Luistelua Filippiineillä

Manila on ihmeellinen tropiikin suurkaupunki. Täällä on tarjolla melkein mitä vain. Eräs esimerkki siitä on normaalikokoinen jääkiekkokaukalo keskellä kuumaa Metro Manilaa. Kaukalo sijaitsee Mall of Asia –nimisessä tavaratalossa, jota pidetään Aasian suurimpana lajissaan. Siellä on valtava valikoima erilaisia liikkeitä ja ravintoloita laidasta laitaan. Lapsia varten on omat ”huvipuistonsa”. Perheet, joilla on varaa, tulevat sinne viettämään vapaa-aikaansa. Nekin, jotka eivät voi ostaa mitään, voivat ainakin katsella erilaisia teknisiä vempaimia ja muodikkaita vaatteita, joita olisi kiva ostaa. Sitä paitsi tropiikin kuumuudessa ilmastoidussa tilassa oleskeleminen on sekin jo virkistävää.

Suuressa aulassa sijaitseva jääkiekkokaukalo tarjoaa shoppailijoille viileyttä ja silmänruokaa. Kaukalon ympärillä kiertävät kerrokset muodostavat laajat katsomot. Niissä suuri joukko tumman ruskeita silmäpareja seuraa herkeämättömästi sitä ihmettä, joka tapahtuu alhaalla jäällä: Osa luistelijoista pysyy pystyssä yhden kapean terän päällä. Jotkut etenevät jäällä jopa vauhdikkaasti ja tekevät henkeäsalpaavia kurveja ja käännöksiä. Nämä ihmettelevät katseet tarjoavat Pohjolan pojille ja tytöille otolliset olosuhteet yleisön ihailun saavuttamiseen.

Siispä tuumasta toimeen. Luistelu maksaa viikonloppuna P420. Siihen sisältyy rajoittamaton oikeus luistella (ilman mailaa) koko päivä, luistinten vuokra ja lukittu lokerikko. Kaikki järjestyy joustavasti, ja kohta luistimet ovat jalassa. Liuku jäällä tuntuu fantastiselta. Jää on tasainen ja kova. Katsojien katseet polttavat selässä. Kaukalon yläpuolella on iso taulu, jossa on jääkiekkoilijan kuva ja alla lukee: ”Rule the rink”. Ymmärrän kohta, mistä on kysymys. Minulta kysytään nyt: Oletko kaukalon ”kunkku”? 


Arvioin nopeasti kaukalon miesten luistelutaidot. Suuri osa filippiinoista kompastelee luistimillaan liukkaalla jäällä.  Nämä kaverit päihitän ”alta aikayksikön”. Mutta jäällä kiitää myös ikäisiäni, yli kuusikymppisiä expatteja. Eräs heistä on Kanadasta. Nimitän häntä Billiksi. Vaihdan hänen kanssaan luistelun lomassa pari sanaa. Meitä yhdistää se, että hän tuntee kotiseudultaan suomalaisia. Bill on pelannut jääkiekkoa juniorina. Mutta sitten luistelu jäi vuosikymmenien ajaksi. Nyt hän kertoi luistelleensa taas muutaman vuoden ajan. Billin jäntereissä on potkua. Luistin kulkee kanadalaisen kiekkokoulun käyneen taidolla.

Kun palautan luistimia vuokraamoon, saan kehut luistelutaidoistani. Itse en ollut oikein tyytyväinen. Luistinten terä oli omituisen muotoinen, ja olin pari kertaa lentämäisilläni nokalleni. Tilanteen korjaamiseksi päätimme vaimoni kanssa ostaa luistimet molemmille. Kiekkokaukalon yhteydessä on urheiluliike, jossa on tarjolla vaikka millaisia luisteluun liittyviä tarvikkeita. Kiekko- tai kaunoluistimien hankkiminen ei ole täällä minkäänlainen ongelma. Seuraavalla luistelukerralla ote jäähän tuntuu jo pitävältä. ”Suoranopeudet” kasvavat, kurveissa kantti kestää. Vaimoni opettaa horjuvaa filippiino-tyttöä luistelemaan. Menen auttamaan ja otan tyttöä toisesta kädestä kiinni. Mutta kauaa en malta pysyä siinä tahdissa, sillä vauhti kutsuu.

Aikani kurvailtuani huomaan saaneeni ihailijoita. Joukko luistelemaan opettelevia filippiino-poikia seuraa minua tiiviisti katseellaan. Pysähdyn hetkeksi heidän lähettyvilleen. Yksi pojista tulee vähän ujon näköisenä luokseni ja aloittaa keskustelua: ”Pelaatko jääkiekkoa?” Vastaan ”vähän yläkanttiin” ja sanon: ”Silloin tällöin.” Vastaukseni saa pojan kasvot kirkastumaan, hän lyö kanssani ”ylävitoset” ja liittyy taas kavereidensa porukkaan. Mutta nyt hänellä on jotakin kerrottavaa: ”Hei, se on ihan oikea jääkiekkoilija. Mähän sanoin teille.” Tämä yllättävä menestys jääkiekkourallani antaa potkuihini uutta voimaa, ja otankin vielä pari nopeaa kierrosta kaukalossa varmistaakseni sen, että poikien johtopäätökset ovat oikeat. Tunnen eläväni nosteessa.

Jääkiekkonoste sai jatkoa, kun olin Cebulla rantalomaa viettämässä. Istuskelen eräänä kuumana päivänä hotellin rannalle rakennetun aallonmurtajan päässä, jossa on pieni avoin katos. Merituuli vilvoittaa ja hyväilee pehmeästi ihoa. Herään ajatuksistani, kun katokselle saapuu nuorten miesten joukko. Kuulen kuinka pullot kilisevät muovikassissa. Yksi heistä tekee tuttavuutta kanssani. Nimitän häntä Igoriksi. ”Me ollaan venäläisiä, mistä sä olet?” ”No, Suomesta.” ”Hei, te ootte tosi hyviä jääkiekossa.” ”Joo, niinhän me ollaan.” Sitten Igor esittää näytelmän viime vuoden jääkiekon maailmanmestaruuskisoista aiheesta ”Ilmaveivi”. ”Kato hei, ”Young” (Mikael Granlund) tekee näin.” Igor näyttää, kuinka Mikaelin kädet käyvät. ”Ja, sitten hei, Venäjän maalivahti seisoo näin.” Samalla Igor ottaa jäykistyneen kyykkyasennon ja nauraa. ”Voi helvetti, kyllä te ootte hyviä.” ”Niinhän, se meni.” ”Joo, teillä on kaksi maailmanmestaruutta, mutta teillä ei ole yhtään olympiakultaa. Meillä taas on niitä taas kaksi.” Ymmärsin, että Igor oli oikeastaan sanonut jo liikaa, ja oli tultu hyvin aralle alueelle. Sanoinkin sovittelevasti: ”Joo, kyllä te ootte meitä parempia.” Mutta en malttanut olla lisäämättä: ”Me ollaan kyllä toisaalta aika pieni kansa…” Keskustelumme loppui tähän. Pisteliäästä loppulauseestani huolimatta Igor osoitti ystävällisyyttä ja pyysi minua liittymään juomaporukkaan. Tästä kuitenkin kieltäydyin, sillä tajusin, että menestyksessä on myös vaaransa. Se voi mennä päähän.

http://smiceskating.com/smiceskating/?p=1285

Filippiinit - maailman uskonnollisin maa

Istuimme lauantai-iltana kevyen musiikin ulkoilmakonsertissa, joka pidettiin kotimme lähellä sijaitsevassa Velasquezin puistossa. Pieni puisto oli muutettu päivän kuluessa ravintolaksi. Yleisö sai istua pöydissä ja tilata virvokkeita tai syötävää halunsa mukaan. Pääsymaksua konserttiin ei peritty. Puiston pimenevään ja lämpöiseen iltaan oli kerääntynyt arviolta n. 500 kuulijaa. Väki koostui lähettyvillä asuvista, keski-luokkaisista, hyvin toimeentulevista filippiinoista, jotka olivat tulleet nauttimaan suositun bändin esityksistä. Tunnelma oli iloinen ja leppoisa. Kun konsertti alkoi, lavalle ponkaisi keski-ikäinen filippiina-rouva, joka on kylämme naisyhteisön puheenjohtaja. Hän pyysi meitä nousemaan ylös ja kehotti meitä hiljentymään rukoukseen. Painoimme päämme alas, ristimme kätemme, kiitimme Jumalaa saamistamme lahjoista ja rukoilimme toistemme puolesta. Tämän jälkeen lauloimme yhdessä Filippiinien kansallislaulun. Näiden alkuseremonioiden päätyttyä alkoi varsinainen konsertti. ”Hot Dog” – yhtye onnistui lämmittämään yleisönsä ja meno muuttui illan mittaan yhä kuumemmaksi.

Olen tavallaan tottunut siihen, että täällä Filippiineillä rukoillaan julkisesti mitä erilaisimmissa tilanteissa. Mutta täytyy myöntää, että jälleen kerran yllätyin. Länsimaisen ajattelutavan mukaan rukous ei ”istu” rock-konserttiin. Filippiineillä ei ole tällaista vastakkain asettelua. Tässä kulttuurissa rukous kuuluu kaikkiin merkittäviin tilanteisiin, joissa ihmiset ovat koolla.  Tämä koskee myös poliittisen vallan käyttöä, vaikka kirkko ja valtio on erotettu toisistaan. Esimerkiksi senaatin istunnon aluksi senaattorit pitävät vuorotellen yhteisen rukouksen.  Ihmisten uskonnollinen ”pohjavire” on kokonaan toisenlainen kuin Pohjois-Euroopassa. Täällä uskonnollisuuden sävy on iloinen. Tanssi ja usko eivät asetu toisiaan vastaan. Tanssi voi olla jopa osa uskon harjoitusta. Näin tapahtuu esimerkiksi Santo Niñon palvontaan (ks. blogi 19.1.2012) kuuluvassa sinulog-tanssissa.  Uskonnollisuus näkyy myös ostoskeskuksissa. Kovaäänisistä saattaa joillakin paikkakunnilla kuulua aika ajoin hartausohjelmaa ja uskonnollista musiikkia. Monessa ostoskeskuksessa pidetään jumalanpalveluksia auloissa tai erillisissä kirkkorakennuksissa. Uskonelämä ja liike-elämä kulkevat käsi kädessä.

Filippiinojen voimakas uskonnollisuus tulee esille Chigagon yliopiston julkaisemassa tutkimuksessa (Smith, Tom W., Beliefs about God across Time and Countries). Tulokset pohjautuvat yli 40 maassa vuosina 1991, 1998 ja 2008) tehtyihin kyselytutkimuksiin. Kyselyissä keskitytään tiedustelemaan uskoa Jumalaan. Tässä suhteessa eri maiden kansalaiset poikkeavat selvästi toisistaan. Usko Jumalan olemassa oloon näyttää olevan heikointa Pohjois-Euroopassa ja Japanissa. Kun ihmisiltä kysyttiin, uskoivatko he persoonalliseen Jumalaan, filippiiniläisistä yli 90 % vastasi myöntävästi. Sen sijaan esimerkiksi itäsaksalaisista vain vajaa kymmenesosa (8,2 %) ja ruotsalaisista vajaa viidennes (19,1 %) antoi myönteisen vastauksen. Eri maiden kansalaisia vertailtaessa filippiinojen usko Jumalan olemassaoloon näytti olevan lujinta. Tässä suhteessa ikäluokatkaan eivät Filippiineillä juuri poikkea toisistaan.

Tämän tutkimustuloksen todistavat oikeaksi omat havainnot tässä maassa. Filippiinojen uskonnollisuus ei ole vain passiivista uskoa Jumalan olemassaoloon, vaan se on aktiivista uskonharjoitusta. Maallistuneesta länsimaasta tänne matkustavalle filippiinojen voimakas uskonnollisuus voi olla hämmentävä kokemus. Täällä usko ei ole sellainen yksityisasia, jota haluttaisiin varjella omana salaisuutena. Usko on pikemminkin osa luonnollista arkipäivän elämää. Tässä suhteessa eurooppalainen ja filippiiniläinen kulttuuri poikkeavat toisistaan räikeästi.

Olen pyrkinyt etsimään niitä seikkoja, jotka tekevät ymmärrettäväksi täkäläistä uskonnollisuutta. Vastauksia minulla ei ole, mutta joitakin kysymyksiä on herännyt. Eräs näistä liittyy kaakkois-aasialaisen kulttuurin avoimeen luonteeseen. Täällä ei suosita vastakkain asetteluja vaan pyritään sulattamaan erilaisia näkökohtia toisiinsa. Tarinat kristinuskon saapumisesta Filippiineille kertovat siitä, millä tavoin kaakkois-aasialainen luonnonuskonto sulatti kristinuskoa itseensä. Myös katolisella uskolla on ollut vuosisatojen ajan kyky sulkea sisäänsä erilaisia kristillisestä opista poikkeavia uskonnollisia sisältöjä. Filippiinien kristillistäminen olisi näin ollen tapahtunut luonnonuskonnon ja kristinuskon yhteen sulattamisena. Olisi syntynyt uusi uskonnollinen tulkinta, joka on hyvin monikerroksinen. Olennaista on kuitenkin se, että se on sekä katolisen kirkon että kansan hyväksyttävissä. Tällaisesta yhteen sulattamisesta esimerkkinä on mielestäni Santo Niñon palvonnan syntymisestä kertovat tarinat.

Filippiiniläinen katolisuus on hyvin monimuotoista. Katolinen kirkko on ollut kansan kouluttaja ja korkeimman sivistyksen lähde. Tieto ja usko ovat tässä perinteessä kulkeneet käsi kädessä. Tämä on tukenut sitä, että myös korkeasti koulutetut ovat voineet sisäistää uskonnolliset näkemykset. Toisaalla katolinen usko on saanut piirteitä, joita eurooppalaiset ovat tottuneet nimittämään taikauskoksi ja magiaksi. Tämä tulee esiin erityisesti pyhimysten kuvien palvonnassa. Tiettyinä ennalta määrättyinä päivinä suuret kansan joukot kokoontuvat palvomaan pyhiä ikoneja, joita kuljetetaan kulkueissa. Tällaisia ovat Black Nazarenon (ks. blogi 13.1.2010) ja Santo Niñon kuvat. Uskovaiset luottavat pyhien kuvien terveyttä ja onnea tuottavaan voimaan. Erityinen vaikutus on sillä, jos onnistuu saamaan vaikkapa vain välillisen kosketuksen pyhään kuvaan oman kangasliinansa avulla. Kun liina on koskettanut kuvaa, ja sen saa takaisin itselleen, pyhän kuvan vaikutus on taattu. Nämä uskonnolliset menot ovat tyypillisiä esimerkkejä luonnonuskonnoille ominaisesta kosketusmagiasta.

Tällaisen uskonnollisuuden katolinen kirkko on sulattanut Filippiineillä oman uskonsa sisään. Kansan syvistä riveistä nouseva uskonnollisuuden virta on löytänyt katolisuudessa uomansa. Kirkko on täällä ylpeä uskonnollisuuden voimasta. Myös Vatikaani viittaa silloin tällöin uutisissaan Filippiinien kirkon menestykseen uskonnollisissa suurtapahtumissa. Toisaalta täkäläisen kirkon piiristä kuuluu välillä myös varoittavia ääniä. Kaikki ei aina mahdu katolisen opin puitteisiin, ja uskonnollinen innostus muuttuu välillä myös kiihkoksi.

Kaksi vanhaa miestä marketissa

Kävin Suomen lomallani maalaiskaupungin marketissa. Etsin pikakiinnityksellä toimivaa vyötä retkireppuani varten. Reppu on muuten kaikin puolin toimiva hiihtoretkeä ajatellen, mutta viillekkeet, joiden varassa reppu pysyy selässä tahtovat rinnan päällä aueta ja haitata käsien liikerataa. Yksinkertaisin ratkaisu olisi ollut ostaa uusi reppu. Se olisi ollut kuitenkin liian ”helppo ratkaisu” tähän ajankohtaiseen ongelmaan, käyttääkseni ilmaisua, jolla pääministeri Katainen torjui äskettäin aselain tiukennusvaatimukset. Minäkään en halua langeta helppojen ratkaisujen pauloihin. Se olisi tarkoittanut myös muuten kunnossa olevan repun hylkäämistä. Siis suoranaista tuhlausta. Vyötä etsiessäni harhailin osastolta toiselle. Jossakin vaiheessa päädyin rautaosastolle tutkimaan erilaisia kiinnitystarpeita.

Hyllyjä katsellessani viereeni astui ikääntynyt mies. Arvioin, että hän saattaisi olla suurin piirtein minun ikäluokkaani. Miehen ulkomuoto ei edustanut marketin asiakaskunnan huipputasoa. Hän oli pukeutunut maalaismiehen kauhtuneeseen työasuun, joka oli jo aikoja sitten nähnyt parhaat päivänsä. Harmaantunut ja harventunut tukka hapsotti epämääräisesti eri suuntiin.  Harmaa parran sänki sojotti ajamattomana ja takkuisena. Heräsin reppuni vyötä koskevasta syvällisestä pohdinnasta, kun mies kysyi minulta, olinko minä ostanut tästä kaupasta koskaan ruuveja. Vastasin, että onhan noita ruuveja tullut aina välillä ostettua.

Katsoin miehen silmiin. Niistä heijastui arkuus, pelko ja hätäännys. Mies näytti kädessään olevaa pientä, ruttaantunutta muovipussia, jossa oli arviolta n. tusina ruuvia. Toisessa kädessä hänellä oli itsepalveluvaa’an syöttämä, hintaa osoittava tarralappu. Mies näytti lappua, ja sanoi, että ei tämä nyt voi olla kohdallaan. Olin samaa mieltä, kun näin summan. Lapun 33,- eur hinta ei tosiaankaan ollut kohtuullinen tusinasta ruuveja. Sanoin, että katsotaanpas nyt uudelleen. Mies kertasi hinnoittelun periaatteet ja tarttui toimeen. ”Tämä on vihreän värin ruuvi,” hän sanoi, pani pussin uudelleen punnitustasolle ja painoi käsi vapisten vaa’an taulusta vihreää napukkaa. Tällä kertaa vaaka ei suostunut antamaan minkäänlaista hintalappua. Sanoin, että yritetäänpä nyt vielä uudelleen.  Kysyin, mistä ruuvit otit. Kyllä, aivan oikein: ruuvit kuuluivat vihreään hintaluokkaan.  Asetimme ruttuisen ruuvipussin uudelleen vaakaan. Tällä kertaa minä painoin vihreää napukkaa, ja kas kummaa vaaka sylkäisi sisuksistaan uuden hintalapun. Hinta oli tällä kertaa hieman alle 3,- eur. Ihme oli tapahtunut.

Miehen kasvot valkenivat ja niille levisi lämmin hymy. Olihan ruuvien hinta pudonnut 30,- eur. Aika mittava säästö eläkeläisen rahapussissa. ”Ei täällä kansakoulupohjalla pärjää. Kyllä täällä tarvitaan laajempaa sivistystä”, sanoi mies. ” Niin, ja sitten tarvitaan esiintymiskykyä. Se on tärkeetä”, jatkoi mies. Sen jälkeen mies ryhtyi kertomaan yksityistien käyttöön liittyvistä vaikeuksista, ja siitä, kuinka hänellä oli sukulaismies, joka osasi ratkaista asiat ihan esiintymiskykynsä avulla. Lähtiessään mies selvitti minulle myös ruttuisen pussin salaisuuden. Hän oli ottanut kotoa käytetyn muovipussin mukaan, koska ”eihän täältä mitään pusseja löydä”.

Miehen häivyttyä omille teilleen jäin hämmentyneenä seisoskelemaan hyllyjen väliin. Tähän pieneen välikohtaukseen sisältyi kovin paljon erilaisia aineksia. Toisaalta minua nauratti, mutta toisaalta tulin surulliseksi. Enpä ole koskaan ennen kuullut, että ruuvien ostaminen rautakaupasta vaatii esiintymiskykyä. Mutta ehkä mies oli aivan oikeassa. Tarvitaan kykyä ilmaista itseään toisille. Siihen pitää kyetä jopa silloinkin, kun kukaan ei tule sinulta kysymään mitään. Tosiasiahan on, että kukaan ei tule kysymään sinulta mitään marketissa. Voit vaikka ”leiriytyä” hyllyjen väliin, eikä yksikään myyjä kiinnitä sinuun huomiota. Sinun on siis osattava ja rohjettava ryhtyä ”esiintymään” myyjille ja puhuttava heille oma-aloitteisesti. Se ei kuitenkaan luonnistu, jos olet arka ja ujo, kuten marketissa kohtaamani mies.

Kansakoulupohjalla on vaikea pärjätä itsepalveluperiaatteella toimivissa marketeissa. Jos työelämässä ei ole koskaan tarvinnut digitaalisia ”vempaimia”, niiden käyttöön on vaikea oppia eläkeläisenä. Kirveen, sahan ja höylän ääreltä on pitkä matka tietokoneen näppäimistölle. Muutama vuosi sitten rautakaupassa voi vielä kertoa sen, millaisia ruuveja ja kuinka paljon tarvitsi. Pussi ojennettiin käteen ja raha perittiin saman tien. Nyt on itse valittava ruuvilaatu, kerättävä ruuvit, katsottava oikea hintakoodi, syötettävä se koneelle. Entäpä, jos tämä tuntuu ylivoimaiselta. Silloin rupeaa jännittämään koko kaupassa käynti. Jos vaimolla on vielä taipumus näpäyttää ostoksen väärästä hinnasta, miehen itsetunto joutuu koville.

Suomesta on rakennettu nopeasti ”digitaaliyhteiskunta”, jossa asiakkaat palvelevat itse itseään erilaisten automaattien avulla. On lippuautomaatteja, käteisautomaatteja, pakettiautomaatteja makeisautomaatteja… Niin ja netissä voit ostaa kaiken ja ”vielä halvemmalla”. Tässä yhteiskunnassa pärjäävät huonosti ainakin ne, jotka ponnistavat pelkältä kansakoulupohjalta. Minun lapsuuden tovereistani lähes kaikkien koulunkäynti jäi kansa- ja kansalaiskoulun varaan. Marketissa tapaamani mies olisi hyvin voinut olla yksi heistä. Kun hän astuu kauppaan, kaikki kertoo siitä, että palvelu on rakennettu toisenlaisille, osaaville ihmisille.

Etsin marketista reppuuni vyötä, enkä sitä löytänyt. Lähdin tyhjin toimin kotiin. Tällä kertaa ikätoverini onnistui paremmin. Ruttuisessa pussissa oli ruuvit ja hintakin kohdallaan. Tasan ei käy onnen lahjat.

Armi ja Gil – Valentiinin päivän rakastavaiset

Eräs Filippiinien merkittävimmistä päivälehdistä, Philippine Daily Inquirer kertoo tämän päivän (14.2.2012) numerossaan Valentiinin päivän kunniaksi kaksi filippiiniläistä rakkaustarinaa, joita se pitää merkittävinä kautta aikojen. Toinen niistä on kertomus filippiiniläis-suomalaisesta rakkaudesta liikemies Virgilio Hilarion ja suomalaisen kauneuskuningattaren Armi Kuuselan välillä. Toinen tarina kertoo Filippiinien kansallissankarin Jose Rizalin ja hänen nuoruuden rakastettunsa Leonor Riveran rakkaudesta. On aikamoinen asia, että Armi ja Gil asetetaan rinnakkain kotimaassaan todennäköisesti tunnetuimman filippiinon, Rizalin ja hänen rakastettunsa kanssa. Se merkitsee sitä, että heidät nostetaan ”kansakunnan kaapin päälle”.

Lehti kertoo, kuinka Armi Kuusela oli vain 17-vuotias, kun hän osallistui 29. kesäkuuta vuonna 1952 ensimmäisiin Miss Universum- kilpailuihin, ja kun hänet kruunattiin voittajaksi. Myös Miss Universumin silloiset mitat kerrotaan kilojen ja senttien tarkkuudella. Pariskunnan tapaaminen ajoitetaan Armin maailman ympäri- matkaan, jolle hän lähti helmikuussa vuonna 1953. Maaliskuussa Armi saapui Filippiineille osallistuakseen kansainvälisille kauppamessuille. Se oli varmastikin osa hänen tehtäviään Miss Universumina. Tarina kertoo, että Armi vietiin filippiinojen ”kesäkaupunkiin” Baguioon. Ehkä hänelle haluttiin siellä esitellä maan kauneutta. Baguio on viehättävä vuoristokaupunki, joka sijaitsee n. 270 km. pohjoiseen Manilasta. Länsimaalaiset pitävät sen ilmanalasta, kun siellä on viileämpää kuin muualla maassa. Mietin, oliko Pohjanmaan tyttö pelännyt, kun oli autolla kivuttu kapeita ja mutkittelevia vuoristoteitä korkeuksiin.

Helmikuussa Baguiossa alkaa kukkafestivaalien aika ja kaupunki on kauneimmillaan.  Tänne kukkaloistoon oli saapunut myös liikemies Virgilio Hilario. Illan tansseissa Virgilion silmissä loisti kuitenkin vain yksi kukkanen. Suomalaisneidon kauneus häikäisi hänet. Armi ja Gil rakastuivat kiihkeästi. Pariskunta vihittiin avioliittoon 4. toukokuuta Tokiossa. Samalla Armi luopui kesken kautta Miss Universum- tittelistä. Hän oli löytänyt jotakin sellaista, jonka rinnalla eivät universumin mitkään tittelit paljon enää ”painaneet”.

Armi ja Gil tekivät häämatkan Hawaijille. Sen jälkeen he matkustivat yhdessä Amerikkaan ja Eurooppaan. Asuinpaikakseen he valitsivat Filippiinit. Täällä he asuivat pitkään Makatissa, Forbes Parkin talossaan ”Miljonäärien kadulla”.  Perheeseen syntyi viisi lasta, joista vain Mikko Hilario asuu Filippiineillä. Pariskunnan yhteinen taival päättyi Virgilion sydänkohtaukseen vuonna 1975. Kolmen vuoden jälkeen Armi solmi uuden avioliiton amerikkalaisen diplomaatin kanssa ja muutti maasta.

Armin ja Gilin romanttinen rakkaustarina sopii hyvin filippiiniläiseen Valentiinin päivään. Se on täällä parien päivä. Sitä sävyttää romanttisuus ja eroottisuus. Kysymys ei ole suomalaisesta ystävien päivästä, vaan parien juhlasta. Valentiinin päivän huippuhetki on ”treffeissä” ja parisuhteen hoitamisessa. Nuorten naisten sisimmässä on toive, että ”mielitietty” pyytäisi häntä ulos. Nuoren miehen tehtävänä on esittää ikävöimälleen naiselle kutsu lähteä ”treffeille”. Tällaista kysymystä ei esitetä toiselle vain ”lonkalta”. Kutsun esittäminen vaatii vaivan näköä. Perinteisesti kutsu naiselle on esitetty kirjallisessa muodossa, joko kirjeellä tai kortilla. Sekään ei ole riittänyt, vaan kutsuja on tavallisesti liittänyt mukaan vielä ruusun.

Erilaiset kauniit lahjat kuuluvat Valentiinin päivään. Lähetit kuljettavat kaduilla mahtavia kukkakimppuja. Rakkautta voi ilmaista myös esimerkiksi herkullisilla, sydämenmuotoisilla suklaakonvehdeilla. Varakkaat antavat rakastetulleen rakkautta symbolisoivia koruja. Valentiinin päivä on ravintoloiden ”kulta-aikaa”. Silloin illallispaikoista on kova kysyntä. Seurustelusuhdetta aloittelevat tulevat ”treffeille”. Usein myös aviomiehet haluavat tarjota vaimolleen herkutteluillan ravintolassa. Ravintolat panostavat aistilliseen koristeluun. Kukat ja punaisen värin eri sävyt ovat valttia. Kuvassa näkyvä telttakatos on erään Ayalan puistossa sijaitsevan ravintolan vastaus Valentiinin päivän kovaan kysyntään. Normaali illan pöydät eivät riitä asiakkaille. On laajennettu puiston nurmikolle. Toisessa kuvassa on esillä koristeita, joita käytetään illan kattauksen viimeistelyyn. Ravintolailtaan yhdistetään mielellään myös konsertin tarjoamia”herkkuja”. Konsertteja onkin täällä Valentiinin päivänä moneen makuun.

Ayalan puistossa on Valentiinin päivän kunniaksi ilmaiskonsertti. Siellä tähtinä säteilevät huippuartistit Bill ja Nikki. He virittävät rakkauslauluillaan yleisönsä Valentiinin päivän tunnelmaan. Lähdemme, vaimoni ja minä, yhdessä kohta tähän rakkauskonserttiin, Ayalan puistoon. Samalla muistelemme Armia, joka aikanaan laskeutui lentokoneella juuri samalle paikalle. Puisto on istutettu Manilan entiselle kansainväliselle lentokentälle. Sitä ei uskoisi, mutta se on mahdollista, kun täällä kaikki kasvaa niin hyvin, myös rakkaus.

Kenelle vainaja kuuluu?

Eräs viime päivien kuumista kysymyksistä Filippiineillä on ollut kongressimies "Iggy" Arroyon (61 v.) kuolema. Iggy kuului Arroyon rikkaaseen ja mahtavaan perheeseen. Osa Iggyn hohtoa julkisuudessa oli myös se, että hän oli valtakunnan ex-presidentin Gloria Magapacal-Arroyon puolison, Miken nuorempi veli. Kun Iggy oli vielä varsin komea mies, hänestä tuli eräs valtakunnan julkimoista. Toimittajilla oli Iggystä myös paljon kerrottavaa yleisölle. Hän näytti olleen melkoinen "hulivili" ja naisten mies. Iggy ei suostunut täällä laajalti vallalla olevaan kaksinaismoraaliin, joka sallii miehen syrjähypyt ja rakkaussuhteet, kunhan vain perhe pysyy kutakuinkin koossa ja saa leipänsä. Iggy rikkoi kauniin julkisivun.

Iggyn tiliin ehti kertyä kaksi avioliittoa. Niistä ensimmäisen hän solmi nuoruuden rakastettunsa, Marilyn Jacinton kanssa. Tämä avioliitto purettiin mitätöimällä se. Tämä on hyvin mutkallinen ja kauan kestävä toimenpide. Katolisessa kirkossa avioliiton mitätöinti on mahdollista, vaikka avioeroa ei sallitakaan. Tällöin pitkän tutkinnan jälkeen voidaan todeta, että avioliittoa ei ole oikeasti syntynytkään. Perusteena tähän on se, että toisen osapuolen huomataan olleen avioliittoa solmittaessa psykologisesti kyvytön aviopuolisoksi. Näin ollen jälkeenpäin todetaan, että hänen aviolupaustaan ei voi ottaa todesta, eikä siis mitään avioliittoa voinut syntyäkään, vaikka kaikki ulkonaisesti siltä näyttikin. Tutkintaprosessi oli tuottanut Iggyn ensimmäisen avioliiton kohdalla tällaisen tuloksen, ja Iggy pääsi Marilynistä eroon. Mutta jotain kuitenkin jäi. Iggy sai ensimmäisestä avioliitostaan tyttären, jonka nimi on Bianca ja joka on nyt jo aikuinen.

Iggy ei masentunut vastoinkäymisistä vaan avioitui jälleen. Uuden puolison nimi oli "Aleli" (Alicia). Tästäkään suhteesta ei tullut pysyvää, vaan pariskunta muutti vuonna 2005 erilleen. Heistä tuli erossa asuvia (separated). Iggy solmi uuden suhteen matkailualan yrittäjän Grace Ibunan kanssa. Gracestä tuli Iggyn monivuotinen elämänkumppani. Toisen avioliiton mitätöinti jäi keskeneräiseksi. Kysymys on vuosien mittaisesta juridisesta prosessista. Se on huomattavan kallis ja varmaankin myös henkisesti raskas.

Iggyn ja Gracen parisuhde on ollut ilmeisesti hyvin läheinen. Pariskunnan elämään tuli kuitenkin koettelemus Iggyn sairauden muodossa. Hän sairastui maksakirroosiin. Näyttää siltä, että raittiuslupaus oli jäänyt Iggyltä antamatta, tai sitten se oli rikottu monta kertaa useammin kuin aviolupaukset. Kun Iggyllä oli rahaa, hän hakeutui sinne, missä hän oletti saavansa maailman parasta hoitoa ja matkusti Lontooseen. Mukana seurasi hänen rakastettunsa Grace. Elinsiirtoa odotettaessa Iggyn sai vakavia sydänoireita ja lopulta sydänkohtauksen. Pelastustoimenpiteet eivät onnistuneet ja Iggy todettiin "aivokuolleeksi". Grace antoi luvan hoidon lopettamisesta. Iggy oli kuollut.

Iggyn kuolema oli valtava shokki Arroyon perheelle. Mike kertoi avoimesti lehdille lapsuuden ja nuoruuden muistojaan Iggystä ja heidän läheisestä suhteestaan. Kuolemaan ei osattu Filippiineillä varautua, odotettiin vain Iggyn parantumista. Täällä omaisten suru purkautuu vainajan ruumiin valvojaisten järjestämisessä. Valvojaisissa ruumista pidetään ainakin yhden päivän ajan kotona avoimessa arkussa. Läheiset, ystävät, entiset työtoverit ja kylänmiehet käyvät tervehtimässä vainajaa. Rikkaissa perheissä valvojaisista tulee suuri surujuhla. Iggyn ruumiille on suunniteltu useamman päivän kestävää Filippiinien kiertomatkaa, joka käsittää valvojaiset kongressissa, vaalipiirissä sekä suvun kotipaikassa.

"Lunta tuli kuitenkin tupaan", kun Grace tiedotti Lontoosta, että Iggyn ruumis tuhkataan. Vainajan tuhkauurnaan ahdetut maalliset jäännökset "lyövät korville" koko ideaa ruumiin valvojaisista. Asiaan päätettiin puuttua kiireesti. Puolisostaan erillään asunut, mutta yhä laillinen aviovaimo Aleli lähti lakimiehensä kanssa Lontooseen pelastamaan tilanteen ja kertoi tiedotusvälineille tuovansa Iggy-vainajan mukanaan Filippiineille. Matkalla oli kuitenkin nolo loppu. Vaikka Alelin lakimies esitti vakuuttavat "pumaskat", jotka todistivat Alelin omistavan laillisen aviovaimon ominaisuudessa kaikki oikeudet Iggyyn, lontoolaisesta sairaalasta ei Iggyä luovutettu. Palatessaan Lontoosta tyhjin käsin Iggy kertoi, että Grace on onnistunut harhauttamaan itselleen läheisimmän omaisen aseman Lontoossa, eikä Iggyä hänelle annettu. Toistaiseksi Iggy odottaa kohtaloaan syväjäädytettynä lontoolaisen sairaalan ruumishuoneessa. Ajatus kylmää filippiinoja.
Iggyn kuoleman jälkeisillä vaiheilla on myös poliittinen ulottuvuutensa Filippiineillä. Ex-presidentti Gloria Arroyolle Iggyn ruumiin valvojaiset ovat hyvin tärkeä tapahtuma. Valvojaisia varjostaa vain se, että Glorialla on aikamoisia vaikeuksia juhlaan osallistumisessa. Gloria on nimittäin pidätetty epäiltynä vilpistä vuoden 2004 presidentinvaaleissa. Saatuaan vihiä pidätyksestä Gloria ja Mike yrittivät matkustaa ulkomaille, mutta pariskunnan passit jäivät lentokentällä leimaamatta. Tässä vaiheessa Gloria sairastui ja meni yksityissairaalaan. Siellä hänet kuitenkin pidätettiin. Lakimiestensä avulla hän on onnistunut sijoittautumaan valtiolliseen veteraanien sairaalaan. Sairaalan johtaja antoi pari viikkoa sitten lausunnon, jonka mukaan Gloria voitaisiin hyvin siirtää terveyden puolesta vankilan selliin muiden pidätettyjen seuraksi. Aina kuitenkin löytyy lääkäreitä, jotka katsovat Glorian sairaalahoidon tarpeelliseksi ja niin tämä hoito jatkuu edelleen.

Gloria osaa draaman keinot. Tiedotusvälineille hän esiintyy rullatuolissa istuen ja näyttää potilaalta, joka on toipumassa vaikeasta liikenneonnettomuudesta. Iggyn kuolema on kuitenkin tuonut uutta eloa riutumassa olevaan Gloriaan. Hänen on ehdottomasti päästävä Iggyn ruumiin valvojaisiin. Siitä, saako pidätettynä oleva Gloria osallistua valvojaisiin, onkin tullut suuri kysymys. Asiaan on ottanut kantaa ainakin yksi katolisen kirkon arkkipiispa ja kaksi tavallista piispaa. Heidän mielestään Gloria on humanitäärisistä syistä päästettävä ruumiin valvojaisiin. Tässä on kuitenkin vielä yksi mutta. Entäpä jos Iggy tulee tuhkattuna Filippiineille? Tämän tilanteen torjumiseksi matkaan on seuraavaksi lähdössä Iggyn tytär Bianca. Arroyon perheessä uskotaan, että Iggy-vainaja tulee Biancan kanssa takaisin muutaman viikon kuluessa. Aika näyttää, kuinka draama jatkuu.

Taistelu Iggyn ruumiista nostaa esiin mielenkiintoisia kysymyksiä. Vastakkain asettuvat yksilön ja perheen oikeudet. Iggy on varmasti itse määritellyt lontoolaiselle sairaalalle omat läheisensä ja heidän oikeutensa. Hoitohenkilökunta lienee kysynyt Iggyltä, kuka on hänen lähin omaisensa. Siihen Iggy on varmaankin vastannut, että tämä Grace tässä vierelläni on minulle läheisin. Sairaalan henkilökunnalle on ollut ilmeisesti hyvin hämmentävää, kun paikalle on saapunut nainen, joka ei ole ollut potilaan rinnalla sairaalassa, mutta on nyt esittänyt todistukset siitä, että on vainajan laillinen vaimo. Kumpi painaa enemmän vainajan ilmaisema tahto vai laillinen avioliittotodistus? Kysymys on myös siitä, kuinka perhe määritellään ja kuka määrittelyn tekee.

Santo Niño - Jeesus-lapsen juhla

Tammikuun kolmas sunnuntai on Filippiineillä omistettu Jeesus-lapsen juhlimiseen. Täällä häntä kutsutaan espanjalaisittain nimellä Santo Niño, Pyhä Pienokainen. Keskeisellä sijalla on Sto. Niñon ikoni. Siinä hänet esitetään eräänlaisena lapsikuninkaana, josta voima ja valta säteilevät ympäristöön. Tässä oleva kuva on otettu Saint Andrew:n kirkosta Makatista. Sto. Niñon ikoni on esillä katolisissa kirkoissa ympäri maata erityisesti tammikuun kolmantena sunnuntaina. Useissa seurakunnissa järjestetään silloin kulkueita, joissa kannetaan Sto. Niñon kuvaa. Filippiinot kokevat, että jouluaika jatkuu Sto. Niñon juhlapyhään saakka.

Sto. Niño on jotain sellaista, mikä on luonteeltaan hyvin filippiiniläistä. Sen mukaan useat kirkot ja kappelit ovat saaneet nimensä. Kylän nimenä saattaa myös olla hyvin Sto. Niño. Jeepneyn tai sivuvaunumoottoripyörän kuljettaja on antanut usein ajokilleen juuri tämän nimen. Hyvin tärkeä väline tai paikka saa nimen tuon rakkaan lapsen mukaan. Sto. Niño on olennainen osa filippiiniläistä kulttuuria ja kansan uskoa.

Sto. Niñon palvonnan alkuna pidetään espanjalaisten valloittajien ja filippiinojen kohtaamista. Tarinan mukaan Sto Niñon ikoni tuli Cebun saarelle v. 1521 espanjalaisten löytöretkeilijöiden mukana. Ferdinand Magellan valloitti laajan alan saaristoa ja liittoutui paikallisen kuninkaan Humabonin ja hänen vaimonsa, kuningatar Hara Amihanin kanssa. Kerrotaan, että Magellan antoi Santo Niñon kuvan kuningattarelle kastelahjana. Kuva on kertomuksen mukaan flaamilaisten veistäjien työtä. Magellanin valloitusretki päättyi kuitenkin huonosti, sillä muutaman vuoden kuluttua hän sai surmansa heimosodassa, ja hänen miehistönsä palasi Espanjaan.

Espanjalaisten uusi retkikunta palasi Cebulle v. 1565 löytöretkeilijä Miguel Lopez de Legazpin johdolla. Alkuasukkaiden kanssa käydyn valloitussodan aikana löydettiin Sto. Niñon kuva uudelleen. Se tuli esiin mustuneena maan tasalle poltetun talon raunioista. Tämä löytö riemastutti valloittajia. Espanjalaiset päättivät palauttaa Santo Niñon sille kuuluvaan asemaan pyhäkössä. Espanjalaiset tulkitsivat Sto. Niñon löytymisen merkkinä siitä, että Filippiinien valloituksella ja käännyttämisellä katoliseen uskoon oli Jumalan siunaus.

Sto. Niñon kuvalla oli ollut omat seikkailunsa löytöretkien välillä. Se oli jäänyt omaa luonnonuskontoaan harjoittavien alkuasukkaiden käsiin. Ensin filippiinot olivat pelänneet espanjalaisten jumalaa, Sto. Niñoa, mutta sitten he olivat huomanneet, että sillä oli suotuisia vaikutuksia terveyteen ja vaurastumiseen. Erään tarinan mukaan kuningas Humabonin ystävä parantui Sto. Niñon avulla. Kerrotaan, että hänet oli laitettu lepäämään huoneeseen, jossa oli useiden jumalien kuvia. Potilas heräsi jonkun ajan kuluttua unestaan siihen, että Sto. Niño kutitti häntä oljen korrella. Samalla hän tunsi itsensä terveeksi ja ryhtyi siitä riemusta tanssimaan. Tällaisiin kokemuksiin pohjautuu Sto. Niñon juhlissa tapahtuva tanssiminen. Sille on annettu nimeksi sinulog-tanssi, ja se on keskeinen osa palvontamenoja.

Sto. Niñossa yhtyvät katolinen ja pakanallinen perinne. Katolisessa uskossa se on Jeesuksen ikoni, joka kertoo siitä, kuinka Jumala tuli ihmiseksi. Filippiineillä se saa erityismerkityksen siitä, että se muistuttaa kansan kääntymisestä katoliseen uskoon. Filippiinojen ajattelussa Sto. Niño on tämän lisäksi paljon muutakin. Filippiiniläisissä tarinoissa Sto. Niñon paikallinen luonne korostuu niin voimakkaasti, että se mitätöi Sto. Niñon ulkomaisen alkuperän. Sen syntyperä nähdään filippiiniläisenä. Jonkun kertomuksen mukaan Sto. Niño on tullut suoraan taivaasta. Toisen tarinan mukaan se on syntynyt merestä. Nämä kaksi, taivas ja meri, ovat osa Filippiinien ominta maisemaa. Sto. Niño kuvaa filippiinojen oman kulttuurin voimaa. Täkäläisittäin voi ajatella, että katolisuus on muokattu filippiiniläiseksi Sto. Niñon palvonnan välityksellä.

Kansallisella itsenäisyydellä on vahva merkitys Sto. Niñon palvonnassa. Hänet kuvataan pienenä, mustakutrisena poikana, joka ei pysy siinä pyhimyksen kuvan vitriinissä, johon hänet on suljettu. Hän on kuin Peter Pan, joka ilmestyy sinne, missä filippiinot ovat vaarassa. Tarina kertoo, että tämä pikku poika yritti v. 1942 värväytyä USA:n joukkoihin puolustaakseen isänmaataan japanilaisia vastaan. Sto. Niño tulee sinne, missä häntä tarvitaan. (Alejandro R. Roces: The Eternally youthful saint. The Philippine Star, Saturday, January 23, 2010.)

Hän on läsnä erityisellä tavalla Cebun vuosittaisilla Sto. Niño –fesvaaleilla. Näiden juhlien keskeisiä osia ovat messut, laivalla liikkuva kulkue ja suurissa paraatimarssissa tapahtuva sinulog-tanssi. Monet saapuvat rukoilemaan parantumisensa puolesta. Kaikki tapahtuu Sto. Niñon kunniaksi.

http://www.keywordspeak.com/2012/01/sinulog-festival-2012-photos-videos.html

Sto. Niño –festivaaleja pidetään muuallakin kuin Cebulla. Eräs tällainen paikka on Pandacan, joka sijaitsee eräällä Manilan köyhimmistä alueista. Pandacanin seurakunnalla on oma kertomuksensa siitä, kuinka Sto. Niño löydettiin Pasig-joen rannasta 300 vuotta sitten. Täälläkin Sto. Niño on varjellut seurakuntalaisia monin tavoin esimerkiksi pelastamalla heidät sodan jaloista tai uhkaavilta tulipaloilta. Pandacanin pappi arvioi, että Sto. Niñon palvonta on puhkeamassa uuteen kukoistukseen kuluvalla vuosisadalla.

http://www.youtube.com/watch?v=541MYpcR1go

Näyttääkin siltä, että Sto. Niñon palvonta on leviämässä filippiino-siirtolaisten mukana ainakin USA:an. Teksasiin on jo perustettu Santo Niñon nimeä kantava, roomalaiskatolinen kirkko. Tällä tavoin ympyrä on sulkeutumassa. Euroopasta Filippiineille tuotu usko on tulkittu uudella tavalla Kaakois-Aasiassa ja palaa takaisin länteen filippiiniläisittäin "väritettynä". Valloittaako itä nyt vuorostaan länttä Sto. Niñon palvonnan välityksellä?

http://www.stonino.org/

Virkistystä lentokentällä

Vuosien varrella pitkistä lentomatkoista on tullut osa elämääni. Matkustaessani työni puolesta muutama vuosikymmen sitten lentomatkoissa oli vielä jotakin hohtoa. Tarjoilu lentokoneissa oli lähes poikkeuksetta laadukasta, ja matkustajista huolehdittiin kaikin tavoin hyvin. Nyt lentomatkailusta on tullut arkista ”puurtamista”, joka kysyy välillä kovastikin voimia. Jotta selviäisi matkasta vain kohtuullisella väsymyksellä, on pidettävä huolta itsestään ja matkakumppanistaan.

Pitkään lentomatkaan sisältyy myös usein koneen vaihtoja ja kauankin kestäviä pysähdyksiä lentoasemilla. Meille suomalaisille tällaisia lentomatkojen taukopaikkoja ovat usein Keski-Euroopan suuret lentokentät. Viime matkani Filippiineille kulki Amsterdamin lentokentän, Schipholin kautta. Siitä onkin kehittynyt suosikkini eurooppalaisten kenttien joukossa. Tähän vaikuttaa varmasti se, että Schipholin pohjapiirros on selväpiirteinen ja opastus selkeää. Vaikka matkat lähtöporteilta toiselle muodostuvat pitkiksi, se ei haittaa, kun tietää, mihin kulloinkin on kulkemassa. Eräs syy arvostukseeni lienee myös siinä, että olen kokenut kenttähenkilökunnan palvelun ystävällisenä. Myönteinen asennoituminen on luontaista hollantilaisille.

Välilaskujen aikana yritän pitää huolta fyysisestä hyvinvoinnistani kävelemällä. Lentoasemien rasitteena on usein se, että suuri joukko ihmisiä on ahdettu pieneen tilaan. Ihmisten jatkuva puheensorina ja kovaääniset kuulutukset muodostavat melusaasteen, jonka kanssa matkustajan pitäisi tulla toimeen. Tällaisesta äänensekamelskasta tulee rasite. Kun aikaa on ollut lentoasemilla, olenkin usein etsinyt hiljaisuutta. Schipholin lentoasemalta löysin hyvin rauhaisan, syrjäisen hiljentymishuoneen (Meditation centre). Tämä hiljentymishuone on avoin kaikkien uskontojen harjoittajille. Kuka tahansa voi tulla sinne ja hiljentyä oman vakaumuksensa mukaisia tapoja noudattaen, kunhan ei häiritse toisia. Modernissa, lasiseinäisessä tilassa on useita tuoleja ja etuosassa pöytä. Seinillä on muutama abstrakti taideteos, joita kukin voi tulkita omasta näkökulmastaan. Huoneen takaosassa on kirjahyllyjä, joissa on uskonnollista kirjallisuutta, kuten erikielisiä raamattuja ja koraaneja. Hyllyssä on myös esimerkiksi rukousmattoja.

Hiljentymisen mahdollisuuden lisäksi tarjolla on keskusteluapua. Hiljentymistilan vieressä sijaitsevassa neuvotteluhuoneessa päivystää pappi tai vapaaehtoistyöntekijä, jolle voi kertoa huoliaan. Tapasin siellä vapaaehtoistyöntekijän, jota nimitän tässä Theoksi. Theo on ikäiseni, vähän aikaa sitten eläkkeelle jäänyt mies. Hän työskenteli ammatissaan vammaisjärjestön palveluksessa. Siinä vapaaehtoistyö oli hyvin tärkeällä sijalla. Eläkkeelle jäätyään hän halusi toimia itse vapaaehtoisena, mutta toisessa elämänpiirissä. Theo kertoi minulle, että hiljentymishuoneen toiminta toteutetaan roomalais-katolisen ja reformoidun kirkon yhteistyönä. Vastuuta kantavat molempien kirkkojen papit. He kouluttavat avukseen myös vapaaehtoisia, joita tällä hetkellä oli 27. Theo itse oli tunnustukseltaan katolinen.

Theo painotti toiminnan avointa ja ekumeenista luonnetta. Kenellekään ei tyrkytetä minkäänlaista uskonkäsitystä, vaan keskustelu tapahtuu aina vierailijan omilla ehdoilla. Keskustelussa saatetaan hyvin käsitellä uskonnollisia kysymyksiä, mutta tarkoituksena on antaa toiselle vain mahdollisuus pohtia ja selvitellä omia näkemyksiään. Joskus hiljentymishuoneen vieras saattaa olla vaikeassakin kriisitilanteessa. Matkustaja on saattanut olla esimerkiksi palaamassa työkomennukseltaan kotimaahansa. Kotiinpaluu on voinut olla hyvin ongelmallista, kun oman perheen kanssa onkin komennuksen aikana tullut välirikko. Kotiin pitäisi matkalta palaavan mennä, kun työtehtävä ulkomailla on päättynyt, mutta hän ei oikein tiedä, haluaako enää sinne palata. Välilaskupaikka voikin tarjota mahdollisuuden selvitellä omia ajatuksia ja tunteita tällaisessakin tilanteessa.

Hyvästelin Theon. Ajatukset keskustelusta ja käynti hiljentymishuoneessa jäivät kiertämään mielessäni. Ajattelin, että tässä on nyt sitä oikeaa ekumeniaa kirkkojen, pappien ja maallikoiden välillä. On sellainen tilanne, jossa ei voida jäädä kyyristelemään omien tunnustuksellisten muurien taakse. On toimittava yhdessä ja toisia kunnioittaen. Mietin myös, osaavatko suomalaiset lentomatkustajat käyttää näitä hiljentymishuoneita, joita on useimmilla Euroopan suurilla lentokentillä. Jäin myös ihmettelemään sitä, että suomenkielinen raamattu puuttui kirjahyllystä. Onkohan näin laita myös muilla eurooppalaisilla lentokentillä? Harvalla suomalaisella raamattu on käsimatkatavarassaan. Mutta joku meistäkin voi tarvita sitä pitkän matkan aikana.