Liikenneruhkaa Metro Manilassa

Eräs asuinalueemme liikenteen pullonkauloista on Makati Avenuen ja Buendian (Gil Puyat Avenue) risteyksessä. Video antaa välähdyksen tämän risteyksen liikenteestä arkiaamuna. Autojonot seisovat ja pakokaasut tupruavat taivaalle. Risteyksessä on liikennevalot. Sen lisäksi ruuhkaa selvittää kaksi poliisia.  Siitä huolimatta risteys tahtoo vähän väliä tukkeutua, eikä kukaan pääse mihinkään. Kiireiselle työmatkalaiselle voi kertoa, että moni risteys on Manilassa aamuisin vielä ruuhkaisempi. Se tuskin kuitenkaan paljoa lohduttaa. Metro Manilassa tunnin työmatkaa ei pidetä vielä minään. Monilla työmatka saattaa kestää yhteen suuntaan kaksikin tuntia. Siitäkään ei juuri valiteta. Tilanne vain otetaan sellaisena, kuin se on. Ollaan tyytyväisiä siitä, että on työpaikka, johon kulkea.

Metro Manilassa on periaatteessa hyvin monenlaisia välineitä kulkemiseen. Merkittävin liikenteen valtasuoni on kaupunkia halkova kehätie, EDSA. Sillä kulkevat isot bussit ja metro juna. Harva pääsee kuitenkaan työpaikalleen vain niitä käyttäen. Loppumatka on kuljettava tavallisesti ainakin yhdellä jeepneyllä. Ne vastaavat varsinaisesta lähiliikenteestä. Jeepneystä on tullut Filippiineillä oma tavaramerkkinsä. Alun perin ne ovat olleet viime maailmansodan aikana käytettyjä miehistönkuljetusajoneuvoja. Kun jenkit sodan päätyttyä lähtivät maasta, ne jätettiin Filippiineille. Tarkoitus oli, että ne toimisivat eräänlaisena väliaikaisratkaisuna julkisen liikenteen hoitamiseksi. Filippiinot ottivat jeepneyt omikseen ja kehittivät niistä omalaatuisen ”pikkubussin”.  Niiden tuotanto jatkuu ja kehittyy edelleen Filippiineillä.

Jeepneyllä kulkeminen on edullista, ainakin länsimaalaisen mielestä. Muutaman kilometrin matka maksaa P8, joka on euroissa vähän yli 10 senttiä. Kuljettaja kerää maksun siten, että matkustajat siirtävät suoritetun hinnan kädestä käteen eteenpäin. Kukaan ei varasta maksua, eikä matkasta saa lippua. Jeepneyn pysäkki on siinä, missä matkustaja voi poistua tai tulla kyytiin.  Se on usein siinä, missä katua reunustavassa rauta-aidassa on aukko tai vaikkapa suojatien kohdalla. Merkittyjä pysäkkejä ei ole. Jeepneyn kuski on ”kapteeni laivassaan”. Hän on yksityisyrittäjä, joka tavallisesti yhden jeepneyn avulla pitää perheensä juuri ja juuri leivässä. Apunaan hänellä on keskeisillä pysähtymispaikoilla sisäänheittäjä. Hän informoi autoa odottavia kunkin jeepneyn reitistä ja järjestelee autot täyteen.

Taksit edustavat kalliimman luokan matkustamista. Taksinkaan hinta ei kuitenkaan juuri päätä huimaa. Tavallisesti taksi maksaa 5 km:n matkalla hieman yli kaksi euroa. Taksit ovat yleensä valkoisia, usein parhaat päivänsä nähneitä ajopelejä. Tätä nykyä niissä on oltava myös toimivat taksamittarit. Lähtöhintana mittarissa on P40, joka on tällä hetkellä n. 75 senttiä. Takseissa on yleensä ilmastointi, mutta niiden kunto vaihtelee. Taksimatka ei Manilassa takaa nopeata kyytiä, vaan ne seisovat ruuhkassa samalla tavalla kuin muut ajopelit. Taksin kuljettajat ovat tavallisesti yhtiön ”renkejä”. Monet heistä tuntevat kaupungin varsin hyvin. Kun Metro Manila on valtava suurkaupunki, taksikuskin paikallistuntemukseen ei voi aina kuitenkaan luottaa. Täällä eivät navigaattorit toimi, eikä kukaan voi tuntea kaikkien katujen sijaintia. Oman ongelmansa muodostaa myös se, että talojen numerointi ei ole järjestelmällistä. Parasta on ottaa aina selville se katujen kulma, jonka lähellä matkan päämäärä on, ellei sitten ole kysymys jostakin yleisesti tunnetusta rakennuksesta.

Jeepneyt ja taksit muodostavat vain osan liikenneruuhkasta. Monet firmat kuljettavat työntekijöitään pikkubusseilla. Tämä sopii hyvin ”valkokaulustyöntekijöille”. Korkeammassa asemassa olevat työntekijät kulkevat omilla autoillaan. Niitäkin riittää kadut täyteen. Viileää ilmaa puskevat ilmastointilaitteet auttavat näitä matkalaisia, mutta hekään eivät voi oikaista ruuhkan ohi. Kaikki seisovat siihen takertuneina, lukuun ottamatta niitä työmatkalaisia, jotka kulkevat helikopterilla. Makatissa on ainakin yksi johtaja, joka laskeutuu aamuisin kerrostalon katolle kopterilla. Siitä ei liene kovin pitkä työmatka enää hissillä työpöydän äärelle.

Sivukatujen liikennettä hallitsevat kolmipyöräiset mopo- ja polkupyörätaksit. Ne ovat varsinkin paikallisten suosiossa. Ne täydentävät Metro Manilan liikennevälineiden monikerroksisen järjestelmän. Tässä järjestelmässä jokaiselle välineelle on oma paikkansa. Myös ihmiset jakautuvat eri yhteiskunnan kerroksiin sen mukaan, millaisia liikennevälineitä he käyttävät. Näiden kerroksien ulkopuolelle jää vain kadun kansa, jolla ei ole varaa minkäänlaisten liikennevälineiden käyttämiseen. Heidän liikennevälineenään ovat jalat. Varakkaammat filippiinot välttävätkin ”tarpeetonta” kävelyä. Katuja ei täällä ole rakennettu kävelemistä varten vaan autoja varten. Jalankulkijan on oltava tarkkana, että ei jää autojen tai niiden välistä syöksyvien moottoripyörien alle. Ne eivät punaisista valoista välitä.

Metro Manilan liikenne sirkukseen ei ole tulossa mitään olennaista muutosta. Metro Manila vetää yhä enemmän asukkaita, jotka pakenevat maaseudun köyhyyttä. Julkisen liikenteen rakenteellisiin muutoksiin ei ole varaa. Korkeita kerrostaloja rakennetaan jatkuvasti lisää. Niihin muuttavilla asukkailla on omat autonsa. Niille on paikkansa condon autokerroksissa. Yksityisautojen määrä kasvaa vauhdilla, ja autokauppiaat hierovat käsiään. Kukaan ei kuitenkaan kerro, mihin nämä autot mahtuvat liikenteen ruuhkassa. Liikenneväylät on täällä rakennettu 1970-luvun tarpeisiin, eivätkä ne veny mihinkään. On siis venytettävä käyttäjien pinnaa.