Liikenneruhkaa Metro Manilassa

Eräs asuinalueemme liikenteen pullonkauloista on Makati Avenuen ja Buendian (Gil Puyat Avenue) risteyksessä. Video antaa välähdyksen tämän risteyksen liikenteestä arkiaamuna. Autojonot seisovat ja pakokaasut tupruavat taivaalle. Risteyksessä on liikennevalot. Sen lisäksi ruuhkaa selvittää kaksi poliisia.  Siitä huolimatta risteys tahtoo vähän väliä tukkeutua, eikä kukaan pääse mihinkään. Kiireiselle työmatkalaiselle voi kertoa, että moni risteys on Manilassa aamuisin vielä ruuhkaisempi. Se tuskin kuitenkaan paljoa lohduttaa. Metro Manilassa tunnin työmatkaa ei pidetä vielä minään. Monilla työmatka saattaa kestää yhteen suuntaan kaksikin tuntia. Siitäkään ei juuri valiteta. Tilanne vain otetaan sellaisena, kuin se on. Ollaan tyytyväisiä siitä, että on työpaikka, johon kulkea.

Metro Manilassa on periaatteessa hyvin monenlaisia välineitä kulkemiseen. Merkittävin liikenteen valtasuoni on kaupunkia halkova kehätie, EDSA. Sillä kulkevat isot bussit ja metro juna. Harva pääsee kuitenkaan työpaikalleen vain niitä käyttäen. Loppumatka on kuljettava tavallisesti ainakin yhdellä jeepneyllä. Ne vastaavat varsinaisesta lähiliikenteestä. Jeepneystä on tullut Filippiineillä oma tavaramerkkinsä. Alun perin ne ovat olleet viime maailmansodan aikana käytettyjä miehistönkuljetusajoneuvoja. Kun jenkit sodan päätyttyä lähtivät maasta, ne jätettiin Filippiineille. Tarkoitus oli, että ne toimisivat eräänlaisena väliaikaisratkaisuna julkisen liikenteen hoitamiseksi. Filippiinot ottivat jeepneyt omikseen ja kehittivät niistä omalaatuisen ”pikkubussin”.  Niiden tuotanto jatkuu ja kehittyy edelleen Filippiineillä.

Jeepneyllä kulkeminen on edullista, ainakin länsimaalaisen mielestä. Muutaman kilometrin matka maksaa P8, joka on euroissa vähän yli 10 senttiä. Kuljettaja kerää maksun siten, että matkustajat siirtävät suoritetun hinnan kädestä käteen eteenpäin. Kukaan ei varasta maksua, eikä matkasta saa lippua. Jeepneyn pysäkki on siinä, missä matkustaja voi poistua tai tulla kyytiin.  Se on usein siinä, missä katua reunustavassa rauta-aidassa on aukko tai vaikkapa suojatien kohdalla. Merkittyjä pysäkkejä ei ole. Jeepneyn kuski on ”kapteeni laivassaan”. Hän on yksityisyrittäjä, joka tavallisesti yhden jeepneyn avulla pitää perheensä juuri ja juuri leivässä. Apunaan hänellä on keskeisillä pysähtymispaikoilla sisäänheittäjä. Hän informoi autoa odottavia kunkin jeepneyn reitistä ja järjestelee autot täyteen.

Taksit edustavat kalliimman luokan matkustamista. Taksinkaan hinta ei kuitenkaan juuri päätä huimaa. Tavallisesti taksi maksaa 5 km:n matkalla hieman yli kaksi euroa. Taksit ovat yleensä valkoisia, usein parhaat päivänsä nähneitä ajopelejä. Tätä nykyä niissä on oltava myös toimivat taksamittarit. Lähtöhintana mittarissa on P40, joka on tällä hetkellä n. 75 senttiä. Takseissa on yleensä ilmastointi, mutta niiden kunto vaihtelee. Taksimatka ei Manilassa takaa nopeata kyytiä, vaan ne seisovat ruuhkassa samalla tavalla kuin muut ajopelit. Taksin kuljettajat ovat tavallisesti yhtiön ”renkejä”. Monet heistä tuntevat kaupungin varsin hyvin. Kun Metro Manila on valtava suurkaupunki, taksikuskin paikallistuntemukseen ei voi aina kuitenkaan luottaa. Täällä eivät navigaattorit toimi, eikä kukaan voi tuntea kaikkien katujen sijaintia. Oman ongelmansa muodostaa myös se, että talojen numerointi ei ole järjestelmällistä. Parasta on ottaa aina selville se katujen kulma, jonka lähellä matkan päämäärä on, ellei sitten ole kysymys jostakin yleisesti tunnetusta rakennuksesta.

Jeepneyt ja taksit muodostavat vain osan liikenneruuhkasta. Monet firmat kuljettavat työntekijöitään pikkubusseilla. Tämä sopii hyvin ”valkokaulustyöntekijöille”. Korkeammassa asemassa olevat työntekijät kulkevat omilla autoillaan. Niitäkin riittää kadut täyteen. Viileää ilmaa puskevat ilmastointilaitteet auttavat näitä matkalaisia, mutta hekään eivät voi oikaista ruuhkan ohi. Kaikki seisovat siihen takertuneina, lukuun ottamatta niitä työmatkalaisia, jotka kulkevat helikopterilla. Makatissa on ainakin yksi johtaja, joka laskeutuu aamuisin kerrostalon katolle kopterilla. Siitä ei liene kovin pitkä työmatka enää hissillä työpöydän äärelle.

Sivukatujen liikennettä hallitsevat kolmipyöräiset mopo- ja polkupyörätaksit. Ne ovat varsinkin paikallisten suosiossa. Ne täydentävät Metro Manilan liikennevälineiden monikerroksisen järjestelmän. Tässä järjestelmässä jokaiselle välineelle on oma paikkansa. Myös ihmiset jakautuvat eri yhteiskunnan kerroksiin sen mukaan, millaisia liikennevälineitä he käyttävät. Näiden kerroksien ulkopuolelle jää vain kadun kansa, jolla ei ole varaa minkäänlaisten liikennevälineiden käyttämiseen. Heidän liikennevälineenään ovat jalat. Varakkaammat filippiinot välttävätkin ”tarpeetonta” kävelyä. Katuja ei täällä ole rakennettu kävelemistä varten vaan autoja varten. Jalankulkijan on oltava tarkkana, että ei jää autojen tai niiden välistä syöksyvien moottoripyörien alle. Ne eivät punaisista valoista välitä.

Metro Manilan liikenne sirkukseen ei ole tulossa mitään olennaista muutosta. Metro Manila vetää yhä enemmän asukkaita, jotka pakenevat maaseudun köyhyyttä. Julkisen liikenteen rakenteellisiin muutoksiin ei ole varaa. Korkeita kerrostaloja rakennetaan jatkuvasti lisää. Niihin muuttavilla asukkailla on omat autonsa. Niille on paikkansa condon autokerroksissa. Yksityisautojen määrä kasvaa vauhdilla, ja autokauppiaat hierovat käsiään. Kukaan ei kuitenkaan kerro, mihin nämä autot mahtuvat liikenteen ruuhkassa. Liikenneväylät on täällä rakennettu 1970-luvun tarpeisiin, eivätkä ne veny mihinkään. On siis venytettävä käyttäjien pinnaa.

China - back off - Näpit irti Filippiineistä!

Tänään järjestettiin mielenosoitus Kiinan suurlähetystön edessä Makatissa. Protestin aiheena oli Filippiinien ja Kiinan ristiriita merialueesta, joka sijaitsee Luzonin ja Kiinan mantereen välillä. Kiinalaiset käyttävät siitä nimitystä Etelä-Kiinan meri. Filippiinot ovat alkaneet puhua Länsi-Filippiinien merestä. Viime aikojen riitelyn aiheena on ollut Scarboroughin matalikko. Molemmat maat väittävät, että nämä vedet ovat olleet perinteisesti juuri heidän maidensa kalastusalueita. Kalastajat haluavat pitää kiinni omastaan.

Kysymys on kuitenkin vielä enemmästä. Näillä vesillä sijaitsee harvinaislaatuisia koralliriuttoja. Ne ovat hyvin haavoittuvia. Filippiiniläiset vartioalukset ovat tuon tuosta ottaneet kiinni kiinalaisia korallien kerääjiä. Ne ovat arvokasta kauppatavaraa, mutta tämä meno myös tuhoaa meren ainutlaatuisia luonnonrikkauksia. Näiden vesien kiinnostavuus johtuu kuitenkin muistakin luonnonrikkauksista. Täällä Filippiineillä pidetään varmana sitä, että juuri näillä merialueilla on laajoja öljyesiintymiä. Tässä olisi nyt ennen näkemätön mahdollisuus kohentaa oikein kunnolla köyhyydestä kärsivän kansan taloutta. Filippiinit on Kaakkois-Aasian toiseksi köyhin maa. Vielä 1950-luvulla Filippiinit sijoittui näiden maiden vertailussa toiseksi kohta Japanin jälkeen. Alaspäin on tultu kovasti. Täällä kismittääkin tieto siitä, että Kiina on aloittanut 

Länsi-Filippiinien merellä koeporauksia öljyn nostamiseksi.

Riitely on pitänyt yllä jo monen kuukauden ajan mediamyllytystä. Täkäläisissä lehdissä on yritetty todistaa kaikin tavoin Filippiinien oikeutta kiisteltyyn alueeseen. Karttojen pohjalta on osoitettu, että Filippiinien ja Kiinan etäisyydet Scarboroughin matalikolle ovat aivan erilaiset. Kiinasta sinne on matkaa peräti 1200 km, kun taas Luzonilta, Zambalesin maakunnan rantaviivasta matka on vain 200 km. Tällä perusteella filippiinojen mielestä on itsestään selvää, että merialue kuuluu heille. Myös vanhoja rauhan sopimuksia on kaivettu esille. Filippiinojen mielestä nekin tukevat heidän omistusoikeuttaan.

Presidentin hallinto on esittänyt neuvotteluissa kiinalaisten kanssa, että kiista vietäisiin kansainvälisen merioikeuden ratkaistavaksi. Tähän Kiina ei ole kuitenkaan suostunut, vaan ehdottanut kiistan ratkaisemista kahdenkeskisissä neuvotteluissa. Tätä ei taas filippiiniläinen osapuoli ole hyväksynyt. Pelätään, että tässä menettelyssä vahvempi voittaa. Kun maiden välisessä diplomatiassa ei ole päästy eteenpäin, kiistat jatkuvat. Filippiino-kalastajat Zambalesista kokevat olevansa kiusaamisen kohteena. Myös uhoaminen on lisääntynyt. Eräs kiinalainen sotilasasiantuntija kehotti kiinalaisia lehdessä ”ratkaisevien toimien suorittamiseen” ja valmistautumaan mahdolliseen sotaan. Myös Filippiineillä jotkut poliitikot ovat kehottaneet maata varustautumaan sodan varalle. Tässä kyllä riittäisikin puuhaa, sillä niin huonossa jamassa täkäläiset merivoimat ovat.  Pohdinta onkin kääntynyt siihen, onko liittolainen, USA valmis puolustamaan Filippiinejä sodan syttyessä.

Kun maiden väliset neuvottelut eivät etene, ristiriidat siirtyvät kadulle. Tästä oli kysymys tämän päivän mielenosoituksessa. Arviolta n. muutaman sadan ihmisen joukko marssi Gil Puyat Avenueta(Buendia) pitkin parin sadan metrin pätkän Kiinan suurlähetystön eteen. Joukko huusi kuorossa: ”China back off”. Kun joukko oli kokoontunut, tilaisuus aloitettiin kahdella rukouksella. Sekä islamin että kristinuskon edustajat pitivät rukouksen. Sitten laulettiin Filippiinien kansallislaulu. Mielenosoitus oli luonteeltaan filippiiniläisellä tavalla ”pehmeä”. Siitä puuttui vihamielisyys. Sanoma oli kuitenkin aivan selvä. Filippiiniläiset eivät luovu Länsi-Filippiinien merestä suosiolla. Kansa kyllä ymmärtää ne rikkaudet, joita vesi kätkee siellä alleen, eikä niitä Kiinalle anneta.  Sanoman toinen kärki kohdistui omaan presidenttiin. Hänen on pidettävä tiukasti Filippiinien puolta. Eräs puhuja sanoi sen näin: ”Voimakas kansa tarvitsee voimakkaan presidentin.”

Luistelua Filippiineillä

Manila on ihmeellinen tropiikin suurkaupunki. Täällä on tarjolla melkein mitä vain. Eräs esimerkki siitä on normaalikokoinen jääkiekkokaukalo keskellä kuumaa Metro Manilaa. Kaukalo sijaitsee Mall of Asia –nimisessä tavaratalossa, jota pidetään Aasian suurimpana lajissaan. Siellä on valtava valikoima erilaisia liikkeitä ja ravintoloita laidasta laitaan. Lapsia varten on omat ”huvipuistonsa”. Perheet, joilla on varaa, tulevat sinne viettämään vapaa-aikaansa. Nekin, jotka eivät voi ostaa mitään, voivat ainakin katsella erilaisia teknisiä vempaimia ja muodikkaita vaatteita, joita olisi kiva ostaa. Sitä paitsi tropiikin kuumuudessa ilmastoidussa tilassa oleskeleminen on sekin jo virkistävää.

Suuressa aulassa sijaitseva jääkiekkokaukalo tarjoaa shoppailijoille viileyttä ja silmänruokaa. Kaukalon ympärillä kiertävät kerrokset muodostavat laajat katsomot. Niissä suuri joukko tumman ruskeita silmäpareja seuraa herkeämättömästi sitä ihmettä, joka tapahtuu alhaalla jäällä: Osa luistelijoista pysyy pystyssä yhden kapean terän päällä. Jotkut etenevät jäällä jopa vauhdikkaasti ja tekevät henkeäsalpaavia kurveja ja käännöksiä. Nämä ihmettelevät katseet tarjoavat Pohjolan pojille ja tytöille otolliset olosuhteet yleisön ihailun saavuttamiseen.

Siispä tuumasta toimeen. Luistelu maksaa viikonloppuna P420. Siihen sisältyy rajoittamaton oikeus luistella (ilman mailaa) koko päivä, luistinten vuokra ja lukittu lokerikko. Kaikki järjestyy joustavasti, ja kohta luistimet ovat jalassa. Liuku jäällä tuntuu fantastiselta. Jää on tasainen ja kova. Katsojien katseet polttavat selässä. Kaukalon yläpuolella on iso taulu, jossa on jääkiekkoilijan kuva ja alla lukee: ”Rule the rink”. Ymmärrän kohta, mistä on kysymys. Minulta kysytään nyt: Oletko kaukalon ”kunkku”? 


Arvioin nopeasti kaukalon miesten luistelutaidot. Suuri osa filippiinoista kompastelee luistimillaan liukkaalla jäällä.  Nämä kaverit päihitän ”alta aikayksikön”. Mutta jäällä kiitää myös ikäisiäni, yli kuusikymppisiä expatteja. Eräs heistä on Kanadasta. Nimitän häntä Billiksi. Vaihdan hänen kanssaan luistelun lomassa pari sanaa. Meitä yhdistää se, että hän tuntee kotiseudultaan suomalaisia. Bill on pelannut jääkiekkoa juniorina. Mutta sitten luistelu jäi vuosikymmenien ajaksi. Nyt hän kertoi luistelleensa taas muutaman vuoden ajan. Billin jäntereissä on potkua. Luistin kulkee kanadalaisen kiekkokoulun käyneen taidolla.

Kun palautan luistimia vuokraamoon, saan kehut luistelutaidoistani. Itse en ollut oikein tyytyväinen. Luistinten terä oli omituisen muotoinen, ja olin pari kertaa lentämäisilläni nokalleni. Tilanteen korjaamiseksi päätimme vaimoni kanssa ostaa luistimet molemmille. Kiekkokaukalon yhteydessä on urheiluliike, jossa on tarjolla vaikka millaisia luisteluun liittyviä tarvikkeita. Kiekko- tai kaunoluistimien hankkiminen ei ole täällä minkäänlainen ongelma. Seuraavalla luistelukerralla ote jäähän tuntuu jo pitävältä. ”Suoranopeudet” kasvavat, kurveissa kantti kestää. Vaimoni opettaa horjuvaa filippiino-tyttöä luistelemaan. Menen auttamaan ja otan tyttöä toisesta kädestä kiinni. Mutta kauaa en malta pysyä siinä tahdissa, sillä vauhti kutsuu.

Aikani kurvailtuani huomaan saaneeni ihailijoita. Joukko luistelemaan opettelevia filippiino-poikia seuraa minua tiiviisti katseellaan. Pysähdyn hetkeksi heidän lähettyvilleen. Yksi pojista tulee vähän ujon näköisenä luokseni ja aloittaa keskustelua: ”Pelaatko jääkiekkoa?” Vastaan ”vähän yläkanttiin” ja sanon: ”Silloin tällöin.” Vastaukseni saa pojan kasvot kirkastumaan, hän lyö kanssani ”ylävitoset” ja liittyy taas kavereidensa porukkaan. Mutta nyt hänellä on jotakin kerrottavaa: ”Hei, se on ihan oikea jääkiekkoilija. Mähän sanoin teille.” Tämä yllättävä menestys jääkiekkourallani antaa potkuihini uutta voimaa, ja otankin vielä pari nopeaa kierrosta kaukalossa varmistaakseni sen, että poikien johtopäätökset ovat oikeat. Tunnen eläväni nosteessa.

Jääkiekkonoste sai jatkoa, kun olin Cebulla rantalomaa viettämässä. Istuskelen eräänä kuumana päivänä hotellin rannalle rakennetun aallonmurtajan päässä, jossa on pieni avoin katos. Merituuli vilvoittaa ja hyväilee pehmeästi ihoa. Herään ajatuksistani, kun katokselle saapuu nuorten miesten joukko. Kuulen kuinka pullot kilisevät muovikassissa. Yksi heistä tekee tuttavuutta kanssani. Nimitän häntä Igoriksi. ”Me ollaan venäläisiä, mistä sä olet?” ”No, Suomesta.” ”Hei, te ootte tosi hyviä jääkiekossa.” ”Joo, niinhän me ollaan.” Sitten Igor esittää näytelmän viime vuoden jääkiekon maailmanmestaruuskisoista aiheesta ”Ilmaveivi”. ”Kato hei, ”Young” (Mikael Granlund) tekee näin.” Igor näyttää, kuinka Mikaelin kädet käyvät. ”Ja, sitten hei, Venäjän maalivahti seisoo näin.” Samalla Igor ottaa jäykistyneen kyykkyasennon ja nauraa. ”Voi helvetti, kyllä te ootte hyviä.” ”Niinhän, se meni.” ”Joo, teillä on kaksi maailmanmestaruutta, mutta teillä ei ole yhtään olympiakultaa. Meillä taas on niitä taas kaksi.” Ymmärsin, että Igor oli oikeastaan sanonut jo liikaa, ja oli tultu hyvin aralle alueelle. Sanoinkin sovittelevasti: ”Joo, kyllä te ootte meitä parempia.” Mutta en malttanut olla lisäämättä: ”Me ollaan kyllä toisaalta aika pieni kansa…” Keskustelumme loppui tähän. Pisteliäästä loppulauseestani huolimatta Igor osoitti ystävällisyyttä ja pyysi minua liittymään juomaporukkaan. Tästä kuitenkin kieltäydyin, sillä tajusin, että menestyksessä on myös vaaransa. Se voi mennä päähän.

http://smiceskating.com/smiceskating/?p=1285