Neljä paitaa ja kolme myyjätärtä

Olin ostoksilla tavaratalossa Davaossa. Tarvitsin lyhythihaisia paitoja tähän kuumaan maahan. Aikani sovittelin paitoja. Arvioin kuvioita ja värejä. Minua palveli ensin yksi ja lopulta kolme nuorta myyjätärtä. Joten palvelun puutteesta en voinut valittaa. Kun olin jo loppusuoralla kauppoja tekemässä, yksi myyjättäristä esitti minulle kysymyksen. Kuulin, että hän kysyy ikääni, mutta kun en ole tottunut tällaisiin kysymyksiin kaupassa vastaan: "Anteeksi kuinka?" Myyjätär toistaa kysymyksensä silmät kirkkaina: "Kuinka vanha olette, Sir?" Kun kerran mennään näin henkilökohtaiselle alueelle, päätän, että en päästä myyjättäriä helpolla. Vastaan: "Koettakaapa arvata!" Niinpä alkaa arvauskilpailu. Nuorin myyjättäristä aloittaa arvauksensa 50 vuodesta. Pudistan päätäni. Sitten mennään askel kerrallaan eteenpäin, kunnes päädytään 55 vuoteen. Silloin joudun toteamaan, että olen 64-vuotias. Myyjättäret huokailevat ihmetyksestä. Lopulta nuorin heistä toteaa: "Sir, te näytätte todella nuorelta, eikä tämä ole mikään vitsi." Arvauskilpailuni saa parhaan mahdollisen lopputuloksen. Sormeilen edessäni olevaa paitapinoa. Ajattelin ensin, että ostan kolme paitaa, mutta tarkemmin asiaa pohdittuani, päädyin sittenkin neljään paitaan. Niinpä lähdin neljä paitaa kainalossani. Askel tuntui jotenkin kevyeltä. Ehkä olin nuorentunut tai sitten kuvittelin vain.

Tässä pienessä kauppakeskustelussa on muutamia hyvin tyypillisiä piirteitä elämästä Filippiineillä. Filippiinot osaavat antaa välittömästi palautetta. He osaavat sanoa myönteistä toisesta ihmisestä. Tässä palautteen antamisessa ei olla varovaisia henkilökohtaisuuden ja yksityiselämän suhteen. Yksityiselämä ei ole niin suojattua kuin länsimaisessa kulttuurissa. En voisi kuvitella, että Suomessa kukaan myyjätär kysyisi ikääni, kun olen vaateostoksilla. Täällä tämä aihe ei ole millään tavoin kielletty. Kun asunnossamme kävi kerran remonttimies, pois lähtiessään mies mittaili minua katseellaan ja kysyi, kuinka pitkä olen. Sitten pohdimme, mihin urheilulajiin soveltuisin. Länsimaisena olen tottunut siihen, että pituuteni on yksityisasiani. Kun ensi kevään vaalien presidenttiehdokkaat olivat televisioidussa lähetyksessä yleisön tenttaavana, joku yleisön joukosta kysyi eräältä ehdokkaalta: "Paljonko pankkitililläsi on rahaa?" Niinpä presidenttiehdokas kertoi pankkitilinsä saldon. Yksityinen on täällä monessa mielessä enemmän yhteistä, kuin länsimaissa.

Kauppakeskustelussa käy ilmi filippiinojen käsitys ikääntyneestä ihmisestä. Heidän kokemuksensa mukaan eläkeikäinen on monella tapaa kulunut ja rasittunut. Hän on elänyt monenlaisessa puutteessa. Parhaassa tapauksessa hänellä on ollut työtä, jolle hän on uhrannut terveytensä. Jäljellä on terveydeltään horjuva vanhus. Länsimaisen, terveen eläkeläisen näkeminen voi tuntua hyvin oudolta. Tässä tulee esiin räikeällä tavalla se eriarvoisuus, joka länsimaisten ja kehittyvien maiden ihmisten välillä on. Länsimailla eläkeläinen voi useinkin vielä nauttia elämästään. Kehittyvissä maissa elämästä on silloin jäljellä vain rippeet. Filippiinot myös ihailevat kovasti nuoruutta ja ulkonäköä. Kauppojen myyjät ovat hyvin suurelta osalta varsin nuoria. Olennaista ei ole niinkään heidän ammattitaitonsa ja tietämyksensä. Tärkeämpää on se, miltä kaikki näyttää. Nuori ja kaunis myyjätär on aina hyvä. Vanhemmiten hänet siirretään sivuun, tai sitten hän itse hakeutuu johonkin sellaiseen tehtävään, jossa hän ei ole yhtä paljon esillä. On ymmärrettävää, että myös nuorelta näyttävä ikääntynyt asiakas on kiinnostava.

Länsimainen miesasiakas on iästä riippumatta kiinnostava. Kaupan myyjätär tienaa n. 140,- euroa kuukaudessa. Sillä rahalla elää Filippiineillä. Mutta tähän tulotasoon verrattuna pientäkin palkkaa tai eläkettä nauttiva länsimaalainen on "kroisos", jonka siivellä eläminen voi avata aivan uusia mahdollisuuksia. Täällä näkee paljon pareja, joissa länsimaisella miehellä on filippiina puolisonaan. Eipä siis ollut ihme, että passintarkastaja kysyi minulta joululomalta Manilaan palatessani: "Sir, onko teillä filippiiniläinen vaimo." Vastasin, että ei ja jäin odottamaan passiaan näyttävää omaa vaimoani.

Mustan Nasaretilaisen juhla

Viime viikon vaihteessa Manilassa vietettiin uskonnollista juhlaa, jonka keskeisenä hahmona on punaruskeaan viittaan puettu, mustaksi värjäytynyt, puinen Kristus-veistos risteineen. Tätä palvonnan kohteeksi muodostunutta kuvaa nimitetään Mustaksi Nasaretilaiseksi. Joka vuosi 9. päivä tammikuuta se otetaan säilytyspaikasta Quiapon kirkosta ulos, nostetaan kärryille, joita uskovaiset vetävät köysillä eteenpäin. Mustaa Nasaretilaista vedetään kärryissä kaupungin katuja pitkin n. viiden kilometrin matka. Matkasta tulee joka vuosi huikea uskonnollinen kulkue, joka lienee vertaansa vailla. Viime lauantaina kulkueen matka kesti 12 tuntia. Kulkueeseen ja sitä seuraamaan kerääntynyt väkimäärä on niin suuri, että sitä on vaikea arvioida. Tämän vuoden arviot nousevat jopa neljään miljoonaan osallistujaan. Se on ylivoimaisesti eniten väkeä Filippiineillä keräävä uskonnollinen juhla, mutta myös maailman laajuisesti tarkasteltuna se kuuluu tässä suhteessa suurimpien uskonnollisten juhlatapahtumien joukkoon.

Mustan Nasaretilaisen ympärillä leijuva uskonnollinen innostus on valtaisa. Kansan syvät rivit ovat siinä koko sielullaan hurmioituneesti mukana. Palvontaan sitoutuneet osallistuvat juhlaan joka vuosi. He pukeutuvat Mustan Nasaretilaisen väreihin. Palvonnassa keskeisenä on usko Mustan Nasaretilaisen voimaan tehdä ihmeitä. Kansan suussa liikkuu lukuisa määrä erilaisia kertomuksia parantumisista, jotka Musta Nasaretilainen on saanut aikaan. Monet rukoilevat sielunsa pelastusta, hyvää terveyttä ja menestystä. Jotkut rukoilevat kiihkeästi ihmettä. Erityinen merkitys nähdään koskettamisessa Mustaan Nasaretilaiseen. Kun kaikki eivät voi koskettaa veistosta, kosketusta välitetään pyyheliinoilla. Uskova heittää pyyheliinan kohti kärryjä. väkijoukko heittää liinaa edelleen, kunnes se saavuttaa kärryt. Sen päällä olevat "luottomiehet" pyyhkäisevät liinalla Mustaa Nasaretilaista ja heittävät liinan takaisin. Näin ilmassa on jatkuvasti tuhansien liinojen "lennosto". Eräs tavoiteltu tapa saada voimaa Mustalta Nasaretilaiselta on koskettaa köysiä, joilla kärryjä vedetään. Uskovaiset kuitenkin tietävät, että köysiä on koskettava silloin, kun ne ovat kireällä. Löysien köysien koskettaminen tuo huonoa onnea.

Veistoksen on tehnyt tuntematon meksikolainen kuvanveistäjä. Filippiineille sen toi meksikolainen pappi 1600-luvun alussa. Matkalla laiva tarinan mukaan syttyi palamaan ja niin puuveistos mustui. Veistos on säilynyt ihmeellisellä tavalla vuosisatojen ajan, vaikka se on joutunut kohtaamaan tulipaloja, maanjäristyksiä ja sodanaikaisia pommituksia. Roomalais-katolinen kirkko on rohkaissut Mustan Nasaretilaisen palvontaa paavien toimenpiteillä. Paavi perusti v. 1650 Jeesus Nasaretilaisen veljestön. Mustan Nasaretilaisen palvontaa harjoittaville luvattiin aneita syntien anteeksisaamiseksi 1800-luvulla. Mustan Nasaretilaisen palvonta on edelleenkin osa katolisen kirkon hurskauden harjoitusta. Kirkon ulkopuolelta arvellaan, että monet palvontaan liittyvät uskomukset ja ilmiöt ovat kiusallisia kirkolle. Hurmoksellisuus menee kulkueessa välillä yli äyräiden. Tänä vuonna kerrottiin, että juhlassa kuoli yksi henkilö ja 400 osallistujaa loukkaantui. Mustan Nasaretilaisen palvonta onkin olennaisesti kansan uskonnollisuutta. Sitä koskevat perinteet ja uskomukset kulkevat kansan parissa suusta suuhun sukupolvelta toiselle.

Mustan Nasaretilaisen juhlaa pidetään täällä alemman sosiaaliluokan, köyhien ja heikkojen juhlana. Suuri juhlajoukko sinänsä jo voi olla eräänlainen heikossa asemassa olevien ihmisten voimannäyttö. Joukkovoima näyttää tässä mahtinsa. Samaistuminen Mustan Nasaretilaisen kärsivään hahmoon tuntuu luontevalta, kun itsekin kokee saavansa kärsimyksiä osakseen. Mustan Nasaretilaisen voima antaa elämään sitä, mitä muualta ei saa. Voimattomat ihmiset kerääntyvät voimanlähteelle. Tämän vuoden suurta osallistuja joukkoa on selitetty heikossa asemassa olevien erityisen suurella epätoivolla. Onko Mustan Nasaretilaisen palvonta siihen ainoa vastaus?

Oi, sinä Suomi, Suomeni maa

Sinun kasvoissasi, Suomi-äiti, näin tänä jouluna uusia piirteitä. Se johtui varmasti siitä, että olin vierailulla luonasi joulun tienoon. Vieraalla maalla, Filippiineillä asuminen, oli muuttanut näkökykyäni. Sinussa Suomi-äiti näin nyt uusia asioita. Paluu vieraalta maalta oli herkistävää. Se oli kuin astumista lapsuuteen, jonka oli jo jättänyt taakseen. Mutta joka oli nyt siinä jotenkin uudella tavalla todellisena. Siinä se on joulu: joulukirkossa, joululauluissa, jouluruuissa, joulusaunassa. Niin se on aina ollut. Se on se Suomen joulu, eikä minkään muun maan joulu.

Oikea joulu on, kun lumi peittää maan ja pakkanen paukkuu. Niin se oli jouluna ja vuoden vaihteessa Hämeessä. Lumivaippaan kääritty maa tuntui satumaisen kauniilta. Merkillinen, syvä hiljaisuus huokui ympärillä. Tuntui uskomattomalta kuunnella vain hiljaisuutta. Mistään ei kuulunut liikenteen melua, moottorien hurinaa ja torvien soittoa. Vain hiljaisuus huokui. Tajusin, kuinka hiljaisuus on todellista lepoa. Ymmärsin, kuinka ympärillä oleva melu kuluttaa henkisiä voimavaroja. Suomi tarjoaa vielä mahdollisuuden hiljaisuuteen. Huomasin hyvin yksinkertaisten asioiden merkityksen. Tajusin, kuinka ylellistä on kävellä metsätietä. Ihmisiä ei ole joka hetki ympärillä. Voi kokea olevansa osa luontoa. Askeleitaan ei tarvitse varoa. Voi rentoutua kävellessään ja antaa ajatuksen lentää. Ylellistä on myös se, että liikkuessaan voi hengittää puhdasta ilmaa. Kaiken tämän sinä Suomi-äiti tarjoat meille. Mutta tajuammekohan me, kuinka upeassa maassa suomalaiset saavat elää?

Sinun kasvosi, Suomi-äiti olivat lempeät, mutta muitakin piirteitä huomasin. Kun kuuntelin joululauluja, jäin pohtimaan niiden surumielistä sävyä. Jouluhan on ilon juhla. Mutta me suomalaiset laulamme paleltumassa olevista varpusista. Joulussakin on Suomessa niin haikea sävy. Mikä tekee meistä suomalaisista niin kovin surumielistä kansaa? Puuttuuko meiltä rohkeus iloita? Suomen kylmyys tuli hyvin todelliseksi, kun automme akku tyhjeni Hämeen pakkasissa loppiaisena. Apua ei löytynyt rahallakaan lähiseudulta. Onneksemme kotiseurakunnan kirkkoherra auttoi meidät matkaan. Palvelut näyttivät olevan lamassa. Vain "kirkollinen ystäväpalvelu" toimi. Sama meno jatkui lentokentällä. Automaateilla matkustajat tuskailivat yrittäessään saada lentolippujaan koneeseen nousua varten. Kun Filippiineillä on jo tottunut runsaaseen ja ystävälliseen palveluun, tuntuu suomalaisen yhteiskunnan palvelu tylyltä. Pyydänkin sinulta Suomi-äiti: Älä hylkää lapsiasi, kun he joutuvat pulaan!