Kolme vuotta Filippiineillä. Mikä muuttui?

Olen vaimoni kanssa palannut Suomeen kolmen vuoden Filippiineillä oleskelun jälkeen. Vaimoni toimi Suomeen rekrytoitujen kokkien ja sairaanhoitajien suomenkielen opettajana, ja minä nautin, ainakin pääasiassa, eläkeläisen elämästä. Työ ja huvi olivat siis perheessämme erinomaisessa tasapainossa. Tuon kolmen vuoden jakson aikana olimme kyllä välillä myös Suomessa, mutta elämisen painopiste oli Filippiineillä. Kun olen palannut taas kotimaahan, tekee mieli arvioida tämän taakse jääneen elämän vaiheen merkitystä. Opinko jotain uutta? Katselenko elämää nyt uusin silmin?

Ainakin yhdessä mielessä katson elämää uudella tavalla. Asuminen Filippiineillä toi mukanaan uuden vertailun mahdollisuuden. Filippiineillä ne asiat, jotka poikkesivat Suomesta tai suomalaisuudesta, pistivät aina silmään. Usein totesin, että tällaista ei tapahdu Suomessa. Filippiinoille, filippiinikulttuurille ja -yhteiskunnalle löytyi aina vertailukohta Koti-Suomesta. Sama on taas toistunut toisinpäin aina, kun olen palannut kotimaahan. Peilaan suomalaisia ja Suomea siihen, mitä näin ja koin Filippiineillä.

Joskus tuntuu siltä, että  minun ”pääkopassani” koko maapallo olisi keikahtanut uuteen asentoon.  Maapallon keskipiste sijaitsi ennen, jos ei nyt ihan Suomessa, niin Euroopassa kuitenkin. Nyt Eurooppa kaikkineen näyttää jollakin tavalla vähäpätöisemmältä ja syrjäisemmältä kuin aikaisemmin. Suuret kansat asustavat Aasiassa. Se, mitä siellä tapahtuu on painoarvoltaan hyvin suurta koko maailmalle. Kaakkois-Aasiassa voi katsella Kiinaa läheltä ja aistia, kuinka sen mahti säteilee naapurivaltioihin. Kiinan kulttuurinen, taloudellinen ja poliittinen valta tulee vähän väliä vastaan. Tämä synnyttää ristiriitoja, jotka ovat hyvin tulenarkoja. Eipä juuri tarvitse ihmetellä, miksi USA on huolissaan vaikusvallastaan ja siirtää laivastoaan Tyynen meren alueelle.

Keskustelin vaimoni kanssa uuden vuoden aattona siitä, kuka oli merkittävin viime vuonna kohtaamamme ihminen. Vaimoni nimesi sellaisiksi kaksi filippiino-sisarta, jotka kävivät katukauppaa Makatissa sijainneen kotimme lähettyvillä, vilkkaalla Buendia-kadulla. ”Kauppana” toimivat kadulta lähtevät porrasaskelmat. Myyntiartikkelina olivat päivän sanomalehdet, karamellit ja tupakka. Kaikesta näki, että elämä oli äärimmäisen niukkaa. Kaikesta oli pulaa ja vakava sairauskin puristi toisen sisaren puolisoa. Tästä huolimatta sisaruksista säteili ilo ja lämpö. Ystävällinen hymy oli aina vastassa. He osasivat iloita päivittäisestä tapamisesta. Niinpä lehden ostamisesta tuli pieni juhlahetki.

Ihmettelin monta kertaa, mistä tuo filippiinojen lämmin säteily kumpuaa. Tätä on selitetty usein filippiinojen perhesuhteilla. Lapset ovat perheen voimavara ja ilo. Perheen jäsenet elävät läheisessä yhteydessä toisiinsa. Elämä jaetaan yhdessa. Tällaisessa rakkauden maaperässä ihmisistä kasvaa herkkiä ja tunteellisia. Heidän ympärilleen syntyy kuin itsestään lämmin ilmapiiri, jossa myös vieraan on helppo olla. Tällaista lämpöä ei Suomessa kohtaa yhtä usein. Me suomalaiset olemme oppineet kätkemään tunteitamme. Pyrimme lähestymään asioita järjen avulla. Tunteet me usein ”jäädytämme”. Niinpä ympärillemme muodostuukin helposti viileä ilmapiiri. Siinä ei tavoiteta toista ihmistä.  Tässä mielessä meillä olisi paljon opittavaa filippiinoilta.

Toisaalta opin arvostamaan uudella tavalla monia asioita Suomessa. Monet itsestään selvyydet ovat saaneet uuden merkityksen. Joka kerran kun olen palannut Suomeen, olen ihmettellyt, kuinka voi aivan yksinkertaisesti avata kodissa vesihanan ja ruveta juomaan vettä. Vesi on puhdasta. Juomavettä ei tarvitse ostaa kaupasta. Kysymys on pienestä yksityiskohdasta, mutta toisaalta hyvin suuresta asiasta. Vesi on Suomessa puhdasta, niin puhdasta, että siitä saa hyvää juomavettä. Tämä kertoo myös siitä, että saamme elää saastumattomassa luonnossa. Tällainen luonto on lähes jokaisen ulottuvilla. Jokamiehen oikeudet takaavat meille mahdollisuuden kulkea luonnossa vapaasti.  Toisin on köyhissä maissa, kuten Filippiineillä. Köyhyys vetää ihmisiä suuriin kaupunkeihin saasteiden keskelle.

Sairastuin puolitoista viikkoa ennen lähtöämme Suomeen ja jouduin sairaalaan. Sain viikon ajan kaikin puolin huippuhoitoa St. Luke Medical Centerissä. Sairaalalasku näytti kuitenkin aika ikävältä, kun se ylitti reippaasti 4000,- euron rajan. Olisin ollut pulassa ilman hyvää vakuutusta. Länsimaalaisella matkustajalla on varaa ainakin vakuutuksen turvin tällaiseen yksityiseen sairaalahoitoon. Sen sijaan vain hyvin harvalle, varakkaalle filippiinolle se on mahdollista. Yhteiskunnan tarjoamissa terveyspalveluissa on suuria aukkoja ja paljon toivomisen varaa. Monet filippiinot ovat terveydenhoidossa hyväntekeväisyyden varassa. Onnellisia olemme me suomalaiset, kun yhteiskunta takaa meille laadukkaan terveydenhoidon.

Olen tullut usein surulliseksi tavatessani nuoria Filippiineillä. Tämä tunne ei johdu filippiino-nuorista itsestään, vaan siitä, mitä yhteiskunta heille tarjoaa. Tapaamani nuoret filippiinot ovat olleet pääsääntöisesti hyvin viehättäviä, iloisia ja mukavia. Monet heistä ovat myös hyvin lahjakkaita. Tässä se ongelma sitten onkin. Koulutus on niin kallista, että se vaatii vanhemmilta huomattavia varoja, eikä tähän ole useinkaan mahdollisuuksia. Tässä puristuksessa nuorten lahjat jäävät käyttämättä. He eivät pääse sellaisiin tehtäviin, jotka vastaisivat heidän kykyjään. Tämä on suuri menetys nuorelle itselleen ja koko yhteiskunnalle.

Toinen filippiino-nuoria koskeva ongelma on se, että ne nuoret, jotka ovat saaneet koulutuksen jäävät kotimaassaan vaille työnsaannin mahdollisuuksia. Esimerkiksi terveydenhuollon alueella koulutetaan runsaasti sairaanhoitajia, mutta työpaikkoja heille ei juurikaan ole tarjolla. Monet vastavalmistuneet sairaanhoitajat tekevät työtä sairaalassa vapaaehtoisina saadakseen ammattikokemusta. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää monelle se, että hakeutuu ulkomaille töihin. Näin voidaan maksaa perheelle takaisin koulutukseen aikanaan menneitä rahoja. Siirtotyöläisyydestä on tullut filippiinojen keskuudessa maan tapa. Mikä onni onkaan suomalaisille yhteiskunnan kustantama, avoin koulutusjärjestelmä. Suomen menestys perustuu keskeisesti siihen, että kaikkien oppilaiden lahjoja kehitetään ja käytetään yhteiseksi hyväksi. Tämä on tärkeä perusta koko yhteiskunnalle.

Filippiinit on vartijoiden maa. Kaikkien rakennusten ovilla seisovat vartijat. Omakotitalo-alueet ovat piikkilanka-aitojen suojassa. Vartijat avaavat ja sulkevat portteja. On suojauduttava, kun tapahtuu niin paljon rikoksia. Ihmisiä kidnapataan ja tapetaan raa’asti. Autoja varastetaan. Tätä luetteloa voisi jatkaa pikään. Pelko ja epäluulo kasvavat ja se saa aikaan lisää suojautumisen kierrettä. Kiristyvä kontrolli ei kuitenkaan ratkaise rikollisuuden ongelmaa, vaan kuluttaa yhteiskunnan voimavaroja. Rikollisuuden juuret ovat eriarvoisuudessa ja köyhyydessä.

Suomi on onnellinen maa, kun ihmisillä on vielä luottamusta toinen toisiinsa.  Se, että pidetään huolta kaikista yhteiskunnan jäsenistä, estää rikollisuuden kasvua. Tasa-arvo on suomalaisen yhteiskunnan voimavara.  Suomalainen hyvinvointivaltio on käsittämätön aarre.  Sitä kannattaa hoitaa huolella.

Autuaita ovat kävelijät

Harrastan kävelyä. Tuota hyvin yksinkertaista perusliikkumisen tapaa. Kävelemään oppiminen on varmaankin ollut huikea askel kehityksessäni eteenpäin. Joudun sanomaan ”varmaankin”, koska minulla ei ole muistikuvia tapahtumasta. Mutta tiedän, että juuri käveleminen on tuonut elämääni huomattavan määrän valinnan vapautta. Lapsuuden asuinympäristöni oli varsin rauhallinen ja turvallinen. Sen tähden sain kävellä melko vapaasti jo muutaman vuoden ikäisenä. Kun kyllästyin olemaan kotona, lähdin kävellen mummolaan isovanhempieni luo. Voi tuota onnellista valinnan vapautta!

Kävelen täällä Filippiineillä paljon. Kävelen yksin ja välillä vaimoni kanssa. Molemmat ovat mukavia asioita. Käveleminen ei täällä ole helppoa. Vastuksena ovat monenlaiset asiat. Päällimmäinen niistä on ilmanala. Kun päivälämpötila on jatkuvasti yli 30 C:n, askel painaa. Paita kastuu nopeasti, vaikka pukeutuisi kevyestikin. Viileässä lämpötilassa kävely on kokonaan toinen juttu. Metro Manilassa kävelijän rasitteena on myös suurkaupungin saastunut ilma. Kadut ovat täynnä pakokaasuja tupruttavia autoja. Liikenne ei etene. Autot seisovat, ja pakokaasut likaavat ja lämmittävät ilmaa. Kadut on rakennettu autoja varten. Jalankulkija saa puikkelehtia autojen välistä pääasiassa omalla vastuullaan. Suojateitä ei ole. Tai jos niitä on, ne ovat täynnä ruuhkassa seisovia autoja. Liikennevalot on rakennettu pääasiassa autoilijoita varten. Jos sitten jossakin palaa jalankulkijalle kadun ylityksen salliva valo, ei kuitenkaan voi ylittää katua turvallisesti, sillä joltakin kaistalta autot saavat ajaa tai vaikka eivät saisi, ajavat kuitenkin. Katukäytävät ovat hyvin vaihtelevassa kunnossa. Aina on katsottava jalkoihin, mihin astuu.

Ehkä joku nyt ajattelee: Vain hullu kävelee Metro Manilassa. Mutta tällä hulluudella on puolensa. Kävely aamun pienen pienessä viileydessä on kuitenkin paras alku päivälle. Eläminen tropiikissa vaatii hyvää kuntoa, ja sitä on jatkuvasti hoidettava ja terästettävä. Rasittavan kävelyn jälkeen hyvä olo tuntuu koko ruumiissa. Myös ajatus kulkee usein askelten tahtiin. Moni blogi on syntynyt kävelyn rytmissä. Kun kuljemme aamu- tai iltalenkeillämme, tapaamme tuttavapiiriämme. Siihen kuuluvat Buendian ”köyhät”, Makatin vartijat, katujen lakasijat ja Ayalan puiston hoitajat. Kaikki he haluavat tervehtiä meitä. On tärkeätä, että me vilkaisemme oikealla hetkellä oikeaan suuntaan tarkistaaksemme, että tiettyä tehtävää hoitava henkilö on asemapaikallaan, jotta sitten voimme huikata hänelle joko ”Magandang umaga” (Hyvää huomenta) tai ”Magandang gabi” (Hyvää iltaa). Varsinkin aamuisin kun saatan vaimoani työhön, kuljemme eräälaisessa aamutervehdysten ”nosteessa”. Mitä pidempään olemme täällä kulkeneet, sitä laajemmaksi tervehtijöiden joukko on muodostunut. Välillä käymme jopa pieniä tagalogin kielisiä keskusteluja vaikkapa päivän säästä.

Meidät on selvästikin otettu johonkin sosiaaliseen verkostoon. Kun palaamme kotimaan lomalta, meidät toivotetaan erityisellä lämmöllä tervetulleeksi pitkin Makatin katuja. Tunnemme elävämme suosion paisteessa. Osa kävelemisen onnesta on ihmisten näkeminen ja kohtaaminen. Usein koen, että aamusta puuttuu jotain olennaista, ellen saa ostettua päivän lehteä Buendian katukäytävällä ”kioskia” pitävältä perheeltä (kuvat). He osaavat hymyillä kauniisti lehteä ojentaessaan.

Käveleminen on ainakin Filippiineillä myös yhteiskunnallinen kysymys. Varakkaat ihmiset eivät kävele. He ajavat ilmastoiduissa autoissa, joissa on tummennetut lasit. Usein heillä on oma kuljettaja.  Kun paikalliset huomasivat alkuaikoina, että kävelemme kaduilla, meitä ihmetelttiin. Erityisesti se, että vaimoni kulki kävellen työpaikalleen ja kantoi mukanaan laukkuja, aiheutti hämmästystä. Valkoihoista pidetään automaattisesti yläluokan ihmisenä, jonka arvolle kävely ei sovi.

Moni varakas filippiino elää eräänlaisessa ”kuplassa”, joka muodostuu korkeasta elintasosta, elämän mukavuuksien runsaudesta ja palvelijoiden huolenpidosta. Siinä ei tulla tutuksi köyhyyden kanssa. Käveleminen on alentumista köyhän tasolle. Sitä ei korkeassa asemassa oleva halua tehdä. Enpä ole nähnyt yhdenkään papin kulkevan täällä kadulla. Ulkoilmassa kävely myös päivettää ihoa. Ruskeaihoisuus on alhaisen aseman ja köyhyyden merkki. Naiset pyrkivät erilaisilla hoitoaineilla valkaisemaan kasvojaan ollakseen kauniita. Ei siihen ulkoilma sovi.

Filippiineillä on kuitenkin ihmisiä, jotka lähtevät korkeasta asemastaan huolimatta kadulle ja ovat valmiita rikkomaan rajoja. Täällä on viikon verran surtu lento-onnettomuudessa surmansa saanutta ministeri Jesse Robredoa, joka kuului Aquinon hallitukseen. Hän oli kävelijä. Kun hän toimi ennen ministerin postiaan yli vuosikymmenen Nagan kaupungin johtajana, hän lähti kaduille kohtaamaan ihmisiä. Hän käveli sinne, missä oli slummien asukkaita ja kuunteli heitä. T-paidassa kaupungilla ilman henkivartijaa kulkeva pormestari oli kummajainen, mutta köyhät hänestä pitivät. Jesse oli siitäkin erikoinen poliitikko, että hän ei rikastunut, vaan eli yksinkertaista elämää.  Nagan kaupunki alkoi kukoistaa, mutta laiton pelaaminen ja prostituutio kuihtuivat. Ehkä Jesse tiesi elämästä enemmän kuin auton ikkunasta näkee.