Autokauppaa EDSAlla

Istuimme autokaupassa, nimittäin "aseenkantajani", autonkuljettaja, sairaanhoitaja-teologi Ralph ja minä. Liikkeen tarjoilija toi eteemme kupit erinomaista kahvia. Kaupan ilmastointi piti lämpötilan sopivan viileänä, ja tuolit, joilla istuimme, olivat oikein mukavat. Siitä huolimatta meillä oli ongelma. Se johtui siitä, että tuliterä auto, jota olin tullut noutamaan, ei ollutkaan vielä luovutuskunnossa. Aamupäivän olimme taistelleet rahan noston kanssa pankissa. Sitten olimme seisoneet Metro Manilaa kiertävän kuuluisan kehätien, EDSAn, ruuhkassa. Kaulapussissa oleva shekki poltti rintaani. Halusin sen pois käsistäni ja auton käteeni. Mutta kun se luvattiin vasta neljän tunnin päästä tai seuraavana päivänä.

Ongelmaa pohtiessamme ja kahvia ryystäessämme suureksi yllätyksekseni sisään ponnahti toinen filippiino-kaverini George, joka on paikallisen yhteistyöyrityksen taitava työntekijä. Esittelin myös Georgelle ongelmamme. Ennen kuin ehdin juuri suutanikaan aukaista, tarjoilija toi myös Georgelle kupin kahvia. Pohdinnan jälkeen päätin jäädä odottamaan autoa. Kun kerran aikaa oli, sanoin kavereilleni, että nyt sitten tutkitaan, millaisen auton tulen saamaan.

Niinpä siis hyökkäsimme kolmeen pekkaan esittelyauton kimppuun. Kokeilimme ovia. Ne sanoivat kiinni paiskatessa "whuum", eikä "klonks". Kokeilimme, kuinka takapenkit kääntyvät. Ne menivät napin painalluksella kumoon. Vau, sanoivat kaverit. Kurkistimme pellin alle. Nuuhkimme sieraimet pullollaan tuota uuden auton huumaavaa hajua, joka on sekoitus muovista, liimasta ja maalista. Kiihtyy hyvin, sanoivat kaverit. Suunnittelimme koematkaa vuoristoon. Ralph otti kännykkäkuvia muistikortin täyteen. Olimme kuin pikkupojat, yhdessä iloisia uudesta autosta.

George vei Ralphin ja minut läheiseen tavarataloon ja jatkoi matkaansa. Me menimme erinomaiselle, mutta edulliselle lounaalle. Kun palasimme autokauppaan, Ralph näytti minulle EDSAn ramppien kupeessa olevaa kirkkoa. Menimme sisään ja osallistuimme messuun. Oli tuhkakeskiviikko. Kirkosta lähdimme autokauppaan takaisin. Kaupat tehtiin Ralphin valvovien silmien alla. Sitten auto luovutettiin. Autokauppiaani Neil otti kuvia. Ja mikäpä oli ottaessa, kun ostaja oli pukeutunut papin paitaan. Siitä jäi tarina papin autokaupasta liikkeeseen. Mutta minä ajoin auton EDSAn ruuhkassa kotitalolle Makatiin Ralphin opastuksen ja kannustuksen siivittämänä.

Kun sitten voipuneena, mutta onnellisena saavuin kotiin, aloin pohdiskella päivän tapahtumia. Oli tuo autokauppa ollut aikamoinen ponnistus ihan "kalkkiviivoille" saakka. Mutta jotain oikein hauskaa oli ollut tuossa päivässä. Tunnelma oli ollut iloinen ja leikkisä. Ihailin näitä filippiino-kavereitani. He osasivat iloita uudesta autosta kanssani ihan vilpittömästi. Kuitenkin tuollainen ostos on hyvin kaukana heidän mahdollisuuksistaan. Kumpikaan heistä ei sanonut mitään maasturin suuresta bensan kulutuksesta tai mitään muutakaan kielteistä. Toisen autokaupan seuraaminen lienee monelle suomalaismiehelle melkoinen voiman koetus. Kun naapuri sen uuden auton ostaa, kyllä siitä ne huonot puolet äkkiä esiin kaivetaan. Sitten todetaan, että pieleen meni sekin kauppa, ja olo tuntuukin jo helpommalta naapurin autoa katsoessa.

"Iloitkaa iloitsevien kanssa." kehotti Paavali roomalaisia. Tätä kehotusta olen jäänyt pohtimaan. Nämä filippiino-kaverini osasivat tuon iloitsemisen taidon. Luulen, että sureminen toisen kanssa on monelle helpompaa kuin iloitseminen toisen kanssa. Yhdessä iloitseminen on melkoinen koetinkivi. Jos siihen pystyy, osaa paljon.

"Nice drive, Sir", sanoi Ralph, kun olimme päässeet kotiin.

Tervehtimisen iloa

Filippiiniläiseen elämän muotoon kuuluu reipas tervehtiminen. Kun aamuisin kuljemme kerrostalomme ala-aulan poikki ulkorappusille, kuuluu hyvin selkeästi ja moniäänisesti tervehdys: "Hyvää huomenta, Sir, Ma´m!" Ei jää millään tavoin epäselväksi, mitä talon henkilökunta meille toivottaa. Saatettuani vaimoni työpaikan autoon lähden aamulenkilleni Makatin katukäytäville ja puistoon. Sama hyvän huomenen toivottelu jatkuu matkan varrella. Talojen edessä päivystävät vartijat tervehtivät, varsinkin jos heitä vilkaisee. Tervehtiminen näyttää olevan kaikkien mielestä tärkeää.

Päivän kuluessa minua tervehtivät useaan otteeseen aulan vastaanottotyöntekijät, vartijat ja talon muu henkilökunta. Kun tutustuin talon turvallisuuspäällikköön, huomasin, kuinka tärkeänä hän piti omaa sotilaallista käyttäytymistään. Ajattelin, että jatketaan sitten siihen malliin, ja ryhdyin tervehtimään häntä sotilaallisesti viemällä käden lippaan tai otsalle. Sekös turvallisuuspäällikköä huvitti. Tämä tapa levisi kohta talon vartijoihin, ja rupesin tervehtimään heitäkin hyvin jämptisti tekemällä kunniaa. He vastasivat samalla tavalla, ja huusivat: Hyvää huomenta, Sir. Kaikista tämä oli jotenkin hupaisaa. Kun filippiinojen nyrkkeilysankari Manny Paquiaon maailmanmestaruusottelu oli ajankohtainen, muutin tervehdyksessä sormet V-asentoon niin, että siitä muodostui voiton merkki. Tervehtiessäni karjaisin: Pacman. Vastaukseksi sain saman tervehdyksen ja makean naurun. Olimme ryhtyneet tervehtimisleikkiin. Kuuluimme samaan porukkaan.

Olen saanut palautetta leikistämme. Turvallisuuspäällikölle kerroin aluksi, että olen pappi. Myöhemmin turvallisuuspäällikkö kertoi minulle talon henkilökunta epäilevän, että olisin ollut Suomessa armeijan palveluksessa, kun tervehdys on niin jämpti. Sanoin hänelle, että olen suorittanut varusmiespalveluksen ja käynyt sotilaspastorikurssin. Sain sillä selityksellä turvallisuuspäällikön ymmärtämään toimintaani. Joku vartijoista taas sanoi, minulle, että hän kokee tapani tervehtiä heidän työnsä tukemisena. Siihen sanoin, että juuri niin asia on.

Olen toiminut täällä Makatin Dela Costa -kadulla sotilaspastoraalisella otteella. Tervehtiminen on arvostuksen osoitus. Se on eräänlaista toisen olemassaolon tunnustamista. Kun tervehdin toista, annan toiselle kanssaihmisen arvon. Meillä on jotain yhteistä, jonka jaamme. Kun teen kunniaa vartijoille, he tietävät, että pappi tervehtii heitä. Papin tervehdyksellä on merkitystä. Messun jälkeen monet seurakuntalaiset käyvät täällä suutelemassa papin kättä. Minua ei tarvitse suudella. Pelkkä moikkaaminen riittää kyllä. Tervehtiminen avaa myös portteja muulle vuorovaikutukselle. Olen ruvennut päivittäin käymään pieniä keskusteluja vartijoiden kanssa, milloin mistäkin aiheesta. Välillä aiheena on sää, välillä työvuoron pituus.

Suomessa tervehtiminen on usein hyvin vaisua. Tuntuu siltä, että ihmiset haluaisivat mieluummin välttää tervehtimistä. Erityisesti kaupungissa tervehtimistä pyritään välttämään. Olemme luoneet Suomessa kylmän ja epäystävällisen kaupunkikulttuurin. Olen myös ollut töissä yhteisössä, jossa kaikki eivät tervehtineet toisiaan. Olen elänyt naapuristossa, jossa naapurit välttävät toisensa tervehtimistä. Muistan lukeneeni jostain, että tervehtimättömyys työpaikalla on katsottava työpaikkakiusaamiseksi. Minulla on sellainen käsitys, että Suomessa ei kuitenkaan juuri puututa tervehtimättömyyteen. Se katsotaan yksityisasiaksi. Sitähän se osaltaan onkin. Mutta onko sittenkin kysymys jostain laajemmasta asiasta? Onko suomalaisessa kulttuurissa sellaisia seikkoja, jotka tukevat "mököttävää" käyttäytymistä.

Suomalaisilla olisi oppimista filippiiniläisten tavasta tervehtiä. "Hyvää huomenta, Sir, Ma´m!"