sunnuntai 26. elokuuta 2012

Autuaita ovat kävelijät


Harrastan kävelyä. Tuota hyvin yksinkertaista perusliikkumisen tapaa. Kävelemään oppiminen on varmaankin ollut huikea askel kehityksessäni eteenpäin. Joudun sanomaan ”varmaankin”, koska minulla ei ole muistikuvia tapahtumasta. Mutta tiedän, että juuri käveleminen on tuonut elämääni huomattavan määrän valinnan vapautta. Lapsuuden asuinympäristöni oli varsin rauhallinen ja turvallinen. Sen tähden sain kävellä melko vapaasti jo muutaman vuoden ikäisenä. Kun kyllästyin olemaan kotona, lähdin kävellen mummolaan isovanhempieni luo. Voi tuota onnellista valinnan vapautta!

Kävelen täällä Filippiineillä paljon. Kävelen yksin ja välillä vaimoni kanssa. Molemmat ovat mukavia asioita. Käveleminen ei täällä ole helppoa. Vastuksena ovat monenlaiset asiat. Päällimmäinen niistä on ilmanala. Kun päivälämpötila on jatkuvasti yli 30 C:n, askel painaa. Paita kastuu nopeasti, vaikka pukeutuisi kevyestikin. Viileässä lämpötilassa kävely on kokonaan toinen juttu. Metro Manilassa kävelijän rasitteena on myös suurkaupungin saastunut ilma. Kadut ovat täynnä pakokaasuja tupruttavia autoja. Liikenne ei etene. Autot seisovat, ja pakokaasut likaavat ja lämmittävät ilmaa. Kadut on rakennettu autoja varten. Jalankulkija saa puikkelehtia autojen välistä pääasiassa omalla vastuullaan. Suojateitä ei ole. Tai jos niitä on, ne ovat täynnä ruuhkassa seisovia autoja. Liikennevalot on rakennettu pääasiassa autoilijoita varten. Jos sitten jossakin palaa jalankulkijalle kadun ylityksen salliva valo, ei kuitenkaan voi ylittää katua turvallisesti, sillä joltakin kaistalta autot saavat ajaa tai vaikka eivät saisi, ajavat kuitenkin. Katukäytävät ovat hyvin vaihtelevassa kunnossa. Aina on katsottava jalkoihin, mihin astuu.

Ehkä joku nyt ajattelee: Vain hullu kävelee Metro Manilassa. Mutta tällä hulluudella on puolensa. Kävely aamun pienen pienessä viileydessä on kuitenkin paras alku päivälle. Eläminen tropiikissa vaatii hyvää kuntoa, ja sitä on jatkuvasti hoidettava ja terästettävä. Rasittavan kävelyn jälkeen hyvä olo tuntuu koko ruumiissa. Myös ajatus kulkee usein askelten tahtiin. Moni blogi on syntynyt kävelyn rytmissä. Kun kuljemme aamu- tai iltalenkeillämme, tapaamme tuttavapiiriämme. Siihen kuuluvat Buendian ”köyhät”, Makatin vartijat, katujen lakasijat ja Ayalan puiston hoitajat. Kaikki he haluavat tervehtiä meitä. On tärkeätä, että me vilkaisemme oikealla hetkellä oikeaan suuntaan tarkistaaksemme, että tiettyä tehtävää hoitava henkilö on asemapaikallaan, jotta sitten voimme huikata hänelle joko ”Magandang umaga” (Hyvää huomenta) tai ”Magandang gabi” (Hyvää iltaa). Varsinkin aamuisin kun saatan vaimoani työhön, kuljemme eräälaisessa aamutervehdysten ”nosteessa”. Mitä pidempään olemme täällä kulkeneet, sitä laajemmaksi tervehtijöiden joukko on muodostunut. Välillä käymme jopa pieniä tagalogin kielisiä keskusteluja vaikkapa päivän säästä.

Meidät on selvästikin otettu johonkin sosiaaliseen verkostoon. Kun palaamme kotimaan lomalta, meidät toivotetaan erityisellä lämmöllä tervetulleeksi pitkin Makatin katuja. Tunnemme elävämme suosion paisteessa. Osa kävelemisen onnesta on ihmisten näkeminen ja kohtaaminen. Usein koen, että aamusta puuttuu jotain olennaista, ellen saa ostettua päivän lehteä Buendian katukäytävällä ”kioskia” pitävältä perheeltä (kuvat). He osaavat hymyillä kauniisti lehteä ojentaessaan.

Käveleminen on ainakin Filippiineillä myös yhteiskunnallinen kysymys. Varakkaat ihmiset eivät kävele. He ajavat ilmastoiduissa autoissa, joissa on tummennetut lasit. Usein heillä on oma kuljettaja.  Kun paikalliset huomasivat alkuaikoina, että kävelemme kaduilla, meitä ihmetelttiin. Erityisesti se, että vaimoni kulki kävellen työpaikalleen ja kantoi mukanaan laukkuja, aiheutti hämmästystä. Valkoihoista pidetään automaattisesti yläluokan ihmisenä, jonka arvolle kävely ei sovi.

Moni varakas filippiino elää eräänlaisessa ”kuplassa”, joka muodostuu korkeasta elintasosta, elämän mukavuuksien runsaudesta ja palvelijoiden huolenpidosta. Siinä ei tulla tutuksi köyhyyden kanssa. Käveleminen on alentumista köyhän tasolle. Sitä ei korkeassa asemassa oleva halua tehdä. Enpä ole nähnyt yhdenkään papin kulkevan täällä kadulla. Ulkoilmassa kävely myös päivettää ihoa. Ruskeaihoisuus on alhaisen aseman ja köyhyyden merkki. Naiset pyrkivät erilaisilla hoitoaineilla valkaisemaan kasvojaan ollakseen kauniita. Ei siihen ulkoilma sovi.

Filippiineillä on kuitenkin ihmisiä, jotka lähtevät korkeasta asemastaan huolimatta kadulle ja ovat valmiita rikkomaan rajoja. Täällä on viikon verran surtu lento-onnettomuudessa surmansa saanutta ministeri Jesse Robredoa, joka kuului Aquinon hallitukseen. Hän oli kävelijä. Kun hän toimi ennen ministerin postiaan yli vuosikymmenen Nagan kaupungin johtajana, hän lähti kaduille kohtaamaan ihmisiä. Hän käveli sinne, missä oli slummien asukkaita ja kuunteli heitä. T-paidassa kaupungilla ilman henkivartijaa kulkeva pormestari oli kummajainen, mutta köyhät hänestä pitivät. Jesse oli siitäkin erikoinen poliitikko, että hän ei rikastunut, vaan eli yksinkertaista elämää.  Nagan kaupunki alkoi kukoistaa, mutta laiton pelaaminen ja prostituutio kuihtuivat. Ehkä Jesse tiesi elämästä enemmän kuin auton ikkunasta näkee.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti