Luistelua Filippiineillä

Manila on ihmeellinen tropiikin suurkaupunki. Täällä on tarjolla melkein mitä vain. Eräs esimerkki siitä on normaalikokoinen jääkiekkokaukalo keskellä kuumaa Metro Manilaa. Kaukalo sijaitsee Mall of Asia –nimisessä tavaratalossa, jota pidetään Aasian suurimpana lajissaan. Siellä on valtava valikoima erilaisia liikkeitä ja ravintoloita laidasta laitaan. Lapsia varten on omat ”huvipuistonsa”. Perheet, joilla on varaa, tulevat sinne viettämään vapaa-aikaansa. Nekin, jotka eivät voi ostaa mitään, voivat ainakin katsella erilaisia teknisiä vempaimia ja muodikkaita vaatteita, joita olisi kiva ostaa. Sitä paitsi tropiikin kuumuudessa ilmastoidussa tilassa oleskeleminen on sekin jo virkistävää.

Suuressa aulassa sijaitseva jääkiekkokaukalo tarjoaa shoppailijoille viileyttä ja silmänruokaa. Kaukalon ympärillä kiertävät kerrokset muodostavat laajat katsomot. Niissä suuri joukko tumman ruskeita silmäpareja seuraa herkeämättömästi sitä ihmettä, joka tapahtuu alhaalla jäällä: Osa luistelijoista pysyy pystyssä yhden kapean terän päällä. Jotkut etenevät jäällä jopa vauhdikkaasti ja tekevät henkeäsalpaavia kurveja ja käännöksiä. Nämä ihmettelevät katseet tarjoavat Pohjolan pojille ja tytöille otolliset olosuhteet yleisön ihailun saavuttamiseen.

Siispä tuumasta toimeen. Luistelu maksaa viikonloppuna P420. Siihen sisältyy rajoittamaton oikeus luistella (ilman mailaa) koko päivä, luistinten vuokra ja lukittu lokerikko. Kaikki järjestyy joustavasti, ja kohta luistimet ovat jalassa. Liuku jäällä tuntuu fantastiselta. Jää on tasainen ja kova. Katsojien katseet polttavat selässä. Kaukalon yläpuolella on iso taulu, jossa on jääkiekkoilijan kuva ja alla lukee: ”Rule the rink”. Ymmärrän kohta, mistä on kysymys. Minulta kysytään nyt: Oletko kaukalon ”kunkku”? 


Arvioin nopeasti kaukalon miesten luistelutaidot. Suuri osa filippiinoista kompastelee luistimillaan liukkaalla jäällä.  Nämä kaverit päihitän ”alta aikayksikön”. Mutta jäällä kiitää myös ikäisiäni, yli kuusikymppisiä expatteja. Eräs heistä on Kanadasta. Nimitän häntä Billiksi. Vaihdan hänen kanssaan luistelun lomassa pari sanaa. Meitä yhdistää se, että hän tuntee kotiseudultaan suomalaisia. Bill on pelannut jääkiekkoa juniorina. Mutta sitten luistelu jäi vuosikymmenien ajaksi. Nyt hän kertoi luistelleensa taas muutaman vuoden ajan. Billin jäntereissä on potkua. Luistin kulkee kanadalaisen kiekkokoulun käyneen taidolla.

Kun palautan luistimia vuokraamoon, saan kehut luistelutaidoistani. Itse en ollut oikein tyytyväinen. Luistinten terä oli omituisen muotoinen, ja olin pari kertaa lentämäisilläni nokalleni. Tilanteen korjaamiseksi päätimme vaimoni kanssa ostaa luistimet molemmille. Kiekkokaukalon yhteydessä on urheiluliike, jossa on tarjolla vaikka millaisia luisteluun liittyviä tarvikkeita. Kiekko- tai kaunoluistimien hankkiminen ei ole täällä minkäänlainen ongelma. Seuraavalla luistelukerralla ote jäähän tuntuu jo pitävältä. ”Suoranopeudet” kasvavat, kurveissa kantti kestää. Vaimoni opettaa horjuvaa filippiino-tyttöä luistelemaan. Menen auttamaan ja otan tyttöä toisesta kädestä kiinni. Mutta kauaa en malta pysyä siinä tahdissa, sillä vauhti kutsuu.

Aikani kurvailtuani huomaan saaneeni ihailijoita. Joukko luistelemaan opettelevia filippiino-poikia seuraa minua tiiviisti katseellaan. Pysähdyn hetkeksi heidän lähettyvilleen. Yksi pojista tulee vähän ujon näköisenä luokseni ja aloittaa keskustelua: ”Pelaatko jääkiekkoa?” Vastaan ”vähän yläkanttiin” ja sanon: ”Silloin tällöin.” Vastaukseni saa pojan kasvot kirkastumaan, hän lyö kanssani ”ylävitoset” ja liittyy taas kavereidensa porukkaan. Mutta nyt hänellä on jotakin kerrottavaa: ”Hei, se on ihan oikea jääkiekkoilija. Mähän sanoin teille.” Tämä yllättävä menestys jääkiekkourallani antaa potkuihini uutta voimaa, ja otankin vielä pari nopeaa kierrosta kaukalossa varmistaakseni sen, että poikien johtopäätökset ovat oikeat. Tunnen eläväni nosteessa.

Jääkiekkonoste sai jatkoa, kun olin Cebulla rantalomaa viettämässä. Istuskelen eräänä kuumana päivänä hotellin rannalle rakennetun aallonmurtajan päässä, jossa on pieni avoin katos. Merituuli vilvoittaa ja hyväilee pehmeästi ihoa. Herään ajatuksistani, kun katokselle saapuu nuorten miesten joukko. Kuulen kuinka pullot kilisevät muovikassissa. Yksi heistä tekee tuttavuutta kanssani. Nimitän häntä Igoriksi. ”Me ollaan venäläisiä, mistä sä olet?” ”No, Suomesta.” ”Hei, te ootte tosi hyviä jääkiekossa.” ”Joo, niinhän me ollaan.” Sitten Igor esittää näytelmän viime vuoden jääkiekon maailmanmestaruuskisoista aiheesta ”Ilmaveivi”. ”Kato hei, ”Young” (Mikael Granlund) tekee näin.” Igor näyttää, kuinka Mikaelin kädet käyvät. ”Ja, sitten hei, Venäjän maalivahti seisoo näin.” Samalla Igor ottaa jäykistyneen kyykkyasennon ja nauraa. ”Voi helvetti, kyllä te ootte hyviä.” ”Niinhän, se meni.” ”Joo, teillä on kaksi maailmanmestaruutta, mutta teillä ei ole yhtään olympiakultaa. Meillä taas on niitä taas kaksi.” Ymmärsin, että Igor oli oikeastaan sanonut jo liikaa, ja oli tultu hyvin aralle alueelle. Sanoinkin sovittelevasti: ”Joo, kyllä te ootte meitä parempia.” Mutta en malttanut olla lisäämättä: ”Me ollaan kyllä toisaalta aika pieni kansa…” Keskustelumme loppui tähän. Pisteliäästä loppulauseestani huolimatta Igor osoitti ystävällisyyttä ja pyysi minua liittymään juomaporukkaan. Tästä kuitenkin kieltäydyin, sillä tajusin, että menestyksessä on myös vaaransa. Se voi mennä päähän.

http://smiceskating.com/smiceskating/?p=1285