Kävin Suomen lomallani maalaiskaupungin marketissa. Etsin pikakiinnityksellä toimivaa vyötä retkireppuani varten. Reppu on muuten kaikin puolin toimiva hiihtoretkeä ajatellen, mutta viillekkeet, joiden varassa reppu pysyy selässä tahtovat rinnan päällä aueta ja haitata käsien liikerataa. Yksinkertaisin ratkaisu olisi ollut ostaa uusi reppu. Se olisi ollut kuitenkin liian ”helppo ratkaisu” tähän ajankohtaiseen ongelmaan, käyttääkseni ilmaisua, jolla pääministeri Katainen torjui äskettäin aselain tiukennusvaatimukset. Minäkään en halua langeta helppojen ratkaisujen pauloihin. Se olisi tarkoittanut myös muuten kunnossa olevan repun hylkäämistä. Siis suoranaista tuhlausta. Vyötä etsiessäni harhailin osastolta toiselle. Jossakin vaiheessa päädyin rautaosastolle tutkimaan erilaisia kiinnitystarpeita.
Hyllyjä katsellessani viereeni astui ikääntynyt mies. Arvioin, että hän saattaisi olla suurin piirtein minun ikäluokkaani. Miehen ulkomuoto ei edustanut marketin asiakaskunnan huipputasoa. Hän oli pukeutunut maalaismiehen kauhtuneeseen työasuun, joka oli jo aikoja sitten nähnyt parhaat päivänsä. Harmaantunut ja harventunut tukka hapsotti epämääräisesti eri suuntiin. Harmaa parran sänki sojotti ajamattomana ja takkuisena. Heräsin reppuni vyötä koskevasta syvällisestä pohdinnasta, kun mies kysyi minulta, olinko minä ostanut tästä kaupasta koskaan ruuveja. Vastasin, että onhan noita ruuveja tullut aina välillä ostettua.
Katsoin miehen silmiin. Niistä heijastui arkuus, pelko ja hätäännys. Mies näytti kädessään olevaa pientä, ruttaantunutta muovipussia, jossa oli arviolta n. tusina ruuvia. Toisessa kädessä hänellä oli itsepalveluvaa’an syöttämä, hintaa osoittava tarralappu. Mies näytti lappua, ja sanoi, että ei tämä nyt voi olla kohdallaan. Olin samaa mieltä, kun näin summan. Lapun 33,- eur hinta ei tosiaankaan ollut kohtuullinen tusinasta ruuveja. Sanoin, että katsotaanpas nyt uudelleen. Mies kertasi hinnoittelun periaatteet ja tarttui toimeen. ”Tämä on vihreän värin ruuvi,” hän sanoi, pani pussin uudelleen punnitustasolle ja painoi käsi vapisten vaa’an taulusta vihreää napukkaa. Tällä kertaa vaaka ei suostunut antamaan minkäänlaista hintalappua. Sanoin, että yritetäänpä nyt vielä uudelleen. Kysyin, mistä ruuvit otit. Kyllä, aivan oikein: ruuvit kuuluivat vihreään hintaluokkaan. Asetimme ruttuisen ruuvipussin uudelleen vaakaan. Tällä kertaa minä painoin vihreää napukkaa, ja kas kummaa vaaka sylkäisi sisuksistaan uuden hintalapun. Hinta oli tällä kertaa hieman alle 3,- eur. Ihme oli tapahtunut.
Miehen kasvot valkenivat ja niille levisi lämmin hymy. Olihan ruuvien hinta pudonnut 30,- eur. Aika mittava säästö eläkeläisen rahapussissa. ”Ei täällä kansakoulupohjalla pärjää. Kyllä täällä tarvitaan laajempaa sivistystä”, sanoi mies. ” Niin, ja sitten tarvitaan esiintymiskykyä. Se on tärkeetä”, jatkoi mies. Sen jälkeen mies ryhtyi kertomaan yksityistien käyttöön liittyvistä vaikeuksista, ja siitä, kuinka hänellä oli sukulaismies, joka osasi ratkaista asiat ihan esiintymiskykynsä avulla. Lähtiessään mies selvitti minulle myös ruttuisen pussin salaisuuden. Hän oli ottanut kotoa käytetyn muovipussin mukaan, koska ”eihän täältä mitään pusseja löydä”.
Miehen häivyttyä omille teilleen jäin hämmentyneenä seisoskelemaan hyllyjen väliin. Tähän pieneen välikohtaukseen sisältyi kovin paljon erilaisia aineksia. Toisaalta minua nauratti, mutta toisaalta tulin surulliseksi. Enpä ole koskaan ennen kuullut, että ruuvien ostaminen rautakaupasta vaatii esiintymiskykyä. Mutta ehkä mies oli aivan oikeassa. Tarvitaan kykyä ilmaista itseään toisille. Siihen pitää kyetä jopa silloinkin, kun kukaan ei tule sinulta kysymään mitään. Tosiasiahan on, että kukaan ei tule kysymään sinulta mitään marketissa. Voit vaikka ”leiriytyä” hyllyjen väliin, eikä yksikään myyjä kiinnitä sinuun huomiota. Sinun on siis osattava ja rohjettava ryhtyä ”esiintymään” myyjille ja puhuttava heille oma-aloitteisesti. Se ei kuitenkaan luonnistu, jos olet arka ja ujo, kuten marketissa kohtaamani mies.
Kansakoulupohjalla on vaikea pärjätä itsepalveluperiaatteella toimivissa marketeissa. Jos työelämässä ei ole koskaan tarvinnut digitaalisia ”vempaimia”, niiden käyttöön on vaikea oppia eläkeläisenä. Kirveen, sahan ja höylän ääreltä on pitkä matka tietokoneen näppäimistölle. Muutama vuosi sitten rautakaupassa voi vielä kertoa sen, millaisia ruuveja ja kuinka paljon tarvitsi. Pussi ojennettiin käteen ja raha perittiin saman tien. Nyt on itse valittava ruuvilaatu, kerättävä ruuvit, katsottava oikea hintakoodi, syötettävä se koneelle. Entäpä, jos tämä tuntuu ylivoimaiselta. Silloin rupeaa jännittämään koko kaupassa käynti. Jos vaimolla on vielä taipumus näpäyttää ostoksen väärästä hinnasta, miehen itsetunto joutuu koville.
Suomesta on rakennettu nopeasti ”digitaaliyhteiskunta”, jossa asiakkaat palvelevat itse itseään erilaisten automaattien avulla. On lippuautomaatteja, käteisautomaatteja, pakettiautomaatteja makeisautomaatteja… Niin ja netissä voit ostaa kaiken ja ”vielä halvemmalla”. Tässä yhteiskunnassa pärjäävät huonosti ainakin ne, jotka ponnistavat pelkältä kansakoulupohjalta. Minun lapsuuden tovereistani lähes kaikkien koulunkäynti jäi kansa- ja kansalaiskoulun varaan. Marketissa tapaamani mies olisi hyvin voinut olla yksi heistä. Kun hän astuu kauppaan, kaikki kertoo siitä, että palvelu on rakennettu toisenlaisille, osaaville ihmisille.
Etsin marketista reppuuni vyötä, enkä sitä löytänyt. Lähdin tyhjin toimin kotiin. Tällä kertaa ikätoverini onnistui paremmin. Ruttuisessa pussissa oli ruuvit ja hintakin kohdallaan. Tasan ei käy onnen lahjat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti