sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Sukulaisia tapaamassa Cebulla


Palasin viikko sitten hyvin ainutlaatuiselta matkalta Filippiineiltä. Olen vaimoni Päivin kanssa asunut siellä 2010-luvun alkupuolella yhteensä n. neljä vuotta. Syynä tähän on ollut vaimoni työ. Mutta nyt lähdimme matkaan hyvin erilaisesta asetelmasta. Menimme tapaamaan sukulaisia.

Nuorin poikani Jaakko vieraili luonamme Filippiineillä kahteen otteeseen, ja miten ollakaan toisella kerralla hän tapasi Ms. Jenny Undalocin. Siitä alkoi seurustelu ja edestakaisin matkustelu Filippiinien ja Suomen välillä. Avioliiton Jaakko ja Jenny solmivat neljä vuotta sitten. Hääjuhlat pidettiin Suomessa. Kun matka Suomeen on monimutkainen ja kallis, Jennyn vanhemmat eivät voineet osallistua hääjuhlaan.

Lähdimme matkaan ennen kaikkea tapaamaan Jennyn vanhempia. He asuvat Cebun saarella Pinamungahanin provinssissa. Vuokrasimme Cebu City:stä auton, ajoimme vuorien rinteillä kiemurtelevaa tietä pitkin jonkun verran alle sata kilometriä. Sitten käännyimme kapealle tielle, joka oli kivinen ja karu, varsinkin kun yritti ajaa vaurioittamatta auton pohjaa. Viiden kilometrin matka kesti yli puolituntia.

Mutta sitten edessämme olikin yhtäkkiä siisti ja viehättävä talo kauniilla vuoren rinteellä. Isäntäväki oli tehnyt valmisteluja ”viimeisen päälle”. Filippiiniläiseen tapaan iso sika oli teurastettu ja grillattu avotulella. Se oli merkki suuresta juhlasta. Muutenkin pöytä notkui herkkuja.

Paikalla olivat Jennyn vanhempien lisäksi hänen sisarensa ja veljensä perheineen. Kauaa emme pöydässä ehtineet istua, kun seuraamme tulla tupsahtivat myös Jennyn serkut perheineen. Myöskään naapurit eivät malttaneet olla poissa, vaan tulivat joukolla katsomaan ”länsimaiden ihmeitä”.

Puheensorina oli juhlassa melkoinen. Vaimoni Päivi keräsi ihastuneita huudahduksia puhumalla ainakin jossakin määrin cebuanoa. Minäkin sain jonkun verran pisteitä, kun osasin laskea cebuanoksi yhdestä kymmeneen. Meidät myös arvioitiin ”kiireestä kantapäähän”. Saimme hyvin imartelevia lausuntoja iästämme. Kuulimme olevamme huomattavasti papintodistuksen lukemia nuorempia. Päätimme luottaa heidän arviointeihinsa.

Talon pihalta katselimme alapuolellamme laaksossa olevia peltoja. Undalocit ovat hyvin tavallinen filippiiniläinen maanviljelijäperhe. Heillä on omaa peltoa. jolla viljellään riisiä. Se vaatii kovasti käsityötä. Satoa korjataan kolme kertaa vuodessa. Sillä perhe tuottaa elantonsa. Niin ja onhan talossa omia banaanipuitakin. Ne eivät ole näitä markettien mauttomia vaan auringon loppuun saakka kypsyttäneitä maukkaita banaaneita.

Istuessani pihalla Jennyn isän kanssa ajattelin. että tässä on nyt kaksi talonpoikaissuvun edustajaa. Undalocien pellot tulevat suvun perintönä edellisiltä sukupolvilta. Minun sukujuureni ovat isäni osalta syvällä Vesilahden Hinsalan talonpojissa. Tässä siis kaksi talonpoikaissukua solmi yhteyden, toinen tulee Kaakkois-Aasian lämmöstä toinen taas Pohjolan pakkasista.

Isoisäni Kustaa Sorri ei varmasti koskaan voinut kuvitella, että hänen lapsenlapsen lapsensa solmisi avioliiton filippiiniläisen kanssa. Tuskin hän edes tiesi tällaisen kansan olemassa olosta. Siitä tuskin kerrottiin Hinsalan kiertokoulussa. Mutta juuri tällaista elämä tänä päivänä on. Etäisyyksien ja kulttuurien rajat ovat murtumassa.
Mitä tämä meille merkitsee? Kulttuurien erilaisuus on melkoinen haaste. Avioliitto yli kulttuuri- ja kielirajojen vaatii paljon puolisoilta. Tarvitaan kykyä paneutua toisen ajatusmaailmaan ja kykyä ymmärtää. Siinä joutuu tutkistelemaan myös sitä, mistä oma elämä nousee. Vasta siltä pohjalta voi toisen erilaisuutta ymmärtää.

Tässä erilaisuuden kohtaamisessa on myös mahdollisuus uuden luomiseen. Siinä voi syntyä jotain sellaista, jota koskaan ennen ei ole ollut. Tällainen kohtaaminen haastaa myös siihen, että omat juuret on tunnettava. Globalisaation voimistuessa saattaa käydä niin, että oman suvun merkitys kasvaa entistäkin suuremmaksi.