Istun ravintolan pöytään Manilan vanhassa, hallinnollisessa kaupunginosassa, Intramuroksessa (intra muros = muurien sisällä). Avaan ruokalistan, jonka tarjoilija kiikuttaa pikapikaa eteeni. Ruokalista vaikuttaa erikoiselta. Lähes kaikki ruokalajit on nimetty jonkun kardinaalin tai piispan suosikiksi. Rupean pohtimaan, pitäisikö ruoka valita kirkonmiehen vai ruokalajin nimen mukaan. Kun alan katsella tarkemmin ympärilleni, huomaan, että huonetila muistuttaa sisustukseltaan enemmän kirkollista museota kuin ravintolaa. Koristeluna on käytetty pappien asuja ja pyhimysten kuvia. Saan kuulla, että olen kirkon omistamassa ravintolassa. Tällainen ravintola sopii hyvin yhteen Intramuroksen luonteen kanssa.
Kierros Intramuroksessa antoi kuvan siitä, kuinka tiiviisti katolinen kirkko ja Espanjan hallinnollinen valta Filippiineillä ovat kuuluneet yhteen vuosisatojen ajan. Miekka ja risti olivat molemmat valloittajien aseina 1500-luvulla. Kansan hallitsemiseen tarvittiin sekä ulkonaista hallinnollista pakkoa että sisäistä, hengellistä ja kulttuurista valtaa. Tässä asetelmassa kirkon oikeutus yhteiskunnallisena instituutiona on perustunut siihen, että se on tukenut vallanpitäjiä. Vuosisataisen historiansa johdosta kirkko on tottunut "kunnioittamaan maallista esivaltaa".
Filippiinien lähihistoriassa näyttää olevan kuitenkin ainakin yksi selvä särö tässä kirkon roolissa. Vuoden 1986 kansan nousussa kirkko asettui tukemaan kapinallisia diktaattori Ferdinand Marcosta vastaan. Kirkon panosta vallankumouksen onnistumisessa on pidetty ratkaisevan tärkeänä. Tästä on tunnusmerkkinä kansan nousun 25-vuotisjuhlien yhteydessä paljastettu kardinaali Jaime Sinin patsas. Tosin jotkut kirkon miehet ovat olleet sitä mieltä, että näköispatsas ei muistata niinkään edesmennyttä kardinaalia vaan nykyistä presidenttiä Noy-Noy Aquinoa.
Niin tai näin. Joka tapauksessa kardinaali Sinin merkitys kansan kokoamisessa Metro Manilan kehätielle, Edsalle, kapinan dramaattisina ratkaisuhetkinä on ollut hyvin suuri. Tärkeä osuus oli kirkon hallinnassa olevalla radioasemalla, Veritasilla, joka välitti kansalaisille kardinaalin kutsun pakkautua Edsan betonikaukaloon estämään Marcosin tankkien etenemistä. Edsan näytelmän päähenkilöitä olivat myös nunnat, jotka kardinaali lähetti rukousnauhat aseenaan panssareita torjumaan.
Kuva kansan kapinaa tukevasta kirkosta näyttää ensi silmäyksellä ehyeltä ja yksiselitteiseltä. Todellisuus on kuitenkin kirjavampi. Kun Marcos vuonna 1972 julisti valtakuntaan sotatilan ylläpitääkseen omaa asemaansa, se kärjisti katolisen kirkon sisällä kytevää oikeiston ja vasemmiston ristiriitaa. Katolisten piispojen neuvosto antoi varovaisen tukensa diktatuurihallinnolle. Jotkut piispoista tosin poikkesivat jo silloin enemmistön näkemyksistä. Kirkon vasemmisto sai vähitellen lisää kannatusta diktatuuriin keskellä. Jesuiittojen sääntökuntaan kuuluvissa kouluissa opetettiin nuorille vapautuksen teologiaa. Sen mukaan diktatuuri oli moraalitonta. Kirkon oikeisto piti sen sijaan edelleen kiinni siitä opista, että esivalta oli Jumalan asettama, ja siksi kuuliaisuus sitä kohtaan oli kansalaisen moraalinen velvollisuus.
Marcoksen röhkeys kasvoi kansan alistumisen myötä. Vaalipetokset, poliittiset murhat ja sieppaukset seurasivat toisiaan. Erään käännekohdan muodosti se, että opposition kärkihahmo Ninoy Aquino ammuttiin vuonna 1983. Hautajaisissa pidetyssä saarnassaan kardinaali Sin asettui julkisesti hallitusta vastaan. Kun vuoden 1986 presidentinvaaleissa Marcoksesta tehtiin voittaja petoksen avulla, katolisten piispojen neuvosto päätyi julistamaan, että hallituksella ei ole moraalista pohjaa vallalleen. Tämä aukaisi oven sille, että kirkko pystyi antamaan tukensa kapinalle. Se, että kirkosta tuli kansan nousun tukija, oli pitkän ja hankalan taistelun tulos. Siinä kirkon vasemmisto sai voiton oikeistosta. Apua taistelussa antoi Marcoksen itsevallan häikäilemättömyys. Tämä herätti kysymyksen siitä, onko esivalta aina Jumalan asettama. Vasemmiston vastaus tähän kysymykseen oli parempi kuin oikeiston.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti