Harrastan kävelyä. Tuota hyvin yksinkertaista perusliikkumisen
tapaa. Kävelemään oppiminen on varmaankin ollut huikea askel kehityksessäni
eteenpäin. Joudun sanomaan ”varmaankin”, koska minulla ei ole muistikuvia
tapahtumasta. Mutta tiedän, että juuri käveleminen on tuonut elämääni
huomattavan määrän valinnan vapautta. Lapsuuden asuinympäristöni oli varsin
rauhallinen ja turvallinen. Sen tähden sain kävellä melko vapaasti jo muutaman
vuoden ikäisenä. Kun kyllästyin olemaan kotona, lähdin kävellen mummolaan
isovanhempieni luo. Voi tuota onnellista valinnan vapautta!
Kävelen täällä Filippiineillä paljon. Kävelen yksin ja
välillä vaimoni kanssa. Molemmat ovat mukavia asioita. Käveleminen ei täällä
ole helppoa. Vastuksena ovat monenlaiset asiat. Päällimmäinen niistä on
ilmanala. Kun päivälämpötila on jatkuvasti yli 30 C:n, askel painaa. Paita
kastuu nopeasti, vaikka pukeutuisi kevyestikin. Viileässä lämpötilassa kävely
on kokonaan toinen juttu. Metro Manilassa kävelijän rasitteena on myös
suurkaupungin saastunut ilma. Kadut ovat täynnä pakokaasuja tupruttavia autoja.
Liikenne ei etene. Autot seisovat, ja pakokaasut likaavat ja lämmittävät ilmaa.
Kadut on rakennettu autoja varten. Jalankulkija saa puikkelehtia autojen
välistä pääasiassa omalla vastuullaan. Suojateitä ei ole. Tai jos niitä on, ne
ovat täynnä ruuhkassa seisovia autoja. Liikennevalot on rakennettu pääasiassa
autoilijoita varten. Jos sitten jossakin palaa jalankulkijalle kadun ylityksen
salliva valo, ei kuitenkaan voi ylittää katua turvallisesti, sillä joltakin
kaistalta autot saavat ajaa tai vaikka eivät saisi, ajavat kuitenkin.
Katukäytävät ovat hyvin vaihtelevassa kunnossa. Aina on katsottava jalkoihin,
mihin astuu.
Ehkä joku nyt ajattelee: Vain hullu kävelee Metro Manilassa.
Mutta tällä hulluudella on puolensa. Kävely aamun pienen pienessä viileydessä
on kuitenkin paras alku päivälle. Eläminen tropiikissa vaatii hyvää kuntoa, ja
sitä on jatkuvasti hoidettava ja terästettävä. Rasittavan kävelyn jälkeen hyvä
olo tuntuu koko ruumiissa. Myös ajatus kulkee usein askelten tahtiin. Moni
blogi on syntynyt kävelyn rytmissä. Kun kuljemme aamu- tai iltalenkeillämme,
tapaamme tuttavapiiriämme. Siihen kuuluvat Buendian ”köyhät”, Makatin vartijat,
katujen lakasijat ja Ayalan puiston hoitajat. Kaikki he haluavat tervehtiä
meitä. On tärkeätä, että me vilkaisemme oikealla hetkellä oikeaan suuntaan
tarkistaaksemme, että tiettyä tehtävää hoitava henkilö on asemapaikallaan,
jotta sitten voimme huikata hänelle joko ”Magandang umaga” (Hyvää huomenta) tai
”Magandang gabi” (Hyvää iltaa). Varsinkin aamuisin kun saatan vaimoani työhön,
kuljemme eräälaisessa aamutervehdysten ”nosteessa”. Mitä pidempään olemme
täällä kulkeneet, sitä laajemmaksi tervehtijöiden joukko on muodostunut.
Välillä käymme jopa pieniä tagalogin kielisiä keskusteluja vaikkapa päivän
säästä.
Meidät on selvästikin otettu johonkin sosiaaliseen
verkostoon. Kun palaamme kotimaan lomalta, meidät toivotetaan erityisellä
lämmöllä tervetulleeksi pitkin Makatin katuja. Tunnemme elävämme suosion
paisteessa. Osa kävelemisen onnesta on ihmisten näkeminen ja kohtaaminen. Usein
koen, että aamusta puuttuu jotain olennaista, ellen saa ostettua päivän lehteä
Buendian katukäytävällä ”kioskia” pitävältä perheeltä (kuvat). He osaavat
hymyillä kauniisti lehteä ojentaessaan.
Käveleminen on ainakin Filippiineillä myös yhteiskunnallinen
kysymys. Varakkaat ihmiset eivät kävele. He ajavat ilmastoiduissa autoissa,
joissa on tummennetut lasit. Usein heillä on oma kuljettaja. Kun paikalliset huomasivat alkuaikoina, että
kävelemme kaduilla, meitä ihmetelttiin. Erityisesti se, että vaimoni kulki
kävellen työpaikalleen ja kantoi mukanaan laukkuja, aiheutti hämmästystä. Valkoihoista
pidetään automaattisesti yläluokan ihmisenä, jonka arvolle kävely ei sovi.
Moni varakas filippiino elää eräänlaisessa ”kuplassa”, joka
muodostuu korkeasta elintasosta, elämän mukavuuksien runsaudesta ja
palvelijoiden huolenpidosta. Siinä ei tulla tutuksi köyhyyden kanssa. Käveleminen
on alentumista köyhän tasolle. Sitä ei korkeassa asemassa oleva halua tehdä.
Enpä ole nähnyt yhdenkään papin kulkevan täällä kadulla. Ulkoilmassa kävely
myös päivettää ihoa. Ruskeaihoisuus on alhaisen aseman ja köyhyyden merkki. Naiset
pyrkivät erilaisilla hoitoaineilla valkaisemaan kasvojaan ollakseen kauniita. Ei
siihen ulkoilma sovi.
Filippiineillä on kuitenkin ihmisiä, jotka lähtevät korkeasta
asemastaan huolimatta kadulle ja ovat valmiita rikkomaan rajoja. Täällä on
viikon verran surtu lento-onnettomuudessa surmansa saanutta ministeri Jesse
Robredoa, joka kuului Aquinon hallitukseen. Hän oli kävelijä. Kun hän toimi ennen
ministerin postiaan yli vuosikymmenen Nagan kaupungin johtajana, hän lähti
kaduille kohtaamaan ihmisiä. Hän käveli sinne, missä oli slummien asukkaita ja
kuunteli heitä. T-paidassa kaupungilla ilman henkivartijaa kulkeva pormestari
oli kummajainen, mutta köyhät hänestä pitivät. Jesse oli siitäkin erikoinen
poliitikko, että hän ei rikastunut, vaan eli yksinkertaista elämää. Nagan kaupunki alkoi kukoistaa, mutta laiton
pelaaminen ja prostituutio kuihtuivat. Ehkä Jesse tiesi elämästä enemmän kuin
auton ikkunasta näkee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti