Oi, sinä Suomi, Suomeni maa

Sinun kasvoissasi, Suomi-äiti, näin tänä jouluna uusia piirteitä. Se johtui varmasti siitä, että olin vierailulla luonasi joulun tienoon. Vieraalla maalla, Filippiineillä asuminen, oli muuttanut näkökykyäni. Sinussa Suomi-äiti näin nyt uusia asioita. Paluu vieraalta maalta oli herkistävää. Se oli kuin astumista lapsuuteen, jonka oli jo jättänyt taakseen. Mutta joka oli nyt siinä jotenkin uudella tavalla todellisena. Siinä se on joulu: joulukirkossa, joululauluissa, jouluruuissa, joulusaunassa. Niin se on aina ollut. Se on se Suomen joulu, eikä minkään muun maan joulu.

Oikea joulu on, kun lumi peittää maan ja pakkanen paukkuu. Niin se oli jouluna ja vuoden vaihteessa Hämeessä. Lumivaippaan kääritty maa tuntui satumaisen kauniilta. Merkillinen, syvä hiljaisuus huokui ympärillä. Tuntui uskomattomalta kuunnella vain hiljaisuutta. Mistään ei kuulunut liikenteen melua, moottorien hurinaa ja torvien soittoa. Vain hiljaisuus huokui. Tajusin, kuinka hiljaisuus on todellista lepoa. Ymmärsin, kuinka ympärillä oleva melu kuluttaa henkisiä voimavaroja. Suomi tarjoaa vielä mahdollisuuden hiljaisuuteen. Huomasin hyvin yksinkertaisten asioiden merkityksen. Tajusin, kuinka ylellistä on kävellä metsätietä. Ihmisiä ei ole joka hetki ympärillä. Voi kokea olevansa osa luontoa. Askeleitaan ei tarvitse varoa. Voi rentoutua kävellessään ja antaa ajatuksen lentää. Ylellistä on myös se, että liikkuessaan voi hengittää puhdasta ilmaa. Kaiken tämän sinä Suomi-äiti tarjoat meille. Mutta tajuammekohan me, kuinka upeassa maassa suomalaiset saavat elää?

Sinun kasvosi, Suomi-äiti olivat lempeät, mutta muitakin piirteitä huomasin. Kun kuuntelin joululauluja, jäin pohtimaan niiden surumielistä sävyä. Jouluhan on ilon juhla. Mutta me suomalaiset laulamme paleltumassa olevista varpusista. Joulussakin on Suomessa niin haikea sävy. Mikä tekee meistä suomalaisista niin kovin surumielistä kansaa? Puuttuuko meiltä rohkeus iloita? Suomen kylmyys tuli hyvin todelliseksi, kun automme akku tyhjeni Hämeen pakkasissa loppiaisena. Apua ei löytynyt rahallakaan lähiseudulta. Onneksemme kotiseurakunnan kirkkoherra auttoi meidät matkaan. Palvelut näyttivät olevan lamassa. Vain "kirkollinen ystäväpalvelu" toimi. Sama meno jatkui lentokentällä. Automaateilla matkustajat tuskailivat yrittäessään saada lentolippujaan koneeseen nousua varten. Kun Filippiineillä on jo tottunut runsaaseen ja ystävälliseen palveluun, tuntuu suomalaisen yhteiskunnan palvelu tylyltä. Pyydänkin sinulta Suomi-äiti: Älä hylkää lapsiasi, kun he joutuvat pulaan!