suomessa voimassa olevan hallinnollisen määrittelyn mukaan se ulkomaa, jossa tämä kulloinkin ekspatti asuu. Minun kotimaani on siis Filippiinit. Minua ei kuitenkaan ilmeisesti vielä pidetä filippiiniläisenä vaan olletikin suomalaisena.

Kun nyt minut on määritelty hallinnollisesti ulkomailla asuvaksi eli ekspatiksi, niin olkoon sitten niin. Mutta jään kyllä kovasti ihmettelemään sitä, että tällä määrittelyllä ei ole minkäänlaista suhdetta verojen maksuun. Olen aina maksanut ja tulen aina eläkeläisenä maksamaan veroni Suomeen viimeistä penniä (senttiä) myöten. Kuitenkin sosiaaliturvan suhteen olen liukuvalla pinnalla. Menetän sen pian uudelleen, jos jatkan tätä ulkomailla asustelua. Tämä herättää kyllä kysymyksiä. Verotulot kelpaavat Suomelle, mutta sosiaaliturvaa pihdataan.

Asialla on myös psykologinen puolensa. Kun virkailija kertoi, että kotimaani on Filippiinit, tulin kovin hämmentyneeksi. Olen ajatellut, että kotimaani on ja tulee aina olemaan Suomi. Tämä pieni, maailmalla vähän tunnettu ja karu maa, jonka kansa on sisukasta ja jonka tunnetuimmat tuotteet ovat sauna ja kännykät. Asuminen Filippiineillä ei ole tehnyt eikä tule tekemään minua filippiinoksi. Ainoa tapani selvitä tässä elämässä on tukeutua siihen suomalaiseen identiteettiin, jonka vuosikymmenien kuluessa olen sisääni nielaissut. Ulkomailla oleminen on päinvastoin auttanut minua näkemään niitä hyviä puolia, joita on Suomessa ja suomalaisuudessa. Se on opettanut minua myös tunnistamaan itsessäni olevia suomalaisuuden piirteitä. Tiedän, kuka olen, paremmin kuin ennen.

Ulkomailla asuminen on antanut käteeni peilin, jonka avulla näen joitakin asioita entistä selvemmin. Kun tietää, millaista elämä on Suomessa, voi arvioida filippiiniläistä yhteiskuntaa ja elämän menoa vähän etäämpää kuin täkäläiset tekevät. Sama pätee myös Suomeen. Esiin nousevat uudet asiat, joita arvostaa. Samalla huomaa, että monet asiat voisi tehdä toisinkin, kuin mihin Suomessa on totuttu. Ekspatti kulkee kahden maan väliä matkustamalla. Mutta samalla myös mieli, ajatukset ja tunteet kulkevat maiden välistä reittiä. Tämä on kiinnostavaa ja haastavaa liikkeellä oloa.

Kun saavuimme kesäkuun alussa viileään Suomeen, tuntui, että olimme kotona. Kun palasimme Makatiin pari päivää sitten, tuntui ihmeellisen kotoisalta.

Kirkot ja vaalit

Tämä viikko on ollut vaalien loppusuoraa Filippiineillä. Se on näkynyt ja kuulunut. Asuintalomme ohi kulkee eräs Metro Manilan liikenteen valtaväylistä, Buendia. Sitä pitkin on ajanut yhä kiihtyvässä tahdissa kovaäänisautoja, joista on kuulunut kevyeksi luonnehdittavaa musiikkia. Musiikki on vain syötti, joka kääntää pään autoon. Autossa on sitten se pyydys. Se on ehdokkaan kuva. Kun sitä riittävän monta kertaa katsoo, nimi jää mieleen, ja ehkä sitten muistuu vaalilippua täytettäessä. Niin ainakin presidentti-, kuvernööri-, kaupunginjohtaja-, senaattori-, kongressiedustaja- tai mikä lieneekään- ehdokas toivoo.

Vaalitunteiden kuumentuessa myös kirkkojen ja ehdokkaiden välit ovat lämmenneet. Tällä viikolla on julkaistu jo useita kihlauksia. Katolinen kirkko aloitti kihlausviikon viime sunnuntaina erityisellä sopimuksen allekirjoitustilaisuudella. Samassa yhteydessä pidettiin messu, jossa saarnasi kansallisen kirkon päämies, kardinaali Rosales. Sopimuksen allekirjoittajat lupasivat valituksi tultuaan torjua vapaamielisten tahojen ajaman perhesuunnittelulain ja noudattaa kirkon "elämän puolesta" -liikkeen linjauksia. Tämä tarkoittaa ehkäisyvälineiden ja -valistuksen, avioerojen, abortin, homoseksuaalisten parisuhteiden sekä väestönkasvun tyrannnimaisen säätelyn torjumista lainsäädännöllä. Sopimuksen allekirjoitti presidenttiehdokkaista Manny Villar ja joukko senaattoriehdokkaita. Kihlauksen toinen osapuoli sai melkoisen nipun asioita kannettavakseen. Mutta mitä kirkko lupasi kihlatuille? Eipä juuri mitään. Kardinaali totesi, että ei näitä ehdokkaita voi kutsua erityisesti kirkon ehdokkaiksi. He saivat tässä vain ilmaista julkisesti kantansa. Ehkä kihlaus kuitenkin ehdokkaille kannatti, vaikka toinen osapuoli ei uskollisuutta vannonutkaan. Kuuluuhan Katoliseen kirkkoon n. 80 % kansasta. Huhu kertoo, että kommunistit ovat kehottaneet äänestämään Mannya. Voi olla, että tämä teki kihlauksen toisen osapuolen varovaiseksi.

Samoihin aikoihin pastori Apollo Quibolo, Jumalan Pojaksi maanpäällä nimitetty, televisioevankelista ilmoitti valitsemastaan presidenttiehdokkaasta uskonyhteisölleen Jeesuksen Kristuksen Kuningaskunnalle. Pastori Quibolon valinta osui Gilbert "Gibo" Teodoroon, joka on hallitusvastuuta kantavan puolueen ehdokas. Gibolle tämä oli loistojuttu, sillä mielipidetiedustelut ovat luvanneet hänelle alle 10 % kannatusta. Niinpä hän vuolaasti onkin kiitellyt Quiboloa, joka on kuulemma paitsi suuri hengen myös isänmaan mies. Quibolon Kuningaskunnalla on yli neljä miljoonaa jäsentä, joista lähes puolet saattaa olla äänestysikäisiä. Kaikki noudattanevat johtajan äänestysohjeita. Kihlauksen voi uskoa kestävän ainakin vaaleihin saakka.

Kuluneella viikolla julkistettiin myös kolmas kihlaus. Vaikutusvaltainen Igglesia ni Christo ilmoitti tukevansa yksiselitteisesti Benigno "Noy Noy" Aquinoa. Igglesia antoi jäsenilleen hyvin painokkaan käskyn äänestää Noy Noy:ta. Jäsenten on vaalipäivänä unohdettava kaikki muut siteensä kuten sukulaisuudet ja ystävyydet ja toimittava kirkon ohjeen mukaan. Minkäänlaiseen pullikointiin ei ole varaa. Historia on osoittanut, että Igglesia valitsee usein oikean ehdokkaan. Se ei juuri erehdy. Tällä kirkolla on yli viisi miljoonaa jäsentä. Äänioikeutettuja lienee n kaksi miljoonaa. Kihlauksen kirkollinen osapuoli ei hoipertele. Äänisaalis on takuutyötä. Noy Noy on ilmaissut ilonsa kihlauksesta. Hyvää on luvassa vaalipäivänä.

Tätä kihlajaisten juhlaa seuratessa on kuitenkin herännyt muutamia kysymyksiä. Kaikki kirkot eivät ole lupaamassa kannatustaan yhdellekään ehdokkaalle. Adventistikirkko julkaisi ilmoituksen, jossa se totesi haluavansa jäädä epäpoliittiseksi toimijaksi. Se kehottaa jäseniään äänestämään ehdokkaita, jotka ovat valmiita kehittämään yhteiskuntaa. Samalla se kertoi siitä, mitä se tekee koulutuksen ja sosiaalisen toiminnan alueilla. Tuntui siltä, että tässä kirkossa luotetaan jäsenten kykyyn tehdä ratkaisuja. Hyvä adventistit!

Se, mitä kirkkojen ja ehdokkaiden välillä on sovittu jää pääosin epäselväksi. Mitä ehdokkaat ovat äänistä luvanneet? Katolisen kirkon kohdalla kirkon vaatimukset kihlatulle ehdokkaalle tulevat selväksi. Se on nyt ja aina se yksi asia. Mutta mihin jää huoli köyhistä ihmisistä? Metro Manilan alueella asuu 12 miljoonaa ihmistä. Tästä joukosta yli kolmannes, n. neljä miljoonaa asuu slummeissa. Kuka pitää heidän puoliaan tässä maassa? Kirkot eivät näytä kovin kiinnostuneilta.

Mihin on kirkkokihlajaisissa jäänyt Joseph "Erap" Estrada, yksi kärkiehdokkaista presidentinvaalissa? Mikään kirkoista ei ole ottanut häntä omakseen. Vastaus taitaa olla siinä, että tällä 73-vuotiaalla hurmurimiehellä on niin paljon maallisia morsiamia, että hän ei enää kirkollisia kihlajaisia tarvitse.

Rakas Päiväkirja

Anna anteeksi, että olin melkein unohtanut Sinut. Heräsin äsken kauheaan uneen. Luulen, että voin kertoa sen Sinulle.

Oli ensimmäinen päivä, kun olin jättänyt virkani. Seuraajani oli astunut remmiin. Tapasin hänet entisessä virkahuoneessani, ja kävimme keskustelua muutamista päivän polttavista ja tärkeimmistä asioista. Olin kirjoittanut pienen lapun, jossa olivat merkittävimmät asiat. Viimeisenä asiana oli iskusana: kuvat. Olin alleviivannut sen.

Niin, Rakas Päiväkirja, Sinä et ehkä tiedä, mistä on kysymys, mutta yritän selittää. Minun kuviani, siis suuria sellaisia, on pystytetty ympäri maata. Kuvia on suurien valtaväylien yli rakennetuissa kävelysilloissa. Niitä on siltatyömaiden kupeessa ja uusien teiden päätepisteissä. Kuvissa minä esiinnyn valkoinen rakentajan kypärä päässä ja hymyilen. Olen pukeutunut rakennustyömiehen asuun, tosin hyvin siistiin sellaiseen. Olen kuvissa hyvän näköinen, vaikka sen itse sanonkin. Kuvat ovat osa taulua, jossa on teksti. Tauluissa lukee aina muutama sana siitä, että kansa kiittää minua tästä sillasta tai tienpätkästä, ja kiitokseksi minulle kansa on pystyttänyt tämän taulun. Minusta nämä taulut ovat kauniita. Ne on tehty maulla ja tyylillä. On ilahduttavaa tehdä matkaa, kun näkee tuollaisia tauluja.

Neuvotteluni seuraajani kanssa oli minulle pettymys. Hän ei ollut juurikaan kiinnostunut minun esityslistastani. Sen sijaan hän esitti minulle omia kysymyksiään, ja kun yritin vastata, hän vastasi jo puolestani. Huomasin, että neuvottelu oli menossa mönkään. Lopuksi kuitenkin keräsin voimani, ja otin esiin kuva-asian. Seuraajani katsoi minua puusta pudonneen näköisenä, mutta ehkä juuri siksi jäi kuuntelemaan minua. Sanoin, että minusta olisi hyvin tärkeää, että kuvat saisivat olla paikallaan, ja että olisi ehkä syytä asettaa kuville vartiointi. Kuvat ovat kansalle tärkeitä. Huomasin epäilyksen häivähtävän seuraajani silmissä. Niinpä otin esille toisen vaihtoehdon. Jos kuvia ei voi pitää paikallaan, voitaisiin ajatella eräänlaisen pysyvän näyttelyn perustamista. Kuvat olisivat siis näyttelyesineitä. Kunkin kuvan kohdalla kerrottaisiin, mistä se on tuotu, mistä kansa kiittää ja kuka on tehnyt aloitteen kuvan pystyttämisestä. Ensimmäisen kerran näin leveän hymyn seuraajani kasvoilla. Hän jopa taputti minua olkapäälle, ja sanoi, että älä huoli, kyllä me Sinun kuvasi hoidamme. Olin saanut jotakin aikaan neuvottelussa.

Tämän jälkeen olin matkalla kotiin. Olin vähän apeissa tunnelmissa. Autoni pysähtyi liikenne ruuhkassa, ja vilkaisin ikkunasta ulos. En ollut uskoa silmiäni. Minä, tai siis minun kuvani, makasi maassa tien vieressä. Päälläni seisoi yksi noista auringon paahtamista, resuisesti pukeutuneista, oranssikypäräisistä rakennusmiehistä. Hän oli kohottanut lapionsa iskuasentoon. Isku oli kohdistumassa suoraan kasvoihini valkoisen kypärän alapuolelle. Kuulin kuinka mies murahti hampaittensa välistä: "Helvetin äijä" ja iski… Heräsin siihen. Kauhistuin.

Rakas Päiväkirja, eihän tämä ole totta? Eihän?