Anna anteeksi, että olin melkein unohtanut Sinut. Heräsin äsken kauheaan uneen. Luulen, että voin kertoa sen Sinulle.
Oli ensimmäinen päivä, kun olin jättänyt virkani. Seuraajani oli astunut remmiin. Tapasin hänet entisessä virkahuoneessani, ja kävimme keskustelua muutamista päivän polttavista ja tärkeimmistä asioista. Olin kirjoittanut pienen lapun, jossa olivat merkittävimmät asiat. Viimeisenä asiana oli iskusana: kuvat. Olin alleviivannut sen.
Niin, Rakas Päiväkirja, Sinä et ehkä tiedä, mistä on kysymys, mutta yritän selittää. Minun kuviani, siis suuria sellaisia, on pystytetty ympäri maata. Kuvia on suurien valtaväylien yli rakennetuissa kävelysilloissa. Niitä on siltatyömaiden kupeessa ja uusien teiden päätepisteissä. Kuvissa minä esiinnyn valkoinen rakentajan kypärä päässä ja hymyilen. Olen pukeutunut rakennustyömiehen asuun, tosin hyvin siistiin sellaiseen. Olen kuvissa hyvän näköinen, vaikka sen itse sanonkin. Kuvat ovat osa taulua, jossa on teksti. Tauluissa lukee aina muutama sana siitä, että kansa kiittää minua tästä sillasta tai tienpätkästä, ja kiitokseksi minulle kansa on pystyttänyt tämän taulun. Minusta nämä taulut ovat kauniita. Ne on tehty maulla ja tyylillä. On ilahduttavaa tehdä matkaa, kun näkee tuollaisia tauluja.
Neuvotteluni seuraajani kanssa oli minulle pettymys. Hän ei ollut juurikaan kiinnostunut minun esityslistastani. Sen sijaan hän esitti minulle omia kysymyksiään, ja kun yritin vastata, hän vastasi jo puolestani. Huomasin, että neuvottelu oli menossa mönkään. Lopuksi kuitenkin keräsin voimani, ja otin esiin kuva-asian. Seuraajani katsoi minua puusta pudonneen näköisenä, mutta ehkä juuri siksi jäi kuuntelemaan minua. Sanoin, että minusta olisi hyvin tärkeää, että kuvat saisivat olla paikallaan, ja että olisi ehkä syytä asettaa kuville vartiointi. Kuvat ovat kansalle tärkeitä. Huomasin epäilyksen häivähtävän seuraajani silmissä. Niinpä otin esille toisen vaihtoehdon. Jos kuvia ei voi pitää paikallaan, voitaisiin ajatella eräänlaisen pysyvän näyttelyn perustamista. Kuvat olisivat siis näyttelyesineitä. Kunkin kuvan kohdalla kerrottaisiin, mistä se on tuotu, mistä kansa kiittää ja kuka on tehnyt aloitteen kuvan pystyttämisestä. Ensimmäisen kerran näin leveän hymyn seuraajani kasvoilla. Hän jopa taputti minua olkapäälle, ja sanoi, että älä huoli, kyllä me Sinun kuvasi hoidamme. Olin saanut jotakin aikaan neuvottelussa.
Tämän jälkeen olin matkalla kotiin. Olin vähän apeissa tunnelmissa. Autoni pysähtyi liikenne ruuhkassa, ja vilkaisin ikkunasta ulos. En ollut uskoa silmiäni. Minä, tai siis minun kuvani, makasi maassa tien vieressä. Päälläni seisoi yksi noista auringon paahtamista, resuisesti pukeutuneista, oranssikypäräisistä rakennusmiehistä. Hän oli kohottanut lapionsa iskuasentoon. Isku oli kohdistumassa suoraan kasvoihini valkoisen kypärän alapuolelle. Kuulin kuinka mies murahti hampaittensa välistä: "Helvetin äijä" ja iski… Heräsin siihen. Kauhistuin.
Rakas Päiväkirja, eihän tämä ole totta? Eihän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti