Kolme vuotta Filippiineillä. Mikä muuttui?

Olen vaimoni kanssa palannut Suomeen kolmen vuoden Filippiineillä oleskelun jälkeen. Vaimoni toimi Suomeen rekrytoitujen kokkien ja sairaanhoitajien suomenkielen opettajana, ja minä nautin, ainakin pääasiassa, eläkeläisen elämästä. Työ ja huvi olivat siis perheessämme erinomaisessa tasapainossa. Tuon kolmen vuoden jakson aikana olimme kyllä välillä myös Suomessa, mutta elämisen painopiste oli Filippiineillä. Kun olen palannut taas kotimaahan, tekee mieli arvioida tämän taakse jääneen elämän vaiheen merkitystä. Opinko jotain uutta? Katselenko elämää nyt uusin silmin?

Ainakin yhdessä mielessä katson elämää uudella tavalla. Asuminen Filippiineillä toi mukanaan uuden vertailun mahdollisuuden. Filippiineillä ne asiat, jotka poikkesivat Suomesta tai suomalaisuudesta, pistivät aina silmään. Usein totesin, että tällaista ei tapahdu Suomessa. Filippiinoille, filippiinikulttuurille ja -yhteiskunnalle löytyi aina vertailukohta Koti-Suomesta. Sama on taas toistunut toisinpäin aina, kun olen palannut kotimaahan. Peilaan suomalaisia ja Suomea siihen, mitä näin ja koin Filippiineillä.

Joskus tuntuu siltä, että  minun ”pääkopassani” koko maapallo olisi keikahtanut uuteen asentoon.  Maapallon keskipiste sijaitsi ennen, jos ei nyt ihan Suomessa, niin Euroopassa kuitenkin. Nyt Eurooppa kaikkineen näyttää jollakin tavalla vähäpätöisemmältä ja syrjäisemmältä kuin aikaisemmin. Suuret kansat asustavat Aasiassa. Se, mitä siellä tapahtuu on painoarvoltaan hyvin suurta koko maailmalle. Kaakkois-Aasiassa voi katsella Kiinaa läheltä ja aistia, kuinka sen mahti säteilee naapurivaltioihin. Kiinan kulttuurinen, taloudellinen ja poliittinen valta tulee vähän väliä vastaan. Tämä synnyttää ristiriitoja, jotka ovat hyvin tulenarkoja. Eipä juuri tarvitse ihmetellä, miksi USA on huolissaan vaikusvallastaan ja siirtää laivastoaan Tyynen meren alueelle.

Keskustelin vaimoni kanssa uuden vuoden aattona siitä, kuka oli merkittävin viime vuonna kohtaamamme ihminen. Vaimoni nimesi sellaisiksi kaksi filippiino-sisarta, jotka kävivät katukauppaa Makatissa sijainneen kotimme lähettyvillä, vilkkaalla Buendia-kadulla. ”Kauppana” toimivat kadulta lähtevät porrasaskelmat. Myyntiartikkelina olivat päivän sanomalehdet, karamellit ja tupakka. Kaikesta näki, että elämä oli äärimmäisen niukkaa. Kaikesta oli pulaa ja vakava sairauskin puristi toisen sisaren puolisoa. Tästä huolimatta sisaruksista säteili ilo ja lämpö. Ystävällinen hymy oli aina vastassa. He osasivat iloita päivittäisestä tapamisesta. Niinpä lehden ostamisesta tuli pieni juhlahetki.

Ihmettelin monta kertaa, mistä tuo filippiinojen lämmin säteily kumpuaa. Tätä on selitetty usein filippiinojen perhesuhteilla. Lapset ovat perheen voimavara ja ilo. Perheen jäsenet elävät läheisessä yhteydessä toisiinsa. Elämä jaetaan yhdessa. Tällaisessa rakkauden maaperässä ihmisistä kasvaa herkkiä ja tunteellisia. Heidän ympärilleen syntyy kuin itsestään lämmin ilmapiiri, jossa myös vieraan on helppo olla. Tällaista lämpöä ei Suomessa kohtaa yhtä usein. Me suomalaiset olemme oppineet kätkemään tunteitamme. Pyrimme lähestymään asioita järjen avulla. Tunteet me usein ”jäädytämme”. Niinpä ympärillemme muodostuukin helposti viileä ilmapiiri. Siinä ei tavoiteta toista ihmistä.  Tässä mielessä meillä olisi paljon opittavaa filippiinoilta.

Toisaalta opin arvostamaan uudella tavalla monia asioita Suomessa. Monet itsestään selvyydet ovat saaneet uuden merkityksen. Joka kerran kun olen palannut Suomeen, olen ihmettellyt, kuinka voi aivan yksinkertaisesti avata kodissa vesihanan ja ruveta juomaan vettä. Vesi on puhdasta. Juomavettä ei tarvitse ostaa kaupasta. Kysymys on pienestä yksityiskohdasta, mutta toisaalta hyvin suuresta asiasta. Vesi on Suomessa puhdasta, niin puhdasta, että siitä saa hyvää juomavettä. Tämä kertoo myös siitä, että saamme elää saastumattomassa luonnossa. Tällainen luonto on lähes jokaisen ulottuvilla. Jokamiehen oikeudet takaavat meille mahdollisuuden kulkea luonnossa vapaasti.  Toisin on köyhissä maissa, kuten Filippiineillä. Köyhyys vetää ihmisiä suuriin kaupunkeihin saasteiden keskelle.

Sairastuin puolitoista viikkoa ennen lähtöämme Suomeen ja jouduin sairaalaan. Sain viikon ajan kaikin puolin huippuhoitoa St. Luke Medical Centerissä. Sairaalalasku näytti kuitenkin aika ikävältä, kun se ylitti reippaasti 4000,- euron rajan. Olisin ollut pulassa ilman hyvää vakuutusta. Länsimaalaisella matkustajalla on varaa ainakin vakuutuksen turvin tällaiseen yksityiseen sairaalahoitoon. Sen sijaan vain hyvin harvalle, varakkaalle filippiinolle se on mahdollista. Yhteiskunnan tarjoamissa terveyspalveluissa on suuria aukkoja ja paljon toivomisen varaa. Monet filippiinot ovat terveydenhoidossa hyväntekeväisyyden varassa. Onnellisia olemme me suomalaiset, kun yhteiskunta takaa meille laadukkaan terveydenhoidon.

Olen tullut usein surulliseksi tavatessani nuoria Filippiineillä. Tämä tunne ei johdu filippiino-nuorista itsestään, vaan siitä, mitä yhteiskunta heille tarjoaa. Tapaamani nuoret filippiinot ovat olleet pääsääntöisesti hyvin viehättäviä, iloisia ja mukavia. Monet heistä ovat myös hyvin lahjakkaita. Tässä se ongelma sitten onkin. Koulutus on niin kallista, että se vaatii vanhemmilta huomattavia varoja, eikä tähän ole useinkaan mahdollisuuksia. Tässä puristuksessa nuorten lahjat jäävät käyttämättä. He eivät pääse sellaisiin tehtäviin, jotka vastaisivat heidän kykyjään. Tämä on suuri menetys nuorelle itselleen ja koko yhteiskunnalle.

Toinen filippiino-nuoria koskeva ongelma on se, että ne nuoret, jotka ovat saaneet koulutuksen jäävät kotimaassaan vaille työnsaannin mahdollisuuksia. Esimerkiksi terveydenhuollon alueella koulutetaan runsaasti sairaanhoitajia, mutta työpaikkoja heille ei juurikaan ole tarjolla. Monet vastavalmistuneet sairaanhoitajat tekevät työtä sairaalassa vapaaehtoisina saadakseen ammattikokemusta. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää monelle se, että hakeutuu ulkomaille töihin. Näin voidaan maksaa perheelle takaisin koulutukseen aikanaan menneitä rahoja. Siirtotyöläisyydestä on tullut filippiinojen keskuudessa maan tapa. Mikä onni onkaan suomalaisille yhteiskunnan kustantama, avoin koulutusjärjestelmä. Suomen menestys perustuu keskeisesti siihen, että kaikkien oppilaiden lahjoja kehitetään ja käytetään yhteiseksi hyväksi. Tämä on tärkeä perusta koko yhteiskunnalle.

Filippiinit on vartijoiden maa. Kaikkien rakennusten ovilla seisovat vartijat. Omakotitalo-alueet ovat piikkilanka-aitojen suojassa. Vartijat avaavat ja sulkevat portteja. On suojauduttava, kun tapahtuu niin paljon rikoksia. Ihmisiä kidnapataan ja tapetaan raa’asti. Autoja varastetaan. Tätä luetteloa voisi jatkaa pikään. Pelko ja epäluulo kasvavat ja se saa aikaan lisää suojautumisen kierrettä. Kiristyvä kontrolli ei kuitenkaan ratkaise rikollisuuden ongelmaa, vaan kuluttaa yhteiskunnan voimavaroja. Rikollisuuden juuret ovat eriarvoisuudessa ja köyhyydessä.

Suomi on onnellinen maa, kun ihmisillä on vielä luottamusta toinen toisiinsa.  Se, että pidetään huolta kaikista yhteiskunnan jäsenistä, estää rikollisuuden kasvua. Tasa-arvo on suomalaisen yhteiskunnan voimavara.  Suomalainen hyvinvointivaltio on käsittämätön aarre.  Sitä kannattaa hoitaa huolella.

Kaksi vanhaa miestä marketissa

Kävin Suomen lomallani maalaiskaupungin marketissa. Etsin pikakiinnityksellä toimivaa vyötä retkireppuani varten. Reppu on muuten kaikin puolin toimiva hiihtoretkeä ajatellen, mutta viillekkeet, joiden varassa reppu pysyy selässä tahtovat rinnan päällä aueta ja haitata käsien liikerataa. Yksinkertaisin ratkaisu olisi ollut ostaa uusi reppu. Se olisi ollut kuitenkin liian ”helppo ratkaisu” tähän ajankohtaiseen ongelmaan, käyttääkseni ilmaisua, jolla pääministeri Katainen torjui äskettäin aselain tiukennusvaatimukset. Minäkään en halua langeta helppojen ratkaisujen pauloihin. Se olisi tarkoittanut myös muuten kunnossa olevan repun hylkäämistä. Siis suoranaista tuhlausta. Vyötä etsiessäni harhailin osastolta toiselle. Jossakin vaiheessa päädyin rautaosastolle tutkimaan erilaisia kiinnitystarpeita.

Hyllyjä katsellessani viereeni astui ikääntynyt mies. Arvioin, että hän saattaisi olla suurin piirtein minun ikäluokkaani. Miehen ulkomuoto ei edustanut marketin asiakaskunnan huipputasoa. Hän oli pukeutunut maalaismiehen kauhtuneeseen työasuun, joka oli jo aikoja sitten nähnyt parhaat päivänsä. Harmaantunut ja harventunut tukka hapsotti epämääräisesti eri suuntiin.  Harmaa parran sänki sojotti ajamattomana ja takkuisena. Heräsin reppuni vyötä koskevasta syvällisestä pohdinnasta, kun mies kysyi minulta, olinko minä ostanut tästä kaupasta koskaan ruuveja. Vastasin, että onhan noita ruuveja tullut aina välillä ostettua.

Katsoin miehen silmiin. Niistä heijastui arkuus, pelko ja hätäännys. Mies näytti kädessään olevaa pientä, ruttaantunutta muovipussia, jossa oli arviolta n. tusina ruuvia. Toisessa kädessä hänellä oli itsepalveluvaa’an syöttämä, hintaa osoittava tarralappu. Mies näytti lappua, ja sanoi, että ei tämä nyt voi olla kohdallaan. Olin samaa mieltä, kun näin summan. Lapun 33,- eur hinta ei tosiaankaan ollut kohtuullinen tusinasta ruuveja. Sanoin, että katsotaanpas nyt uudelleen. Mies kertasi hinnoittelun periaatteet ja tarttui toimeen. ”Tämä on vihreän värin ruuvi,” hän sanoi, pani pussin uudelleen punnitustasolle ja painoi käsi vapisten vaa’an taulusta vihreää napukkaa. Tällä kertaa vaaka ei suostunut antamaan minkäänlaista hintalappua. Sanoin, että yritetäänpä nyt vielä uudelleen.  Kysyin, mistä ruuvit otit. Kyllä, aivan oikein: ruuvit kuuluivat vihreään hintaluokkaan.  Asetimme ruttuisen ruuvipussin uudelleen vaakaan. Tällä kertaa minä painoin vihreää napukkaa, ja kas kummaa vaaka sylkäisi sisuksistaan uuden hintalapun. Hinta oli tällä kertaa hieman alle 3,- eur. Ihme oli tapahtunut.

Miehen kasvot valkenivat ja niille levisi lämmin hymy. Olihan ruuvien hinta pudonnut 30,- eur. Aika mittava säästö eläkeläisen rahapussissa. ”Ei täällä kansakoulupohjalla pärjää. Kyllä täällä tarvitaan laajempaa sivistystä”, sanoi mies. ” Niin, ja sitten tarvitaan esiintymiskykyä. Se on tärkeetä”, jatkoi mies. Sen jälkeen mies ryhtyi kertomaan yksityistien käyttöön liittyvistä vaikeuksista, ja siitä, kuinka hänellä oli sukulaismies, joka osasi ratkaista asiat ihan esiintymiskykynsä avulla. Lähtiessään mies selvitti minulle myös ruttuisen pussin salaisuuden. Hän oli ottanut kotoa käytetyn muovipussin mukaan, koska ”eihän täältä mitään pusseja löydä”.

Miehen häivyttyä omille teilleen jäin hämmentyneenä seisoskelemaan hyllyjen väliin. Tähän pieneen välikohtaukseen sisältyi kovin paljon erilaisia aineksia. Toisaalta minua nauratti, mutta toisaalta tulin surulliseksi. Enpä ole koskaan ennen kuullut, että ruuvien ostaminen rautakaupasta vaatii esiintymiskykyä. Mutta ehkä mies oli aivan oikeassa. Tarvitaan kykyä ilmaista itseään toisille. Siihen pitää kyetä jopa silloinkin, kun kukaan ei tule sinulta kysymään mitään. Tosiasiahan on, että kukaan ei tule kysymään sinulta mitään marketissa. Voit vaikka ”leiriytyä” hyllyjen väliin, eikä yksikään myyjä kiinnitä sinuun huomiota. Sinun on siis osattava ja rohjettava ryhtyä ”esiintymään” myyjille ja puhuttava heille oma-aloitteisesti. Se ei kuitenkaan luonnistu, jos olet arka ja ujo, kuten marketissa kohtaamani mies.

Kansakoulupohjalla on vaikea pärjätä itsepalveluperiaatteella toimivissa marketeissa. Jos työelämässä ei ole koskaan tarvinnut digitaalisia ”vempaimia”, niiden käyttöön on vaikea oppia eläkeläisenä. Kirveen, sahan ja höylän ääreltä on pitkä matka tietokoneen näppäimistölle. Muutama vuosi sitten rautakaupassa voi vielä kertoa sen, millaisia ruuveja ja kuinka paljon tarvitsi. Pussi ojennettiin käteen ja raha perittiin saman tien. Nyt on itse valittava ruuvilaatu, kerättävä ruuvit, katsottava oikea hintakoodi, syötettävä se koneelle. Entäpä, jos tämä tuntuu ylivoimaiselta. Silloin rupeaa jännittämään koko kaupassa käynti. Jos vaimolla on vielä taipumus näpäyttää ostoksen väärästä hinnasta, miehen itsetunto joutuu koville.

Suomesta on rakennettu nopeasti ”digitaaliyhteiskunta”, jossa asiakkaat palvelevat itse itseään erilaisten automaattien avulla. On lippuautomaatteja, käteisautomaatteja, pakettiautomaatteja makeisautomaatteja… Niin ja netissä voit ostaa kaiken ja ”vielä halvemmalla”. Tässä yhteiskunnassa pärjäävät huonosti ainakin ne, jotka ponnistavat pelkältä kansakoulupohjalta. Minun lapsuuden tovereistani lähes kaikkien koulunkäynti jäi kansa- ja kansalaiskoulun varaan. Marketissa tapaamani mies olisi hyvin voinut olla yksi heistä. Kun hän astuu kauppaan, kaikki kertoo siitä, että palvelu on rakennettu toisenlaisille, osaaville ihmisille.

Etsin marketista reppuuni vyötä, enkä sitä löytänyt. Lähdin tyhjin toimin kotiin. Tällä kertaa ikätoverini onnistui paremmin. Ruttuisessa pussissa oli ruuvit ja hintakin kohdallaan. Tasan ei käy onnen lahjat.