Filippiinit - maailman uskonnollisin maa

Istuimme lauantai-iltana kevyen musiikin ulkoilmakonsertissa, joka pidettiin kotimme lähellä sijaitsevassa Velasquezin puistossa. Pieni puisto oli muutettu päivän kuluessa ravintolaksi. Yleisö sai istua pöydissä ja tilata virvokkeita tai syötävää halunsa mukaan. Pääsymaksua konserttiin ei peritty. Puiston pimenevään ja lämpöiseen iltaan oli kerääntynyt arviolta n. 500 kuulijaa. Väki koostui lähettyvillä asuvista, keski-luokkaisista, hyvin toimeentulevista filippiinoista, jotka olivat tulleet nauttimaan suositun bändin esityksistä. Tunnelma oli iloinen ja leppoisa. Kun konsertti alkoi, lavalle ponkaisi keski-ikäinen filippiina-rouva, joka on kylämme naisyhteisön puheenjohtaja. Hän pyysi meitä nousemaan ylös ja kehotti meitä hiljentymään rukoukseen. Painoimme päämme alas, ristimme kätemme, kiitimme Jumalaa saamistamme lahjoista ja rukoilimme toistemme puolesta. Tämän jälkeen lauloimme yhdessä Filippiinien kansallislaulun. Näiden alkuseremonioiden päätyttyä alkoi varsinainen konsertti. ”Hot Dog” – yhtye onnistui lämmittämään yleisönsä ja meno muuttui illan mittaan yhä kuumemmaksi.

Olen tavallaan tottunut siihen, että täällä Filippiineillä rukoillaan julkisesti mitä erilaisimmissa tilanteissa. Mutta täytyy myöntää, että jälleen kerran yllätyin. Länsimaisen ajattelutavan mukaan rukous ei ”istu” rock-konserttiin. Filippiineillä ei ole tällaista vastakkain asettelua. Tässä kulttuurissa rukous kuuluu kaikkiin merkittäviin tilanteisiin, joissa ihmiset ovat koolla.  Tämä koskee myös poliittisen vallan käyttöä, vaikka kirkko ja valtio on erotettu toisistaan. Esimerkiksi senaatin istunnon aluksi senaattorit pitävät vuorotellen yhteisen rukouksen.  Ihmisten uskonnollinen ”pohjavire” on kokonaan toisenlainen kuin Pohjois-Euroopassa. Täällä uskonnollisuuden sävy on iloinen. Tanssi ja usko eivät asetu toisiaan vastaan. Tanssi voi olla jopa osa uskon harjoitusta. Näin tapahtuu esimerkiksi Santo Niñon palvontaan (ks. blogi 19.1.2012) kuuluvassa sinulog-tanssissa.  Uskonnollisuus näkyy myös ostoskeskuksissa. Kovaäänisistä saattaa joillakin paikkakunnilla kuulua aika ajoin hartausohjelmaa ja uskonnollista musiikkia. Monessa ostoskeskuksessa pidetään jumalanpalveluksia auloissa tai erillisissä kirkkorakennuksissa. Uskonelämä ja liike-elämä kulkevat käsi kädessä.

Filippiinojen voimakas uskonnollisuus tulee esille Chigagon yliopiston julkaisemassa tutkimuksessa (Smith, Tom W., Beliefs about God across Time and Countries). Tulokset pohjautuvat yli 40 maassa vuosina 1991, 1998 ja 2008) tehtyihin kyselytutkimuksiin. Kyselyissä keskitytään tiedustelemaan uskoa Jumalaan. Tässä suhteessa eri maiden kansalaiset poikkeavat selvästi toisistaan. Usko Jumalan olemassa oloon näyttää olevan heikointa Pohjois-Euroopassa ja Japanissa. Kun ihmisiltä kysyttiin, uskoivatko he persoonalliseen Jumalaan, filippiiniläisistä yli 90 % vastasi myöntävästi. Sen sijaan esimerkiksi itäsaksalaisista vain vajaa kymmenesosa (8,2 %) ja ruotsalaisista vajaa viidennes (19,1 %) antoi myönteisen vastauksen. Eri maiden kansalaisia vertailtaessa filippiinojen usko Jumalan olemassaoloon näytti olevan lujinta. Tässä suhteessa ikäluokatkaan eivät Filippiineillä juuri poikkea toisistaan.

Tämän tutkimustuloksen todistavat oikeaksi omat havainnot tässä maassa. Filippiinojen uskonnollisuus ei ole vain passiivista uskoa Jumalan olemassaoloon, vaan se on aktiivista uskonharjoitusta. Maallistuneesta länsimaasta tänne matkustavalle filippiinojen voimakas uskonnollisuus voi olla hämmentävä kokemus. Täällä usko ei ole sellainen yksityisasia, jota haluttaisiin varjella omana salaisuutena. Usko on pikemminkin osa luonnollista arkipäivän elämää. Tässä suhteessa eurooppalainen ja filippiiniläinen kulttuuri poikkeavat toisistaan räikeästi.

Olen pyrkinyt etsimään niitä seikkoja, jotka tekevät ymmärrettäväksi täkäläistä uskonnollisuutta. Vastauksia minulla ei ole, mutta joitakin kysymyksiä on herännyt. Eräs näistä liittyy kaakkois-aasialaisen kulttuurin avoimeen luonteeseen. Täällä ei suosita vastakkain asetteluja vaan pyritään sulattamaan erilaisia näkökohtia toisiinsa. Tarinat kristinuskon saapumisesta Filippiineille kertovat siitä, millä tavoin kaakkois-aasialainen luonnonuskonto sulatti kristinuskoa itseensä. Myös katolisella uskolla on ollut vuosisatojen ajan kyky sulkea sisäänsä erilaisia kristillisestä opista poikkeavia uskonnollisia sisältöjä. Filippiinien kristillistäminen olisi näin ollen tapahtunut luonnonuskonnon ja kristinuskon yhteen sulattamisena. Olisi syntynyt uusi uskonnollinen tulkinta, joka on hyvin monikerroksinen. Olennaista on kuitenkin se, että se on sekä katolisen kirkon että kansan hyväksyttävissä. Tällaisesta yhteen sulattamisesta esimerkkinä on mielestäni Santo Niñon palvonnan syntymisestä kertovat tarinat.

Filippiiniläinen katolisuus on hyvin monimuotoista. Katolinen kirkko on ollut kansan kouluttaja ja korkeimman sivistyksen lähde. Tieto ja usko ovat tässä perinteessä kulkeneet käsi kädessä. Tämä on tukenut sitä, että myös korkeasti koulutetut ovat voineet sisäistää uskonnolliset näkemykset. Toisaalla katolinen usko on saanut piirteitä, joita eurooppalaiset ovat tottuneet nimittämään taikauskoksi ja magiaksi. Tämä tulee esiin erityisesti pyhimysten kuvien palvonnassa. Tiettyinä ennalta määrättyinä päivinä suuret kansan joukot kokoontuvat palvomaan pyhiä ikoneja, joita kuljetetaan kulkueissa. Tällaisia ovat Black Nazarenon (ks. blogi 13.1.2010) ja Santo Niñon kuvat. Uskovaiset luottavat pyhien kuvien terveyttä ja onnea tuottavaan voimaan. Erityinen vaikutus on sillä, jos onnistuu saamaan vaikkapa vain välillisen kosketuksen pyhään kuvaan oman kangasliinansa avulla. Kun liina on koskettanut kuvaa, ja sen saa takaisin itselleen, pyhän kuvan vaikutus on taattu. Nämä uskonnolliset menot ovat tyypillisiä esimerkkejä luonnonuskonnoille ominaisesta kosketusmagiasta.

Tällaisen uskonnollisuuden katolinen kirkko on sulattanut Filippiineillä oman uskonsa sisään. Kansan syvistä riveistä nouseva uskonnollisuuden virta on löytänyt katolisuudessa uomansa. Kirkko on täällä ylpeä uskonnollisuuden voimasta. Myös Vatikaani viittaa silloin tällöin uutisissaan Filippiinien kirkon menestykseen uskonnollisissa suurtapahtumissa. Toisaalta täkäläisen kirkon piiristä kuuluu välillä myös varoittavia ääniä. Kaikki ei aina mahdu katolisen opin puitteisiin, ja uskonnollinen innostus muuttuu välillä myös kiihkoksi.

Kaksi vanhaa miestä marketissa

Kävin Suomen lomallani maalaiskaupungin marketissa. Etsin pikakiinnityksellä toimivaa vyötä retkireppuani varten. Reppu on muuten kaikin puolin toimiva hiihtoretkeä ajatellen, mutta viillekkeet, joiden varassa reppu pysyy selässä tahtovat rinnan päällä aueta ja haitata käsien liikerataa. Yksinkertaisin ratkaisu olisi ollut ostaa uusi reppu. Se olisi ollut kuitenkin liian ”helppo ratkaisu” tähän ajankohtaiseen ongelmaan, käyttääkseni ilmaisua, jolla pääministeri Katainen torjui äskettäin aselain tiukennusvaatimukset. Minäkään en halua langeta helppojen ratkaisujen pauloihin. Se olisi tarkoittanut myös muuten kunnossa olevan repun hylkäämistä. Siis suoranaista tuhlausta. Vyötä etsiessäni harhailin osastolta toiselle. Jossakin vaiheessa päädyin rautaosastolle tutkimaan erilaisia kiinnitystarpeita.

Hyllyjä katsellessani viereeni astui ikääntynyt mies. Arvioin, että hän saattaisi olla suurin piirtein minun ikäluokkaani. Miehen ulkomuoto ei edustanut marketin asiakaskunnan huipputasoa. Hän oli pukeutunut maalaismiehen kauhtuneeseen työasuun, joka oli jo aikoja sitten nähnyt parhaat päivänsä. Harmaantunut ja harventunut tukka hapsotti epämääräisesti eri suuntiin.  Harmaa parran sänki sojotti ajamattomana ja takkuisena. Heräsin reppuni vyötä koskevasta syvällisestä pohdinnasta, kun mies kysyi minulta, olinko minä ostanut tästä kaupasta koskaan ruuveja. Vastasin, että onhan noita ruuveja tullut aina välillä ostettua.

Katsoin miehen silmiin. Niistä heijastui arkuus, pelko ja hätäännys. Mies näytti kädessään olevaa pientä, ruttaantunutta muovipussia, jossa oli arviolta n. tusina ruuvia. Toisessa kädessä hänellä oli itsepalveluvaa’an syöttämä, hintaa osoittava tarralappu. Mies näytti lappua, ja sanoi, että ei tämä nyt voi olla kohdallaan. Olin samaa mieltä, kun näin summan. Lapun 33,- eur hinta ei tosiaankaan ollut kohtuullinen tusinasta ruuveja. Sanoin, että katsotaanpas nyt uudelleen. Mies kertasi hinnoittelun periaatteet ja tarttui toimeen. ”Tämä on vihreän värin ruuvi,” hän sanoi, pani pussin uudelleen punnitustasolle ja painoi käsi vapisten vaa’an taulusta vihreää napukkaa. Tällä kertaa vaaka ei suostunut antamaan minkäänlaista hintalappua. Sanoin, että yritetäänpä nyt vielä uudelleen.  Kysyin, mistä ruuvit otit. Kyllä, aivan oikein: ruuvit kuuluivat vihreään hintaluokkaan.  Asetimme ruttuisen ruuvipussin uudelleen vaakaan. Tällä kertaa minä painoin vihreää napukkaa, ja kas kummaa vaaka sylkäisi sisuksistaan uuden hintalapun. Hinta oli tällä kertaa hieman alle 3,- eur. Ihme oli tapahtunut.

Miehen kasvot valkenivat ja niille levisi lämmin hymy. Olihan ruuvien hinta pudonnut 30,- eur. Aika mittava säästö eläkeläisen rahapussissa. ”Ei täällä kansakoulupohjalla pärjää. Kyllä täällä tarvitaan laajempaa sivistystä”, sanoi mies. ” Niin, ja sitten tarvitaan esiintymiskykyä. Se on tärkeetä”, jatkoi mies. Sen jälkeen mies ryhtyi kertomaan yksityistien käyttöön liittyvistä vaikeuksista, ja siitä, kuinka hänellä oli sukulaismies, joka osasi ratkaista asiat ihan esiintymiskykynsä avulla. Lähtiessään mies selvitti minulle myös ruttuisen pussin salaisuuden. Hän oli ottanut kotoa käytetyn muovipussin mukaan, koska ”eihän täältä mitään pusseja löydä”.

Miehen häivyttyä omille teilleen jäin hämmentyneenä seisoskelemaan hyllyjen väliin. Tähän pieneen välikohtaukseen sisältyi kovin paljon erilaisia aineksia. Toisaalta minua nauratti, mutta toisaalta tulin surulliseksi. Enpä ole koskaan ennen kuullut, että ruuvien ostaminen rautakaupasta vaatii esiintymiskykyä. Mutta ehkä mies oli aivan oikeassa. Tarvitaan kykyä ilmaista itseään toisille. Siihen pitää kyetä jopa silloinkin, kun kukaan ei tule sinulta kysymään mitään. Tosiasiahan on, että kukaan ei tule kysymään sinulta mitään marketissa. Voit vaikka ”leiriytyä” hyllyjen väliin, eikä yksikään myyjä kiinnitä sinuun huomiota. Sinun on siis osattava ja rohjettava ryhtyä ”esiintymään” myyjille ja puhuttava heille oma-aloitteisesti. Se ei kuitenkaan luonnistu, jos olet arka ja ujo, kuten marketissa kohtaamani mies.

Kansakoulupohjalla on vaikea pärjätä itsepalveluperiaatteella toimivissa marketeissa. Jos työelämässä ei ole koskaan tarvinnut digitaalisia ”vempaimia”, niiden käyttöön on vaikea oppia eläkeläisenä. Kirveen, sahan ja höylän ääreltä on pitkä matka tietokoneen näppäimistölle. Muutama vuosi sitten rautakaupassa voi vielä kertoa sen, millaisia ruuveja ja kuinka paljon tarvitsi. Pussi ojennettiin käteen ja raha perittiin saman tien. Nyt on itse valittava ruuvilaatu, kerättävä ruuvit, katsottava oikea hintakoodi, syötettävä se koneelle. Entäpä, jos tämä tuntuu ylivoimaiselta. Silloin rupeaa jännittämään koko kaupassa käynti. Jos vaimolla on vielä taipumus näpäyttää ostoksen väärästä hinnasta, miehen itsetunto joutuu koville.

Suomesta on rakennettu nopeasti ”digitaaliyhteiskunta”, jossa asiakkaat palvelevat itse itseään erilaisten automaattien avulla. On lippuautomaatteja, käteisautomaatteja, pakettiautomaatteja makeisautomaatteja… Niin ja netissä voit ostaa kaiken ja ”vielä halvemmalla”. Tässä yhteiskunnassa pärjäävät huonosti ainakin ne, jotka ponnistavat pelkältä kansakoulupohjalta. Minun lapsuuden tovereistani lähes kaikkien koulunkäynti jäi kansa- ja kansalaiskoulun varaan. Marketissa tapaamani mies olisi hyvin voinut olla yksi heistä. Kun hän astuu kauppaan, kaikki kertoo siitä, että palvelu on rakennettu toisenlaisille, osaaville ihmisille.

Etsin marketista reppuuni vyötä, enkä sitä löytänyt. Lähdin tyhjin toimin kotiin. Tällä kertaa ikätoverini onnistui paremmin. Ruttuisessa pussissa oli ruuvit ja hintakin kohdallaan. Tasan ei käy onnen lahjat.