Teen lumitöitä mökkimme pihassa. On harmaan kaunis
talvipäivä. Pieni pakkanen antaa kirpeyttä ja raikkautta puhtaaseen ilmaan.
Nautin siitä rasituksesta, jonka lumen kolaaminen saa aikaan lihaksissa. Tunnen
eläväni tässä rasituksessa ja liikkeessä koko ruumiillani. Urakka alkaa olla
valmis ja lopettelen työtäni. Tuntuu
oikein mukavalta, kun tiedän, että vaimoni laittama maukas ruoka odottaa minua.
Juuri kun olen asettelemassa lumikolaani seinää vasten, huomaan, että mökille
johtavaa tietä myöten ajaa auto niin, että lumi pöllyää. Kun naapurimökeillä ei
ole ketään kotona, päättelen, että auto on tulossa meille. Pian se tulla
tupsahtaakin pihaamme.
Olen ihmeissäni, sillä tietämäni mukaan vieraita ei ole
tulossa. Jään hämmästellen katsomaan, olisiko joku sukulainen tai tuttu
päättänyt poiketa meille yllättäen. Autosta nousee mies ja nainen. Iältään he
näyttävät alle neljäkymppisiltä. Nainen huutaa minulle autosta astuessaan: ”Nyt
tiedät, keitä varten olet lumityösi tehnyt.”
Tämä huudahdus kuulostaa korvissani kovin itsetietoiselta. Olin
nimittäin lumitöitä tehdessäni ajatellut ilmalämpöpumpun korjaajaa ja
loka-auton kuljettajaa ja sitä, kuinka he saavat autonsa pihassa käännettyä. Mutta
nyt siis minulle kerrotaankin, että olin erehtynyt. He tietävät asiani
paremminkin kuin minä itse. Ymmärrän, että edessäni seisoo juuri nyt mies ja
nainen, joilla tulisi olemaan hyvin suuri merkitys elämälleni. En tunnista vielä
vieraitani, mutta ilmeisesti tulen heidät kohta hyvinkin tuntemaan. Näyttää
siltä, että heidän vierailunsa on minulle aivan erityinen kunnia, jonka
merkitystä en tosin vielä ymmärrä.
Seison rapun edessä suu auki ja ilmaa haukkoen. Mies ja
nainen eivät vaivaudu esittelemään itseään millään tavoin. Molemmat ovat
siististi pukeutuneita. Nainen on kevyesti meikattu. Mies vetää esiin raamatun.
Avaa sen ja kysyy minulta, tunnenko minä tätä kirjaa. Sanon tuntevani, koska
olen teologi, ja minun kirjahyllyni ovat väärällään raamattuja. Mies kysyy, haluaisinko
kuulla, mikä raamatunkohta on hänelle henkilökohtaisesti tärkeä ja millä tavoin
se on merkittävä. Vastaan, että en halua. Nainen tajuaa, että keskustelu on menossa
umpisolmuun ja puuttuu puheeseen. Hän kysyy: ”Mitä mieltä olet nykysuuntauksesta,
joka väheksyy raamatun arvovaltaa?” Haistan, että minua yritetään koukuttaa
väittelyyn. Siksi vastaan tähän vain kierrellen, että tästä asiasta voi olla
montaa mieltä ja jatkan, että tämä keskustelu riittää nyt minulle.
Auto häipyy ja minä menen sisään. Vaimo kysyy ihmetellen,
keitä meillä kävi. Kerron, että
käännyttäjiä, mutta annoin heille lähtöpassit. Tiedän, että olin tyly, mutta en
tunne siitä juurikaan syyllisyyttä. Arvelen, että autossa päiviteltiin, kuinka
paatunut pappikin voi olla ja rukoiltiinkin minun puolestani. Nämä rukoukset
eivät minua haittaa, mutta epäilen, että ne eivät tuo toivottua tulostakaan.
Olen jälkikäteen palannut monta kertaa tuohon lyhyeksi
jääneeseen tapahtumaan. Myönnän, että olin ärtynyt ja ehkä loukkaantunutkin.
Olen kysynyt mielessäni monta kertaa, millä oikeudella erilaiset käännyttäjät
ajelevat toisten pihoihin tai soittelevat ovikelloja. On kokonaan eri asia, kun
tutut poikkeavat. He kuuluvat ihmissuhdeverkostoon, jonka jäsenyys ainakin
suomalaisessa maalaisyhteisössä oikeuttaa poikkeamaan. Mutta antaako oma
uskonnollinen vakaumus ja halu käännyttää tällaisen oikeuden?
Koko vuorovaikutus alkoi siitä, että minut määriteltiin
”käännytettäväksi”. Minulla ei siis ollut uskoa, tai jos oli, se oli väärää.
Loukkaavinta tällaisessa tilanteessa on toisen ihmisen ajatusten ja kokemusten
syrjäyttäminen. Se on väheksymistä ja epäkunnioittavaa asennoitumista. Tämä
asetelma vie pohjan pois koko käännyttämiseltä. Minun oli täysin mahdotonta
ajatella, että pihaani saapuvilla käännyttäjillä oli tarjottavana mitään
sellaista, jonka olisin halunnut omaksua itselleni. Kun he käyttäytyivät
epäkunnioittavasti minua kohtaan, oli oikeastaan aivan samantekevää, mitä he
sanoivat, sillä heidän tekonsa huusivat heidän sanojensa ylitse.
Vaaditaan voimaa, jotta voi irrottautua tällaisesta
alistavasta ja manipuloivasta ihmissuhteesta, jota käännyttäjät tarjoavat.
Mutta entäpä, jos tilanteeni olisi ollut toisenlainen. Jos minulla ei olisi
ollut vaimoa, joka odottaa minua lämpimän lieden äärellä valmiin ruoan kanssa,
ja olisin kärsinyt yksinäisyydestä. Tai
jospa olisin ollut vakavasti sairas. Olisin vaikkapa juuri kuullut sairastavani
vaarallista syöpää, ja elämäni olisi vaakalaudalla. Olisin ollut heikko ja
haavoittuvainen. Olisin voinut tarttua näihin ihmisiin kuin hukkuva
oljenkorteen. Minusta olisi voinut tulla
uskonnollisen kalastuksen saalis, vaikka olisin tarvinnut elämääni jotakin
muuta apua.
Käännyttäjä riistää käännytettävältä sen aseman ja arvon,
joka hänelle kuuluu Jumalan luomana ainutlaatuisena ihmisenä. Käännyttämisessä
myös todellisuus sumentuu sillä tavoin, että se voi olla vaaraksi
haavoittuvalle ihmiselle. Silloin se on hengellistä väkivaltaa. Tällaiselta
pitäisi ihmisiä suojella. Ei kirkko tarvitse käännyttämistä, vaan sitä että sen
sanoma on uskottavaa, ja että sanat ja
teot vastaavat toisiaan.
Mietin, pitäisikö laittaa portille kilpi, jossa lukee:
Käännyttäminen kielletty.