Älä koske minuun! – Kansallissankari Jose Rizalin kirja itsenäisyyden sytykkeenä Filippiineillä.

Filippiineillä on vietetty tällä viikolla itsenäisyyspäivää. Itsenäisyyspäivä pohjautuu 12.6.1898 tapahtuneeseen itsenäisyyden julistamiseen. Tuolloin nostettiin myös ensimmäisen kerran Filippiinien oma lippu. Itsenäisyysjulistus irroitti Filippiinit espanjalaisten 300-vuotisesta vallasta. Espanja luovutti kuitenkin Filippiinit Yhdysvalloille rauhansopimuksessa, jolla päätettiin näiden suurvaltioiden sota. Yhdysvallat kieltäytyi hyväksymästä Filippiinien itsenäisyyttä. Sen tähden Filippinit ryhtyivät vuonna 1899 kapinaan Yhdysvaltoja vastaan. Vahvempi voitti, ja Itsenäisyys toteutui sitten vasta toisen maailman sodan jälkeen vuonna 1946.

Itsenäisyyden henkisenä isänä on pidetty tohtori Jose Rizalia (s. 1861), joka on korotettu Filippiinien kansallissankarin asemaan. Matkailija, joka kiertelee Filippiineillä, ei voi olla törmäämättä Jose Rizalin nimeen. Manilan keskeisimmän puiston on nimeksi on annettu Jose Rizal Park. Se sijaitsee aivan Intramuroksen, vanhan kaupunginosan, kyljessä ja on eräs pääkaupungin kauniimmista nähtävyyksistä. Se on myös koululaisten suosittu vierailujen kohde (kuva). Mutta Rizalin patsaan kohtaa myös monessa muussa paikassa.  Kuvassa oleva patsas on Baguion keskustassa, Luzonin saaren pohjoisosassa sijaitsevassa kauniissa kaupungissa.

Jose Rizal oli ammatiltaan silmälääkäri. Hän oli poikkeuksellisen laaja-alaisesti sivistynyt ja lahjakas henkilö. Hän oli syntyisin varakkaasta maatilanomistajaperheestä. Hänen esivanhempansa olivat maahanmuutajia. Heidän joukossaan oli kiinalaisia, japanilaisia ja espanjalaisia.  Rizal opiskeli ensin Manilassa oikeustiedettä ja siirtyi sitten lääketieteen opintoihin. Vuonna 1882 hän matkusti Eurooppaan ja opiskeli lääketieteitä Madridin, Pariisin ja Heidelbergin yliopistoissa. Rizal oli aikansa maailmanmies. Hän puhui 22 eri kieltä ja tunsi laajalti eri kulttuureita.

Rizal oli intohimoinen ja lahjakas kirjoittaja. Kirjoituksissaan hän suuntasi piikkejä valtaapitäviä espanjalaisia kohtaan. Hän paljasti vallankäyttäjien vääryyksiä ja mädännäisyyksiä. Tunnetuin Rizalin kirjoista lienee: Älä koske minuun. Noli Me Tangere. Kirja on romaani, joka käy espanjalaisen valtaeliitin kimppuun. Kaikki tämä tapahtuu romanttisen rakkaustarinan avulla.

Kirjan päähenkilö nuori herrasmies Chrisostomo Ibarra palaa Filippiineille oltuaan pitkään Espanjassa. Hän kohtaa uudelleen varhaisnuoruutensa ihastuksen kohteen, varakkaan perheen kauniin neidon, Maria Claran. Rakkaus roihahtaa liekkiin. Kirjan keskeinen jännite on siinä, saako nuori herra Ibarra neitokainen Maria Claran vai ei. Ibarra ei ole Marian perheelle kovinkaan hyvä vävyehdokas, sillä hän on suora ja rehti mies, joka ei hännystele espanjalaisia herroja.  Tällainen vävy ei tuo mukanaan valtaapitävien suosiota eikä rahaa. Kuvassa olevat seurapiirineitojen leninkeihin pukeutuneet tytöt Jose Rizal Parkista voisivat kuulua Maria Claran seurueeseen.

Ibarran keskeinen hanke on kirkon vallasta riippumattoman koulun perustaminen omalle paikkakunnalle. Kirkon miehistä tämä on vahingollista kansalle. Kirjan juoni saa yllättävän käänteen, kun paljastuu, että eräs seurakunnan papeista on Maria Claran biologinen isä. Papilla on ollut salasuhde Marian äitiin. Tämä salaisuus on haudattu perheessä ja seurakunnassa. Kirjan loppu viittaa melko suorasanaisesti siihen, että espanjalaisten hallinto, joka perustuu valtion ja kirkon liittoon, on niin läpimätä, että sitä ei voi enää uudistaa. Se on vain kaadettava.

Noli Me Tangere –romaani julkaistiin vuonna 1887 Berliinissä. Filippiineillä kirja kielletiin. Rizal joutui kotimaassaan vainon kohteeksi. Hänet vangittiin ja karkotettiin. Lopulta hänet tuomittiin kapinasta ja kansankiihoituksesta kuolemaan vuonna 1896. Hänen elämänsä päättyi teloitukseen 35-vuotiaana.

Rizal kuoli nuorena, mutta hänen ajatuksensa jäivät elämään. Rizal toi kirjoissaan esiin sen, millainen arvo ja merkitys filippiinoille on omalla kulttuurilla. Filippiinoilla itsellään oli ainutlaatuisen merkittävää henkistä pääomaa.  Kaikki hyvä ei tullut vain espanjalaisten mukana Euroopasta. Päinvastoin sieltä oli tullut sorto ja kansan alistaminen. Rizal hyökkäsi katolisen kirkon kanssa liittoutunutta siirtomaavaltaa vastaan. Tekopyhyydessään kompasteleva kirkko joutuu melkoisen piikittelyn kohteeksi. Rizal nosti esiin myös yksilön merkityksen ja oikeudet. Kirjan tarina romanttisesta rakkaudesta jo sinänsä korosti yksilön tunteiden ja valinnan painoarvoa.

Noli Me Tangere on kirjoitettu alun perin espanjaksi, mutta se on käännetty useille kielille. Luin itse englanninkielisen käännöksen. Kirja löytyy esimerkiksi osoitteesta http://www.gutenberg.org/ebooks/20228

Käännyttäminen kielletty

Teen lumitöitä mökkimme pihassa. On harmaan kaunis talvipäivä. Pieni pakkanen antaa kirpeyttä ja raikkautta puhtaaseen ilmaan. Nautin siitä rasituksesta, jonka lumen kolaaminen saa aikaan lihaksissa. Tunnen eläväni tässä rasituksessa ja liikkeessä koko ruumiillani. Urakka alkaa olla valmis ja lopettelen työtäni.  Tuntuu oikein mukavalta, kun tiedän, että vaimoni laittama maukas ruoka odottaa minua. Juuri kun olen asettelemassa lumikolaani seinää vasten, huomaan, että mökille johtavaa tietä myöten ajaa auto niin, että lumi pöllyää. Kun naapurimökeillä ei ole ketään kotona, päättelen, että auto on tulossa meille. Pian se tulla tupsahtaakin pihaamme.

Olen ihmeissäni, sillä tietämäni mukaan vieraita ei ole tulossa. Jään hämmästellen katsomaan, olisiko joku sukulainen tai tuttu päättänyt poiketa meille yllättäen. Autosta nousee mies ja nainen. Iältään he näyttävät alle neljäkymppisiltä. Nainen huutaa minulle autosta astuessaan: ”Nyt tiedät, keitä varten olet lumityösi tehnyt.”  Tämä huudahdus kuulostaa korvissani kovin itsetietoiselta. Olin nimittäin lumitöitä tehdessäni ajatellut ilmalämpöpumpun korjaajaa ja loka-auton kuljettajaa ja sitä, kuinka he saavat autonsa pihassa käännettyä. Mutta nyt siis minulle kerrotaankin, että olin erehtynyt. He tietävät asiani paremminkin kuin minä itse. Ymmärrän, että edessäni seisoo juuri nyt mies ja nainen, joilla tulisi olemaan hyvin suuri merkitys elämälleni. En tunnista vielä vieraitani, mutta ilmeisesti tulen heidät kohta hyvinkin tuntemaan. Näyttää siltä, että heidän vierailunsa on minulle aivan erityinen kunnia, jonka merkitystä en tosin vielä ymmärrä.

Seison rapun edessä suu auki ja ilmaa haukkoen. Mies ja nainen eivät vaivaudu esittelemään itseään millään tavoin. Molemmat ovat siististi pukeutuneita. Nainen on kevyesti meikattu. Mies vetää esiin raamatun. Avaa sen ja kysyy minulta, tunnenko minä tätä kirjaa. Sanon tuntevani, koska olen teologi, ja minun kirjahyllyni ovat väärällään raamattuja. Mies kysyy, haluaisinko kuulla, mikä raamatunkohta on hänelle henkilökohtaisesti tärkeä ja millä tavoin se on merkittävä. Vastaan, että en halua.  Nainen tajuaa, että keskustelu on menossa umpisolmuun ja puuttuu puheeseen. Hän kysyy: ”Mitä mieltä olet nykysuuntauksesta, joka väheksyy raamatun arvovaltaa?” Haistan, että minua yritetään koukuttaa väittelyyn. Siksi vastaan tähän vain kierrellen, että tästä asiasta voi olla montaa mieltä ja jatkan, että tämä keskustelu riittää nyt minulle.

Auto häipyy ja minä menen sisään. Vaimo kysyy ihmetellen, keitä meillä kävi.  Kerron, että käännyttäjiä, mutta annoin heille lähtöpassit. Tiedän, että olin tyly, mutta en tunne siitä juurikaan syyllisyyttä. Arvelen, että autossa päiviteltiin, kuinka paatunut pappikin voi olla ja rukoiltiinkin minun puolestani. Nämä rukoukset eivät minua haittaa, mutta epäilen, että ne eivät tuo toivottua tulostakaan.

Olen jälkikäteen palannut monta kertaa tuohon lyhyeksi jääneeseen tapahtumaan. Myönnän, että olin ärtynyt ja ehkä loukkaantunutkin. Olen kysynyt mielessäni monta kertaa, millä oikeudella erilaiset käännyttäjät ajelevat toisten pihoihin tai soittelevat ovikelloja. On kokonaan eri asia, kun tutut poikkeavat. He kuuluvat ihmissuhdeverkostoon, jonka jäsenyys ainakin suomalaisessa maalaisyhteisössä oikeuttaa poikkeamaan. Mutta antaako oma uskonnollinen vakaumus ja halu käännyttää tällaisen oikeuden?

Koko vuorovaikutus alkoi siitä, että minut määriteltiin ”käännytettäväksi”. Minulla ei siis ollut uskoa, tai jos oli, se oli väärää. Loukkaavinta tällaisessa tilanteessa on toisen ihmisen ajatusten ja kokemusten syrjäyttäminen. Se on väheksymistä ja epäkunnioittavaa asennoitumista. Tämä asetelma vie pohjan pois koko käännyttämiseltä. Minun oli täysin mahdotonta ajatella, että pihaani saapuvilla käännyttäjillä oli tarjottavana mitään sellaista, jonka olisin halunnut omaksua itselleni. Kun he käyttäytyivät epäkunnioittavasti minua kohtaan, oli oikeastaan aivan samantekevää, mitä he sanoivat, sillä heidän tekonsa huusivat heidän sanojensa ylitse.

Vaaditaan voimaa, jotta voi irrottautua tällaisesta alistavasta ja manipuloivasta ihmissuhteesta, jota käännyttäjät tarjoavat. Mutta entäpä, jos tilanteeni olisi ollut toisenlainen. Jos minulla ei olisi ollut vaimoa, joka odottaa minua lämpimän lieden äärellä valmiin ruoan kanssa, ja olisin kärsinyt yksinäisyydestä.  Tai jospa olisin ollut vakavasti sairas. Olisin vaikkapa juuri kuullut sairastavani vaarallista syöpää, ja elämäni olisi vaakalaudalla. Olisin ollut heikko ja haavoittuvainen. Olisin voinut tarttua näihin ihmisiin kuin hukkuva oljenkorteen.  Minusta olisi voinut tulla uskonnollisen kalastuksen saalis, vaikka olisin tarvinnut elämääni jotakin muuta apua.

Käännyttäjä riistää käännytettävältä sen aseman ja arvon, joka hänelle kuuluu Jumalan luomana ainutlaatuisena ihmisenä. Käännyttämisessä myös todellisuus sumentuu sillä tavoin, että se voi olla vaaraksi haavoittuvalle ihmiselle. Silloin se on hengellistä väkivaltaa. Tällaiselta pitäisi ihmisiä suojella. Ei kirkko tarvitse käännyttämistä, vaan sitä että sen sanoma on uskottavaa, ja  että sanat ja teot vastaavat toisiaan.

Mietin, pitäisikö laittaa portille kilpi, jossa lukee: Käännyttäminen kielletty.

Ehdokas paaviksi Filippiineiltä

Filippiineillä tieto paavin erosta on otettu järkyttyneenä vastaan. Kerrotaan, että Filippiinien entinen Vatikaanin suurlähettiläs oli eilen jopa puhjennut itkuun paavin eroa koskevassa TV-haastattelussa. Mitään tällaista ei Vatikaanista osattu odottaa. Mutta kun ensishokista on selvitty, esiin on noussut toive siitä, että uudeksi paaviksi valittaisiin vihdoinkin filippiino. Tämä toive sai uutta vauhtia jo runsas vuosi sitten, kun Manilan arkkipiispaksi valittiin piispa Luis Antonio Tagle (54) Cavitesta. Perinteisen käytännön mukaan paavi on nimittänyt Filippiineille kaksi kardinaalia. Kardinaalin arvon ovat saaneet Cebun  ja Manilan arkkipiispat. Myös Tagle nimitettiin kardinaaliksi.

Filippiinojen toiveita Taglen valinnasta paaviksi nostavat erityisesti hänen henkilökohtaiset ominaisuutensa. Häntä pidetään nousevana tähtenä.  Nuoresta iästään huolimatta Antonio Tagle on ehtinyt toimia Metro Manilan etelärajalla sijaitsevan Imuksen hiippakunnan piispana jo kymmenen vuotta. Suoritettuaan papin tutkintonsa (1982) jesuiittajärjestön pappisseminaarissa hänet nimitettiin hiippakunnan pappisseminaarin opettajaksi ja myöhemmin myös rehtoriksi.  Hän toimi myös seurakuntapapin tehtävissä. Muutaman vuoden kuluttua hänet lähetettiin Yhdysvaltoihin, Washingtonissa sijaitsevaan katoliseen yliopistoon (Catholic University of America), jossa hän väitteli teologian tohtoriksi vuonna 1991. Piispa Taglella on ollut merkittäviä luottamustehtäviä sekä kotimaan kirkossa että Vatikaanissa. Piispa Tagle on ollut varsin arvostettu ja suosittu puhuja. Hänellä on erinomainen esiintymiskyky. Hän on toiminut uskonnollisten ohjelmien juontajana televisiossa. Hän on myös taitava ja aktiivinen sosiaalisen median käyttäjä. Seurakuntalaiset seuraavat häntä Twitterissä, Facebookissa ja YouTubessa. Hän on myös tässä suhteessa ajan tasalla.

Lehtihaastatteluissa Tagle on antanut itsestään harkitsevan ja maltillisen vaikutelman. Ristiriitatilanteissa hän korostaa avoimen keskustelun merkitystä. Hän antaa myös tukensa presidentti Aquinon korruption vastaiselle ohjelmalle.  Kardinaali painottaa kirkon tehtävää köyhyyden lievittämisessä. Tagle on toiminut maltillisesti perhesuunnittelulakia koskevissa ristiriidoissa. Tätä lakia vastustaessaan osa piispoista sotkeentui politiikkaan kyynärpäitään myöten.  Ehkäisyvälineiden jakamisesta ja seksikasvatuksen antamisesta koulussa tuli kovasti mieliä kiihdyttänyt kysymys. Kardinaali Tagle otti etäisyyttä tähän menoon, vaikka pitäytyikin kirkon kantaan.

Ihmisenä kardinaali ”Chito”, kuten häntä lempinimellä kutsutaan, on mutkaton ja huumorintajuinen. Häntä pidetään tavallisena ja nöyränä ihmisenä. Esimerkkinä on mainittu se, että hänellä on ollut piispanakin tapana käyttää kulkemiseen julkisia kulkuvälineitä. Se on paljon se, kun ottaa huomioon Metro Manilan bussien ja jeepnijen tason.

Tagle korostaa sitä, kuinka tärkeätä on omien rajojen ja mahdollisuuksien tunnistaminen arkkipiispan viran hoidossa. Hän toivoo voivansa kehittyä edelleen sillä tavoin, että olisi ”yksinkertaisempi, uskottavampi, inhimillisempi ja helpommin lähestyttävä”. Kardinaali Chitolla on toivon mukaan myös terveyttä ja elinvoimaisuutta moniksi vuosiksi. Kirkko on saanut hänestä karismaattisen johtajan. Kaikki ne henkilöön liittyvät edellytykset, joita vaaditaan kirkon korkeimpaan virkaan, näyttäisivät olevan kohdallaan.

Filippiineillä Taglen valintaa paaviksi on perusteltu alueellisilla näkökohdilla. Olisi aika saada paavi Aasiasta. Eurooppalaiset ovat pitäneet valta-asemia katolisessa kirkossa. Mutta kirkon elämän painopiste on ollut siirtymässä kehittyviin maihin. Kun uskonnollisuus länsimaissa on ohentunut, ja kirkkojen toiminta on kituliasta, voisi olla perusteltua jakaa myös vastuuta ja valtaa uudella tavalla. Filippiineillä ajatellaan, että kirkossa tarvittaisiin kehittyvien maiden hengellisyydestä nousevaa näkökulmaa. Filippiinojen voimakas katolinen uskonnollisuus voi olla eräs taustavoima paavin valinnassa.

Uuden paavin valinnan suorittaa kollegio, joka koostuu alle 80-vuotiaista kardinaaleista (N=118). Heistä yli puolet (N=62) on Euroopasta. Kaikkiaan länsimaiden edustajia on kaksi kolmasosaa (N=77). Melkein neljännes (N=28) kardinaaleista on italialaisia. Kehittyvien maiden kardinaalien suurin (N=19) ryhmä on Väli-Amerikan maista. Afrikasta ja Aasiasta kardinaaleja on yhtä paljon (N=11). Alueellisesta näkökulmasta katsoen valta kollegiossa on europpappalaisilla, erityisesti italialaisilla kardinaaleilla. Tässä valossa kehittyvien maiden toiveet uuden paavin valinnasta eivät näytä kovin lupaavilta.

On mielenkiintoista nähdä, nouseeko kardinaali Luis Antonio Taglen nimi esiin uuden paavin valintaa koskevassa keskustelussa. Tuleeko hänestä peräti vaalin musta hevonen vai joutuuko hän odottamaan vielä myöhempää vaalikierrosta?

http://globalnation.inquirer.net/64113/filipinos-hoping-tagle-will-be-next-pope

Sunday Inquirer Magazine, January 2012

http://www.vatican.va/news_services/press/documentazione/documents/cardinali_statistiche/cardinali_statistiche_continenti_en.html

                                                

Uskoa Manilan kaduilla

Astuin taksiin. Tämä oli yksi näistä Metro Manilan rähjäisistä, valkoisista, vanhoista toyotista, jotka vaeltavat nilkuttaen kuoppaisia katuja. Huonosta kunnosta huolimatta melkein jokainen näistä takseista on persoonallisella tavalla sisustettu. Se, mikä kuskille on tärkeää näkyy koelaudan koristelussa. Kattopeilistä riippuu usein rukousnauha. Välillä koelauta näyttää enemmän kotialttarilta kuin mittarien sijoituspaikalta.

Tässä taksissa katseeni kiintyi koelautaan liimattuun panta kaulassa olevan papin kuvaan. Sellaista en ole ennen nähnyt. Harvoin paljastin Manilassa, että olen pappi, mutta nyt en malttanut olla vaiti. Kerroin kuskille, että olen itse pappi, mutta en tiennyt, että kukaan olisi liimannut kuvaani autonsa koelautaan. Ihmettelin, millainen pappi oli tässä kuvassa. Kuski vilkaisi minua ja mittaili pukeutumistani. Se viittasi lähinnä repputurismiin. Mies naurahti, kukapa tuollaisen kuvan koelautaansa kiinnittäisi.

Kuski kertoi, että kuvassa oli italialainen pappi, jonka paavi oli julistanut pyhimykseksi. Kuvan hän oli saanut yhdeltä ulkomaalaiselta asiakkaalta, joka oli kerran eksynyt hänen kyytiinsä. Mies kertoi, että tämä pyhimyksen kuva on hänelle erityisen merkittävä. Hän rukoilee joka aamu ennen ajoon lähtöä tätä pyhimyspappia. Kysyin, mitä pyhimyspapilta pyydät. Kuski kertoi pyytävänsä varjelusta perheelleen, suojelusta itselleen, ja matkustajille liikenteen vaaroja vastaan ja sitäkin, että tämä auto ei hajoaisi. Juuri kun hän tästä puhui, toyota putosi rämähtäen kadulla olevaan kuoppaan. Vähän aikaa kuului omituista kolinaa ja kilinää, mutta muutaman sadan metrin mentyä autovanhus kokosi itsensä ja korin äänet palasivat ennalleen. Niin, myös tästä on kysymys, sanoi kuski ja naurahti taas. Kyllä tähän rukouksia tarvitaan, tokaisi mies.

Uskosta on haettu turvaa Metro Manilan liikenteen vaaroja vastaan laajemminkin. Viime vuonna tapahtui Metro Manilan halkaisevalla kehätiellä, EDSA:lla, monia vakavia kolareita, jotka vaativat useita kuolonuhreja. Liikenteen turvallisuudesta vastaavat viranomaiset tunsivat itsensä avuttomiksi tämän tilanteen edessä. Mitkään uudet säännökset eivät näyttäneet lisäävän turvallisuutta. Niinpä päätettiin pyytää kirkon apua. Kirkko lähetti paikalle muutamia pappeja. He kipusivat avolavalla varustettuun kuorma-autoon. Liturgiseen asuun puettuja pappeja kuljetettiin EDSA:n läpi päästä päähän. Alban liepeet ja stolat vain liehuivat, kun papit seisoivat kuormurin lavalla ja pirskottivat pyhittyä vettä asfaltille sitä mukaa kuin auto eteni. Matkaa kertyi n. 40 km, kun molempiin suuntiin kulkevat väylät pirskotettiin erikseen. Uskottiin, että tällä tavoin voitaisiin karkottaa EDSA:lta pahat henget riivaamasta autoilijoita. Kun avasin seuraavana aamuna päivän lehden, siinä oli jälleen uutinen EDSA:llai tapahtuneesta rajusta, ihmishenkiä vaatineesta autokolarista.

Kertomukset taksikuskista ja EDSA:lla tapaahtuneesta pahojen henkien karkottamisesta yhdistävät rukouksen arkipäivän turvattomuuteen. Rukousta tarvitaan pelon tunteesta selviämiseen. Elämä on niin arvaamatonta, että koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu, eikä sitä pysty pieni ihminen hallitsemaan. Yhteiskunta ei takaa ihmisen turvallisuutta.

Myös köyhyys on rukouksen seuralainen. Taksikuski ei pysty ostamaan itselleen uutta autoa. Sellainen ajatuskin on kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolella. Eikä hänellä ole varaa edes autonsa remonttiin. Manilan liikenneruuhkissa pujotteleminen on jatkuva turvallisuusriski. Varjelusta siinä kyllä tarvitaan. Köyhällä on kuitenkin rukouksen mahdollisuus.

Liikenneviranomaiset ovat myös pulassa jatkuvasti kasvavan ruuhkan hallitsemisessa. EDSA on eräs liikenteen pullonkauloista. Liikennevirta ei vedä. Kuljettajat hermostuvat, kun aikaa kuluu yhä enemmän autossa istumiseen. Työmatkojen kesto venyy yhä pidemmäksi. Bussikuskien pienet palkat ovat riippuvaisia matkustajien määristä. Syntyy kaahaamisen ja röyhkeyden kulttuuri. Se on myös taistelua elannosta. Pahat henget pääsevät valloilleen. Liikenteen sujuvoittaminen vaatisi rakentamista ja paljon varoja yhteiskunnalta. Siitä ei ole tietoakaan. Hyvä, kun pystytään tien vaurioita korjaamaan. Kun katuverkostoa ei voida lisätä, voidaanko autoilevia ihmisiä muuttaa? Tätä on yritetty pappien rukousten voimalla.

Rukous on filippiinojen arkipäivää. Köyhyys ja turvattomuus ruokkivat rukouksen tarvetta. Mutta siihen liittyy paljon muutakin. Tällainen asia on filippiinojen käsitys todellisuudesta. Erilaiset henget ovat läsnä ihmisten maailmassa. Elämässä on paljon tilanteita, joissa ihmisen on suojauduttava pahoja henkiä vastaan. Tällaisia ovat elämään kuuluvat kriisit. Elämää ei voi hallita ainoastaan järjen ja päättelyn avulla, vaan tarvitaan myös muita välineitä. Hyvät henget ottavat myös paikkansa pyhitetyssä aineessa. Tällainen voi olla pyhimyksen kuva tai siunattu vesi. Niissä on vaaroilta suojelevaa ja terveyttä tuottavaa voimaa. Rukous kytkee uskovan näihin voimiin.

Uskoa henkien vaikutukseen on selitetty filippiinojen käsityksellä kuolemasta. Heidän siteensä perheen jäseniin ovat hyvin tiiviit. Kun perheen jäsen kuolee, hän lakkaa olemasta aineellisessa hamossaan, mutta samalla uskotaan, että hänen henkensä jatkaa elämää. Tähän uskomukseen on sovitettu myös katolisen kirkon oppi kiirastulesta kuoleman ja taivaaseen astumisen välillä. Kun perheen jäsenten sielut elävät, todellisuuskaan ei voi olla pelkästään aineellinen. Elämä on hyvien ja pahojen henkien taistelukenttä. Tässä rukouksella on oma paikkansa.

Kolme vuotta Filippiineillä. Mikä muuttui?

Olen vaimoni kanssa palannut Suomeen kolmen vuoden Filippiineillä oleskelun jälkeen. Vaimoni toimi Suomeen rekrytoitujen kokkien ja sairaanhoitajien suomenkielen opettajana, ja minä nautin, ainakin pääasiassa, eläkeläisen elämästä. Työ ja huvi olivat siis perheessämme erinomaisessa tasapainossa. Tuon kolmen vuoden jakson aikana olimme kyllä välillä myös Suomessa, mutta elämisen painopiste oli Filippiineillä. Kun olen palannut taas kotimaahan, tekee mieli arvioida tämän taakse jääneen elämän vaiheen merkitystä. Opinko jotain uutta? Katselenko elämää nyt uusin silmin?

Ainakin yhdessä mielessä katson elämää uudella tavalla. Asuminen Filippiineillä toi mukanaan uuden vertailun mahdollisuuden. Filippiineillä ne asiat, jotka poikkesivat Suomesta tai suomalaisuudesta, pistivät aina silmään. Usein totesin, että tällaista ei tapahdu Suomessa. Filippiinoille, filippiinikulttuurille ja -yhteiskunnalle löytyi aina vertailukohta Koti-Suomesta. Sama on taas toistunut toisinpäin aina, kun olen palannut kotimaahan. Peilaan suomalaisia ja Suomea siihen, mitä näin ja koin Filippiineillä.

Joskus tuntuu siltä, että  minun ”pääkopassani” koko maapallo olisi keikahtanut uuteen asentoon.  Maapallon keskipiste sijaitsi ennen, jos ei nyt ihan Suomessa, niin Euroopassa kuitenkin. Nyt Eurooppa kaikkineen näyttää jollakin tavalla vähäpätöisemmältä ja syrjäisemmältä kuin aikaisemmin. Suuret kansat asustavat Aasiassa. Se, mitä siellä tapahtuu on painoarvoltaan hyvin suurta koko maailmalle. Kaakkois-Aasiassa voi katsella Kiinaa läheltä ja aistia, kuinka sen mahti säteilee naapurivaltioihin. Kiinan kulttuurinen, taloudellinen ja poliittinen valta tulee vähän väliä vastaan. Tämä synnyttää ristiriitoja, jotka ovat hyvin tulenarkoja. Eipä juuri tarvitse ihmetellä, miksi USA on huolissaan vaikusvallastaan ja siirtää laivastoaan Tyynen meren alueelle.

Keskustelin vaimoni kanssa uuden vuoden aattona siitä, kuka oli merkittävin viime vuonna kohtaamamme ihminen. Vaimoni nimesi sellaisiksi kaksi filippiino-sisarta, jotka kävivät katukauppaa Makatissa sijainneen kotimme lähettyvillä, vilkkaalla Buendia-kadulla. ”Kauppana” toimivat kadulta lähtevät porrasaskelmat. Myyntiartikkelina olivat päivän sanomalehdet, karamellit ja tupakka. Kaikesta näki, että elämä oli äärimmäisen niukkaa. Kaikesta oli pulaa ja vakava sairauskin puristi toisen sisaren puolisoa. Tästä huolimatta sisaruksista säteili ilo ja lämpö. Ystävällinen hymy oli aina vastassa. He osasivat iloita päivittäisestä tapamisesta. Niinpä lehden ostamisesta tuli pieni juhlahetki.

Ihmettelin monta kertaa, mistä tuo filippiinojen lämmin säteily kumpuaa. Tätä on selitetty usein filippiinojen perhesuhteilla. Lapset ovat perheen voimavara ja ilo. Perheen jäsenet elävät läheisessä yhteydessä toisiinsa. Elämä jaetaan yhdessa. Tällaisessa rakkauden maaperässä ihmisistä kasvaa herkkiä ja tunteellisia. Heidän ympärilleen syntyy kuin itsestään lämmin ilmapiiri, jossa myös vieraan on helppo olla. Tällaista lämpöä ei Suomessa kohtaa yhtä usein. Me suomalaiset olemme oppineet kätkemään tunteitamme. Pyrimme lähestymään asioita järjen avulla. Tunteet me usein ”jäädytämme”. Niinpä ympärillemme muodostuukin helposti viileä ilmapiiri. Siinä ei tavoiteta toista ihmistä.  Tässä mielessä meillä olisi paljon opittavaa filippiinoilta.

Toisaalta opin arvostamaan uudella tavalla monia asioita Suomessa. Monet itsestään selvyydet ovat saaneet uuden merkityksen. Joka kerran kun olen palannut Suomeen, olen ihmettellyt, kuinka voi aivan yksinkertaisesti avata kodissa vesihanan ja ruveta juomaan vettä. Vesi on puhdasta. Juomavettä ei tarvitse ostaa kaupasta. Kysymys on pienestä yksityiskohdasta, mutta toisaalta hyvin suuresta asiasta. Vesi on Suomessa puhdasta, niin puhdasta, että siitä saa hyvää juomavettä. Tämä kertoo myös siitä, että saamme elää saastumattomassa luonnossa. Tällainen luonto on lähes jokaisen ulottuvilla. Jokamiehen oikeudet takaavat meille mahdollisuuden kulkea luonnossa vapaasti.  Toisin on köyhissä maissa, kuten Filippiineillä. Köyhyys vetää ihmisiä suuriin kaupunkeihin saasteiden keskelle.

Sairastuin puolitoista viikkoa ennen lähtöämme Suomeen ja jouduin sairaalaan. Sain viikon ajan kaikin puolin huippuhoitoa St. Luke Medical Centerissä. Sairaalalasku näytti kuitenkin aika ikävältä, kun se ylitti reippaasti 4000,- euron rajan. Olisin ollut pulassa ilman hyvää vakuutusta. Länsimaalaisella matkustajalla on varaa ainakin vakuutuksen turvin tällaiseen yksityiseen sairaalahoitoon. Sen sijaan vain hyvin harvalle, varakkaalle filippiinolle se on mahdollista. Yhteiskunnan tarjoamissa terveyspalveluissa on suuria aukkoja ja paljon toivomisen varaa. Monet filippiinot ovat terveydenhoidossa hyväntekeväisyyden varassa. Onnellisia olemme me suomalaiset, kun yhteiskunta takaa meille laadukkaan terveydenhoidon.

Olen tullut usein surulliseksi tavatessani nuoria Filippiineillä. Tämä tunne ei johdu filippiino-nuorista itsestään, vaan siitä, mitä yhteiskunta heille tarjoaa. Tapaamani nuoret filippiinot ovat olleet pääsääntöisesti hyvin viehättäviä, iloisia ja mukavia. Monet heistä ovat myös hyvin lahjakkaita. Tässä se ongelma sitten onkin. Koulutus on niin kallista, että se vaatii vanhemmilta huomattavia varoja, eikä tähän ole useinkaan mahdollisuuksia. Tässä puristuksessa nuorten lahjat jäävät käyttämättä. He eivät pääse sellaisiin tehtäviin, jotka vastaisivat heidän kykyjään. Tämä on suuri menetys nuorelle itselleen ja koko yhteiskunnalle.

Toinen filippiino-nuoria koskeva ongelma on se, että ne nuoret, jotka ovat saaneet koulutuksen jäävät kotimaassaan vaille työnsaannin mahdollisuuksia. Esimerkiksi terveydenhuollon alueella koulutetaan runsaasti sairaanhoitajia, mutta työpaikkoja heille ei juurikaan ole tarjolla. Monet vastavalmistuneet sairaanhoitajat tekevät työtä sairaalassa vapaaehtoisina saadakseen ammattikokemusta. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää monelle se, että hakeutuu ulkomaille töihin. Näin voidaan maksaa perheelle takaisin koulutukseen aikanaan menneitä rahoja. Siirtotyöläisyydestä on tullut filippiinojen keskuudessa maan tapa. Mikä onni onkaan suomalaisille yhteiskunnan kustantama, avoin koulutusjärjestelmä. Suomen menestys perustuu keskeisesti siihen, että kaikkien oppilaiden lahjoja kehitetään ja käytetään yhteiseksi hyväksi. Tämä on tärkeä perusta koko yhteiskunnalle.

Filippiinit on vartijoiden maa. Kaikkien rakennusten ovilla seisovat vartijat. Omakotitalo-alueet ovat piikkilanka-aitojen suojassa. Vartijat avaavat ja sulkevat portteja. On suojauduttava, kun tapahtuu niin paljon rikoksia. Ihmisiä kidnapataan ja tapetaan raa’asti. Autoja varastetaan. Tätä luetteloa voisi jatkaa pikään. Pelko ja epäluulo kasvavat ja se saa aikaan lisää suojautumisen kierrettä. Kiristyvä kontrolli ei kuitenkaan ratkaise rikollisuuden ongelmaa, vaan kuluttaa yhteiskunnan voimavaroja. Rikollisuuden juuret ovat eriarvoisuudessa ja köyhyydessä.

Suomi on onnellinen maa, kun ihmisillä on vielä luottamusta toinen toisiinsa.  Se, että pidetään huolta kaikista yhteiskunnan jäsenistä, estää rikollisuuden kasvua. Tasa-arvo on suomalaisen yhteiskunnan voimavara.  Suomalainen hyvinvointivaltio on käsittämätön aarre.  Sitä kannattaa hoitaa huolella.