Istun vaimoni kanssa eräänä iltana päivällisellä Makatissa,
yhdessä Ayalan puiston ravintoloista. Terassilta avautuu vehreä näkymä huolella
hoidettuun puutarhaan. Puisto on Makatin asukkaiden ja myös siellä työssä
käyvien suosikkipaikka. Trooppisen kasvuston lisäksi puiston ihmisvilinä on
omalla tavallaan kiinnostava ilmiö. Filippiinojen lisäksi puistossa käy paljon
lähettyvillä asuvia länsimaalaisia ”expatteja”. Huomiomme kiinnittyy äitiin ja lapseen, jotka
leikkivät nurmikolla. Arvuuttelemme keskenämme, onko äiti filippiina vai
länsimaalainen. Ulkonäön puolesta tätä on vaikeata päätellä ainakin terassilta
käsin.
Kuluu jonkin aikaa ja keskitymme ruokamme maisteluun ja
jutusteluun. Havahdumme siihen, että sama äiti kulkee lapsensa kanssa pöytämme
edestä. Sanon vaimolleni, että nyt tiedän vastauksen kysymykseemme
kansallisuudesta. ”Kuinka niin”, kysyy vaimoni. ”Vastaus on siinä, että lapsi
itkee, eikä äiti pysähdy lohduttamaan häntä, vaan kulkee eteenpäin. Jos
kysymyksessä olisi filippiino-perhe, äiti pysähtyisi ja lohduttaisi lapsensa.”
Istuessamme meille tuli tunne siitä, että olimme jonkun
oleellisen perhe-elämää koskevan salaisuuden äärellä. Se oli siinä meidän
edessämme, äidin suhtautumisessa lapsen itkuun. Totesimme molemmat, että emme
ole todellakaan nähneet itkeviä lapsia Filippiineillä. Olemme nähneet köyhiä
lapsia. Mutta köyhänkin perheen lasten silmät säteilevät täällä usein ilosta.
Länsimaissa olen kohdannut monta kertaa tilanteen, jossa
vanhemmat torjuvat lapsensa itkun. Syvimmin mieleeni on jäänyt tapahtuma
saksalaisesta tavaratalosta. Äiti retuutti itkevää lasta tavarapaljouden
keskellä ja antoi yhtä kyytiä haukkuja ja läimäyksiä lapselle kiukuttelusta.
Minä seisoin avuttomana ja ihmetellen tätä näytelmää katsomassa.
Filippiiniläisessä ja länsimaisessa perhekulttuurissa on
selkeä ero. Filippiiniläinen antropologian professori F. Landa Jocano kuvaa täkäläistä
perhekulttuuria kirjassaan Filippino Social Organization. Hän korostaa lapsen
merkitystä perheen onnen tuojana. ”Lapsen naurahdus pyyhkii pois ahdistuksen ja
vaikeudet.” Lapsi on avioliiton täyttymys. Ilman sitä aviosuhde jää turhaksi. Lapsella
on myös uskonnollinen merkitys. Hän on ”Jumalan lahja ja oikean, puhtaan elämän
verso”.
Lapsi on perheen silmäterä. Häntä ei jätetä yksin, eikä
hänen anneta itkeä. Itku on oire lapsen pahoinvoinnista, johon pyritään heti
puuttumaan. Itku voi olla myös merkki ”pahan hengen” toiminnasta, joka uhkaa
lasta. Lapsen itkua pidetään myös oireena ”pahan luonteen” kehittymisestä.
Rakastavan vanhemman tulee vastata tähän haasteeseen. Filippiineillä lapsia
pikemminkin hemmotellaan kuin rangaistaan.
Pohjimmiltaan on kysymys siitä, onko lapsi vanhempien ilo
vai taakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti