Norway close to Filippino`s hearts – Osanotto norjalaisille

The Filippinos are mourning with the Norwegians. The Editorial of today`s Philippine Daily Inquirer, a newspaper with wide circulation in the country, writes on the tragedy under the headline “Day of Terror”. The Editor describes the instances of horrific violence ironic, because Norway is “one of the most peaceful and peace-loving countries”. Norway is according to Inquirer “a pacifist, peaceful country” famous of hosting the annual Nobel Peace Prize awards. Norway is also very well- known for involvement in many peace processes in many parts of the world. The Editor realizes that in recent years Norway has taken a greater role in international politics, and particularly in peace keeping and peace promotion.   The contribution of Norway is mentioned in mediation between Israel and Palestine Liberation Organization. Norway was also the chief mediator in the conflict between the Sri Lankan government and Tamil separatists. In the Philippines the Norwegians are highly valued as a mediator of all these conflicts. But this is not enough. The efforts of Norway in mediation between Philippine government and National Democratic Front since 1996 have been extremely important for the country.   That brings the Norwegians close to the hearts of Filipinos. This bond exists despite of the distance of thousands kilometers between the countries. That is what Philippine Daily Inquirer tells us today. It shows highly appreciation of the Norway by the Filippinos and their sympathy with the Norwegians.

Olen seurannut CNN:n ja BBC:n välittämänä Norjan tapahtumia tuntien sisäistä kipua ja hämmennystä.  Olen tuntenut syvää avuttomuutta väkivallan ja mielettömyyden keskellä. Jotain haluaisin tehdä. Kun norjalaiset ovat olleet mielessäni, päätin kaivaa esiin vanhan ystäväni sähköpostiosoitteen. Kun sen lopulta onnistuin löytämään, panin lyhyen osanottoviestin. Kuvittelin mielessäni, että se oli eräänlainen kynttilä, jonka sytytin norjalaisille uhreille.

Vastaus viestiini tuli parissa tunnissa. Siitä ymmärsin, kuinka tärkeitä kaikki eri tahoilta tulleet, tavalla tai toisella tukea antavat viestit heille nyt ovat. Ystäväni luetteli, keiltä valtionjohtajilta oli tullut osanottotervehdyksiä ja millä eri tavoin uhreja muistetaan. Norjalaisten tuska on nyt suuri. Olkoon tämä blogi suomalaisen expatin osanotto norjalaisen suruun.

Muistosanat Evankelistalle

Avatessani aamulla Kotimaan verkkosivut silmiini tuli surua herättänyt uutinen: Kalevi Lehtinen on kuollut. Kalevi oli nuoruuteni suuria vaikuttajia. Merkittävimmät muistoni hänestä ovat pääasiassa 60-luvulta.

Tapasin hänet ensimmäisen kerran 60-luvun alussa Lempäälässä järjestetyssä telttakokoussarjassa. Toisena pääpuhujana oli teologian ylioppilas Kalevi Lehtinen, joka oli tuolloin kesätöissä Kansan Raamattuseurassa. Silloin oli jo nähtävillä se, mitä tulossa oli. Kalevi oli "armoitettu" puhuja. Hän osasi puhua niin, että kuulijat ymmärsivät. Puheessa oli koko ajan tunteiden paloa, joka vetosi kuulijoihin. Koko tunne-elämän skaala oli myös mukana naurusta itkuun saakka. Puhe sisälsi myös lähelle tulevia tarinoita, yksinkertaistuksia ja kärjistyksiä. Jo tuolloin tässä nuoressa evankelistassa oli vetovoimaa ja karismaa.

Seuraava merkityksellinen kohtaaminen tapahtui muutaman vuoden kuluttua, kun olin lopettelemassa lukiota. Olin herätyskristillisyyden hallitsemassa uskonelämässäni ajautunut kapeille ja ahdistaville "raiteille". Tapasin silloin Kalevi Lehtisen, jonka kanssa uskaltauduin keskustelemaan omasta ahdingostani. Näissä keskusteluissa elämääni alkoi "valaista" uusi armon näkökulma. Ymmärsin, että mikään uskossani ei ollutkaan riippuvaista siitä, mihin itse pystyn. Tällainen yhteinen uskon merkittävimmän sisällön jakaminen teki meistä "hengen heimolaisia" ja liittolaisia. Meistä tuli vuosien mittaan ystäviä.

Opiskeluni alkuaikoina tapasimme usein. Kalevi oli silloin Kansan Raamattuseuran opiskelijapappina. Kävin aina silloin tällöin kertomassa huoliani Kaleville. Yhteistyömme ja ystävyytemme jatkui myös siten, että olin Kalevin johtamalla rippikoululeirillä isosena. Kalevin vanavedessä sain myös muita kesätöitä. Olin eräänlaisessa "Kalevin koulussa". Vähitellen aloimme kuitenkin kulkea eri suuntiin. Kalevi tutustui amerikkalaisperäisen Campus Crusade – järjestön toimintaan ja löysi sieltä "hengellisen kotinsa". Minä en taas puolestani koskaan osannut samaistua tähän liikkeeseen. Lähdimme kulkemaan eri suuntiin. Yhteytemme kuihtui. Tapasimme kyllä monesti vuosien mittaan. Silloin Kalevi suhtautui minuun aina myönteisesti ja hyviä kokemuksia muistellen.

Kalevi oli hyvin monitahoinen ja vetovoimainen persoona. Toisaalta Kalevi oli hyvin älyllinen ja toisaalta voimakkaasti emotionaalinen. Mieleeni on jäänyt se, kuinka Kalevi paneutui tehtäväänsä uskonnonopettajana ollessaan vielä teologian ylioppilas. Hän kertoi lukeneensa kaikki lukion eri oppiaineiden oppikirjat, jotta hän käsittäisi sen, mitä oppilaat tietävät eri aineista. Tämä oli minusta vaikuttavaa, mutta se kuvaa hyvin myös Kalevia. Kaikessa piti mennä perusteellisesti pohjaan saakka.

Kalevi osasi myös leikkiä. Muistan, kuinka hauskaa oli, kun rippisleirillä pelasimme lentopalloa. Muodostimme yhdessä lähes lyömättömän kahden miehen joukkueen, kuten nykyään on beachvolleyssä tapana. Kerran Kalevi pyysi minua pelaamaan kanssaan shakkia. Kalevi oli tottunut voittamaan tässäkin lajissa. Peli minun kanssani oli kuitenkin ilmeinen virhe, sillä tein Kalevista "matin". Tämä oli Kaleville lähes kestämätön paikka, ja minun olikin kohta pelattava uusi peli hänen kanssaan. Sen Kalevi voitti.

Erilaisten pelien, kirvelevien tappioiden ja riemukkaiden voittojen lomassa Kalevi opetti minulle myös papin taitoja. Erityisesti muistan sen, mitä Kalevi sanoi puhujan taidoista. Kalevin mielestä puhujan piti olla johdonmukainen. Hänellä piti olla kyky jäsentää puhe selkeästi ja pitää se "kasassa". Toisaalta puhujan piti olla tunneherkkä niin, että hän pystyy koskettelemaan kuulijoiden tunteita. Nämä taidot näkyivät sitten hänen puheissaan.

Kalevi ei ollut kovin kiinnostunut organisaatioista. Hän keskittyi sisältöihin. Hän pyrki voittamaan ihmisiä Jeesuksen puolelle. Tämä oli ihmisiin vaikuttamista. Kalevi ei ollut kirkollinen vallan käyttäjä vaan hengellinen vaikuttaja.

Sisko ja sen lapset. Taksimatka Manilassa.

Olimme (vaimoni ja minä) saaneet viisumin pidennyksen Intramuroksen vanhassa kaupunginosassa sijaitsevasta Ulkomaalaistoimistosta (Immigration). Tällä kertaa kaikki sujui mallikkaasti ja jopa nopeasti. Astuessamme pääovesta ulos paikalliset nuoret miehet viittoivat innokkaasti taksin paikalle. Tämä käsien heiluttelu ei ole suinkaan ilmaista, vaan ”maan tapa” vaatii antamaan siitä muutaman peson juomarahan.  Taksi -Toyota, jonka ovet aukaistiin meille ripeästi juomarahan voimalla, näytti verrattain hyväkuntoiselta. Päivä oli lämmin jo aamusta ja matkaa helpotti huomattavasti kunnossa oleva ilmastointi.

Tuskinpa olimme istuneet takapenkille, kun taksikuski alkoi tehdä tuttavuutta kanssamme. Nimitän häntä Juaniksi. Ensimmäiseksi Juan kysyi meiltä, olimmeko asuneet kauan Filippiineillä, johon vastasimme myöntävästi. Pienen alkuverryttelyn jälkeen päästiinkin sitten asiaan. Juan kysyi meiltä, olemmeko ajatelleet adoptoida lapsen. Kysymys oli niin yllättävä, että jouduin tarkistamaan, olinko kuullut oikein. Kyllä olin. Sanoimme, että olimme  siihen liian vanhoja ja että emme voineet enää ajatella lasta. Kerroimme myös, että meillä on jo lapsia. Juan kysyi, missä ne lapset ovat. Siihen vastasimme, että he asuvat Suomessa ja ovat aikuisia. Varmemmaksi vakuudeksi kerroimme, että meillä on myös lapsenlapsia. Olemme siis Lola ja Lolo, kuten täällä tavataan sanoa. Juan ihmetteli, miksi me sitten olemme Filippiineillä. Vastasimme, että se on tämä vaimon työ.

Meille esitetty kysymys lapsen adoptiosta oli kuitenkin niin kiinnostava, että lähdimme kyselemään sen taustaa. Juan kertoi, että hänen sisarellaan on yksinkertaisesti liikaa lapsia. Sisarella on kolme tytärtä, jotka ovat kahdeksan-, viisi-, ja yksivuotiaat. Siskolla ei ole varaa elättää heitä. Sisar erosi miehestään, kun joutui jatkuvan väkivallan kohteeksi. ”Mitä muuta oli tehtävissä, kun sisar kulki jatkuvasti silmä mustana”, kysyi Juan. Avioliitto on juridisesti edelleen voimassa, kun Filippiinien lainsäädäntö ei tunne avioeroa (divorce). Mutta pari elää erossa toisistaan (separeted). Sitä paitsi mies on työtön ja elää uudessa suhteessa naisen kanssa, jolla puolestaan on lapsi edellisestä liitosta. Miehestä ei näin ollen ole aikaisemman, vai pitäisikö sanoa ”oikeudellisen” perheensä elättäjäksi. Sisko on tehdastyöläinen. Hänen palkkansa on kuukaudessa hieman yli 5000,- pesoa (n. 85,- eur).  Tällä summalla sisar pystyy vuokraamaan huoneen, jossa perhe voi asua, mutta ruuan hankkimiseen jää hyvin niukasti rahaa. Lisäksi sisaren työpaikka on jatkuvasti katkolla. Tehdastyöntekijän kanssa tehdään vain kuuden kuukauden sopimus kerrallaan. Työsuhde on aina sen jälkeen anottava uudelleen.

Juanin siskon elämäntilanne näyttää melko surkealta. Siskon kahdeksanvuotias vanhin tytär joutuu osaltaan kantamaan perheen taakkaa. Hänen on pitänyt jättää koulunkäyntinsä kesken, kun on hoidettava perheen pienintä. Lapsenhoitajaan ei tässä yksinhuoltajaperheessä ole varaa. Sisaren ahdinko heijastuu myös Juanin parisuhteeseen. Juan on oman lapsuuden perheensä ainoa poika. Kun vanhemmat ovat kuolleet, hän tuntee olevansa erityisessä vastuussa sisaristaan. Hän ei yksinkertaisesti voi jättää sisariaan pulaan ja koettaa avustaa tätä ahdinkoon joutunutta yksihuoltajasisartaan. Juanin vaimo ei kuitenkaan katso hyvällä silmällä sisaren avustamista. Hänen mielestään heillä ei ole siihen varaa. Juanin palkka taksikuljettajana ei ole hääppöinen. Vaimo pitää pientä kanttiinia Malatessa.  Tällä kaikella perhe pärjää jotenkuten. Mutta sisaren avustamiseen ei vain olisi rahaa. Tämä aiheuttaa nyt ristiriitoja Juanin ja vaimon välille.

Juanilla itsellään on vain yksi tytär. Hän näytti meille kuvan tyttärestään, kun auto seisoi ruuhkassa. Tytär on lukioikäinen ja isänsä silmäterä. Kivan näköinen tyttö. Juan oli onnellinen tyttärestään. Erityisen iloinen hän kertoi olevansa siitä, että hänellä oli vain yksi lapsi. Juan suorastaan väänteli käsiään tästä yhden lapsen onnesta. Enempään hänellä ei olisi mitenkään varaa. Juan kysyi meiltä, miksi sellaiset miehet tekevät lapsia, joilla ei ole sitten varaa kustantaa heidän elämäänsä. Siihen emme osanneet vastata. Ehdotin kuitenkin yhtenä mahdollisuutena sitä, että uskonto saattaisi kieltää ehkäisyvälineiden käytön. Tästä Juan ei halunnut jatkaa keskustelua kanssamme. Hän kertoi olevansa katolinen, joka käy usein kirkossa.

Juan oli huolissaan sisarestaan ja pienestä yksivuotiaasta sisaren tyttärestään, joka ei saanut tarpeeksi ruokaa. Tilanteen ratkaisuksi Juan näki sen, että yksivuotias tyttö tarjotaan adoptoitavaksi. Uskon, että Juan oli sopinut asiasta sisarensa kanssa. Juanin ammatti taksikuskina tarjosi mahdollisuuden adoption markkinointiin. Länsimaisille pariskunnille kannatti aina yrittää esittää asiaa. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin kala nappaa. Juan kertoi, kuinka adoptio voitaisiin toteuttaa täällä laillisesti. Ensin tehdään sopimus asiasta adoptioon suostuvan perheen kanssa. Sitten asia viedään valtion viranomaisten käsittelyyn. Adoptoijan on palkattava itselleen juristi. Päätös adoptiosta tulee n. vuoden kuluessa. Kaikki näyttäisi sujuvan melko saumattomasti.

Taksimatka päättyi. Kiitimme Juania ja nousimme autosta. Kävin hakemassa lähiravintolasta kotiimme lounaan. Aloimme aterioida, mutta samalla mielessämme oli yksivuotias nälkäinen lapsi. Pohdimme sitä, oliko tässä kysymys myös ihmiskaupasta.

Picket for human rights in Makati – Mielenosoitus ihmisoikeuksien puolesta

Lottorahoista maastureita piispoille

Valtion pelimonopolin tuottamien varojen käyttö on aiheuttanut skandaalin Filippiineillä. Lotossa, vedonlyönnissä ja muissa rahapeleissä pyöriviä varoja hallinnoi Suomen Raha-automaattiyhdistystä vastaava organisaatio, The Philippine Charity Sweepstakes Office (PCSO).  PCSO:n keräämät voittovarat on tarkoitettu erityisesti köyhien kansalaisten terveydenhoitomaksuihin. Nyt on käynyt kuitenkin ilmi, että voittovaroja on käytetty laittomiin tarkoituksiin. Kaikki tämä on tapahtunut edellisellä hallintokaudella silloisen presidentin Gloria Arroyon suostumuksella. Kun rahoja on tuhlailtu, PCSO on ajautunut miljoonien velkoihin.

Viime päivien kuluessa on tullut esille se, että PSCO on Arroyon käskystä lahjoittanut varoja myös osalle katolisen kirkon piispoista. Tämä on tullut ilmi PSCO:n tilien tarkastusraporteista. Piispat ovat saaneet rahaa SUV (sport utility vehicle) – autojen eli maastureiden ostamiseen. Niiden merkkikin on yksilöity PCSO:n asiakirjoissa. Ne kertovat, että rahaa annettiin erityisesti Mitsubishi Pajeroiden hankintaan. Kysymyksessä on melkoisen hulppea maasturi. Sellaisella kyllä piispan matka taittuu mukavasti huonoillakin tieosuuksilla, joita täällä Filippiineillä kyllä riittää.

Piispojen matkanteko olisikin sujunut mallikkaasti, mutta mutkia matkaan tuli, kun valta vaihtui. Uuden presidentin mukana tulivat uudet johtajat PSCO:lle ja alkoivat kiusalliset tilintarkastukset. Ikäväksi asian tekee se, että perustuslaki kieltää julkisen rahan tai omaisuuden luovuttamisen suoraan tai epäsuorasti millekään uskonnolliselle yhteisölle tai papille lukuun ottamatta sotilas- tai vankilapappeja. Näin ollen sekä rahasumman luovuttaja että vastaanottaja ovat syyllistyneet rikokseen.

Tilintarkastuksessa on tullut ilmi, että kuusi piispaa on saanut maastureita ja  lisäksi käteistä rahaa yhteensä 8,3 miljoonan peson (n. 133.000 eur) arvosta. Täällä se on hyvin suuri summa rahaa. Varojen luovutus on tapahtunut Arroyon virkakauden viimeisinä vuosina 2007 – 2010. On tulkittu, että piispojen lahjomisen tavoitteena on ollut vaikuttaminen piispain kokouksen päätöksiin.  Filippiineillä kansalaiset ovat olleet laajalti sitä mieltä, että vuoden 2004 vaalien tulos perustui petokseen, jonka avulla Arroyo säilytti valtansa. Vaarana oli tuolloin, että kansa olisi jälleen kerran lähtenyt EDSA:lle ja poistanut hänet vallasta joukkovoiman avulla. Lahjomalla osan piispoista Arroyo onnistui vaimentamaan piispain kokouksen, eikä siitä ollut kansan tukijaksi.  ”Pajero piispoille” Noy Noy Aquinon valtaan astuminen onkin ollut pettymys. Heidän joukostaan onkin kuulunut julkisia kannanottoja, joissa on suositeltu Aquinon luopumista presidentin asemasta. Tämä on tuntunut kovin kummalliselta, mutta nyt se vaikuttaa kyllä ymmärrettävältä. Pyrkiihän Aquino korruption paljastamiseen ja kitkemiseen.

”Pajero piispat” ovat pyrkineet pysymään piilossa. Nyt on ”kissojen ja koirien kanssa” haettu heitä esiin. Piispojen autojen merkkejä on selvitelty ja hintoja kyselty. Piiliottelu kuitenkin jatkuu. Avustajat kertovat, että piispat eivät tiedä asiasta. Muisti horjuu. Kirkossa on pyritty puolustelemaan PSCO:n varojen vastaanottamista sillä, että autoja on käytetty köyhien ja huumeongelmaisten auttamiseen. Kidnappausten selvittämisessäkin Pajerot ovat olleet mukana. Onko varkaus hyväksyttävää silloin, kun varastettua omaisuutta käytetään jossakin määrin hyvään tarkoitukseen? Pyhittääkö tarkoitus keinot? Tällaista ajattelua on totuttu nimittämään ”jesuiittamoraaliksi”.

PSCO:N varojen vastaanottamiseen liittyy myös toinen moraalinen ongelma. Katolinen kirkko vastustaa uhkapelaamista olkoonpa se sitten laillista tai laitonta. Kirkko vastustaa pelaamisen kulttuuria. Pelatessaan ihmiset tekevät kirkon tulkinnan mukaan syntiä. PSCO:n varat ovat syntyneet siis synnin seurauksena. Kun kirkko ottaa vastaan näitä varoja, se saa osakseen synnin ”hedelmiä”. Hyväksyessään rahojen antamisen se syyllistyy varkauteen ja lahjoman ottamiseen. Samalla se myös osaltaan tukee pelaamisen kulttuuria. Kaiken tämän kirkko paikkaa sillä, että lahjomia käytetään jossakin määrin yhteiskunnallisesti hyväksyttäviin tarkoituksiin. Tässä moraalissa kirkko on ajautunut syvään ristiriitaan itsensä kanssa. Tämä on korruption moraalia, eikä näin toimivasta kirkosta ei korruption vastalääkkeeksi yhteiskunnassa.

Kirkon ajattelu on kovin mustavalkoista, silloin kun on kysymys seksuaalimoraalista. Mutta kun ollaan talouden ja rahan alueella, mustavalkoisuus häipyy, ja sijalle tulevat periaatteen poikkeukset ja poikkeuksien poikkeukset. Olisi oikein virkistävää, jos joku kirkon edustaja joskus tunnustaisi avoimesti ja rehellisesti syyllistyneensä ahneuden syntiin. Sellaista en ole juuri kuullut.

Kirkon taholta on väitetty, että tässä jupakassa on kysymys sitä kohtaan suunnatusta hyökkäyksestä, joka johtuu katolisen kirkon vastustuksesta perhesuunnittelulakia (RH bill) kohtaan. Tällainen väite saa kirkon omituiseen valoon. Eikö siinä, että piispat ottavat vastaan lahjomia, ole julkisen keskustelun aihetta? Juuri tästä näkökulmasta ”Pajero piispojen” käytös näyttääkin tekopyhältä. Itse ollaan valmiita ostamaan maastureita köyhien lääkemenoihin tarkoitetuista valtion varoista, mutta köyhille ei niistä varoista anneta kondomeita. Se kun on tuhlailua. Piispat ovat perhesuunnittelulakia vastustaessaan myös vedonneet perustuslakiin, jossa korostetaan perheen merkitystä yhteiskunnan perustana ja valtion tehtävää suojella perhettä. Ehkäisyvälineiden käyttö on piispojen mukaan perheen kiinteyttä ja merkitystä hajottavaa ja sellaisena perustuslain vastaista. Tällaisen johtopäätöksen tekeminen edellyttää hyvin kyseenalaista perustuslain tulkintaa. Sen sijaan tulkintaa ei tarvita ollenkaan siinä, että valtion varat eivät kuulu kirkolle. Olisi kannattanut sitäkin ajatella, ennen kuin istuu Pajeron rattiin.

”Pajero piispojen” oikeudellista vastuuta selvitellään parhaillaan. Piispojen kokous on vetäytynyt esimiesvastuusta syrjään. Kirkon taholta on todettu, että piispat ovat suoraan vastuussa paaville. Siinäpä on paavilla tekemistä, kun on koko maailmanlaajan katolisen kirkon piispojen ainoa esimies. Saapa nähdä, puuttuuko paavi asiaan, ja jos puuttuu, millä tavoin se tapahtuu. On mielenkiintoista seurata, toteaako hän, että piispat ovat oikeudellisesti vastuussa rikoksistaan yhteiskunnan edessä.  Vai käykö niin, että paavin esimiesvastuu muodostaa savuverhon, johon piispat ja heidän Pajeronsa häipyvät?