Onnellinen ihminen

Onko onnellista ihmistä olemassa? Ei ainakaan näytä siltä. Eipä juuri kukaan ole kertonut minulle olevansa onnellinen ihminen. Eikö siinä ole jotakin hyvin kummallista? Sikäli kuin olen ymmärtänyt ihmisiä oikein, moni kuitenkin haluaisi olla onnellinen. Onnea tuntuu olevan hyvin niukalti jaossa tai sitten kukaan ei ole paikalla, kun sitä jaetaan.

Onnesta tai onnellisuudesta puhutaan hyvin vähän avoimesti ja suoraan. Jostakin vihjeestä voi ymmärtää, että toinen ihminen haluaisi olla onnellinen. On kiellettyä tunnustaa etsivänsä elämäänsä onnea. Jos sellaisen tunnustat toisille ihmiselle, sinua pidetään haihattelijana, "onnen onkijana" ja pintaliitäjänä. Jos kerrot toisille, että olet onnellinen, sinua pidetään sekopäisenä tai leuhkana. Et ymmärrä elämän todellisuuden karua luonnetta. Sinulle myös huomautetaan hyvin pian, että "ylpeys käy lankeemuksen edellä". Jos joku on onnellinen, hän joutuu välittömästi kateuden kohteeksi. Ensimmäisestä "kompastumisesta" viritetään pilkkalaulut. On siis huomattavasti helpompaa kertoa toisille olevansa onneton. Mitä suuremmista kärsimyksistä voi puhua toisille, sitä enemmän saa osakseen myötätuntoa. "Voi sinua raukkaa, kun sinulla on kurjaa, mutta älä välitä, minullakin on tosi kurjaa. Ja naapurillani vieläkin kurjempaa. Niin, että kaikilla meillä on hyvin ikävää."

Onnen tavoittelemista voidaan pitää myös suorastaan moraalittomana. Se voidaan leimata itsekkyydeksi. Jos tavoittelet omaa onneasi, se on pois joltakin toiselta. Varastat yhteisestä "onnen kakusta", johon ei saa koskea. Ajatellaan usein myös, että kristityn pitäisi olla onneton. Mitä onnettomampi olet täällä maan päällä, sitä onnellisempi olet taivaassa. Kannattaa siis kärsiä maan päällä tuskia, kun taivaassa odottaa niin hyvä palkinto. "Kärsi, kärsi niin, sitä kirkkaamman kruunun saat," sanotaan joissakin uskonnollisissa piireissä.

Tunnustan kaikesta huolimatta, että olen etsinyt elämääni onnea. Uskallan jopa myöntää, että koen olevani onnellinen. Joku ääni sanoo sisälläni, että kaikkea sitä ihminen kirjoittaakin ja lopeta jo ajoissa. Sanoessaan olevansa onnellinen ihminen ottaa riskin, mutta elämähän on riskin ottamista. Jos sanon olevani onnellinen, minulla on myös vastuu siitä, mitä olen sanonut. Pitää kuvata jollakin tavoin, mitä oma kokemus onnesta on.

Onni on kiitollisuuden tunne eletyistä päivistä. Olen saanut elää (reippaasti) yli 60-vuotiaaksi. Isäni kuoli 52-vuotiaana. Tunnen itseni terveeksi. Pystyn kävelemään ja uimaan. Koen, että ajatukseni ja mielikuvitukseni liikkuu. Saan illalla nukahtaa rakkaimpani viereen ja aamulla herätä hänen vierestään. Aamulenkilläni Makatin kaduilla heiluttelen hyvät huomenet vartijoille ja katukauppiaille. Tervehdyksiini vastataan ystävällisillä hymyillä. Olen onnellinen ihminen.

Vauva lentokoneen roskiksessa ja sikiöitä kirkoissa

Lentoyhtiö Gulf Airin matkustajakone laskeutui sunnuntaina 12.9. klo 11.18 aikataulun mukaisesti Manilaan Ninoy Aquinon kansainväliselle lentokentälle. Kone oli tulossa Bahrainista. Siinä oli yli 200 lentomatkustajaa. Yhdestä matkustajasta koneen henkilökunnalla ei kuitenkaan ollut tietoa. Kun kone oli tyhjentynyt, alettiin siivoaminen. WC:n roskapusseja tyhjennettäessä siivoojien silmät revähtivät, kun yhdestä muovipussista löytyi ilmielävä vastasyntynyt vauva.

Lapsi kiikutettiin kiireellä lentokentän lääkintähenkilöstön hoiviin. Pikku pojasta tuli kohta kaikkien suosikki. Kun lapsen äidistä eikä isästä ei ollut minkäänlaista tietoa, lääkintätiimi päätti antaa hänelle nimen sen lennon alkukirjainten mukaan, jolla hän oli saapunut. Niinpä poika sai nimen George Francis, sillä hän oli saapunut lennolla GF-154. Georg Francis on paistatellut julkisen suosion lämmössä viikon verran.

GF:n äitiä haettiin kissojen ja koirien kanssa muutaman päivän ajan, kunnes hänet tavoitettiin. Hänen henkilöllisyytensä on pidetty salassa, mutta kyseessä on Lähi-Idässä työskennellyt filippiina, jolla on puoliso ja lapset Filippiineillä. Äiti oli käynyt tienaamassa perheelle rahaa. On hyvin mahdollista, että hän on joutunut seksuaalisen väkivallan kohteeksi ulkomailla ja tullut raskaaksi. Kotimaahan matkatessa synnyttämisen aika oli tullut ja paniikki iskenyt. GF:n äiti ei ole ainutlaatuinen tapaus Filippiineillä. Hylättyjä lapsia löytyy täällä jatkuvasti. Lasten pelastamista varten on erityisiä järjestöjä, jotka tarjoavat myös adoption mahdollisuutta.

Oudot löydöt jatkuivat tiistaina, tällä kertaa Manilan kahdessa keskeisessä kirkossa. Intramuroksessa, vanhassa kaupungin osassa, sijaitsevasta katedraalista löydettiin usean kuukauden ikäinen sikiö. Samanlainen löytö tehtiin myös filippiinoille tärkeän Mustan Nasaretilaisen ikonin kotikirkosta Quiapossa. Nämä löydöt saivat Manilan arkkipiispan, kardinaali Rosalesin kirjoittamaan erityisen paimenkirjeen seurakunnille. Siinä kardinaali korosti aborttia vakavana syntinä, jonka Jumala tulee kostamaan. Hänellä oli myös lääke ei-toivottuja raskauksia vastaan. Ihmisten pitäisi olla vähemmän itsekkäitä. Heillä pitäisi olla enemmän kykyä itsehallintaan ja uhrausten tekemiseen. Rosales myös korosti sitä, että abortin tekijä joutuu kirkkokurin kohteeksi, ja hänet erotetaan kirkonyhteydestä. Sama kohtalo tulee myös niiden osaksi, jotka auttavat odottavaa äitiä abortin saamisessa.

Kaikilla ei tässä maassa ole Rosalesin mainostamaa "itsehallintakykyä", vaan he ovat syystä tai toisesta sukupuoliyhteydessä vastakkaisen sukupuolen kanssa. Monet myös pakotetaan sukupuoliyhteyteen. Kun ehkäisyvälineiden saatavuus on heikkoa, sukupuoliaktin toinen osapuoli, tavallisesti nainen, tulee raskaaksi. Tilanne on monen naisen kohdalla epätoivoinen. Silloin haetaan laitonta aborttia, kun se täällä on lailla kielletty. Seuraukset ovat naisen terveydelle usein kohtalokkaat.

Kun laittoman abortin tehneet naiset hakeutuvat sairaaloihin, heihin asennoidutaan kylmäkiskoisesti ja jopa torjuvasti. Heidät leimataan Jumalan tahdon rikkojiksi. Tällaiset asenteet saivat kardinaalin kannanotosta uutta vahvistusta. Jumalakin vihaa näitä synnin tekijöitä. Vai vihaako sittenkään?

Hengenvaarallista matkailua

Matkailu avartaa, ajatteli ryhmä turisteja, joka lähti Hong Kongista vierailemaan Filippiineillä. Maanantaiaamun kiertoajelulla nähtiin Manilan vanha hallintokeskus, Intramuros ja kaunis Rizalin puisto. Lähdettäessä kohti lentokenttää poliisi pysäytti bussin ja nousi siihen. Matkan turvataso näytti edelleen nousevan, varsinkin kun poliisilla oli automaattiase kainalossaan. Kaikkien hämmästykseksi poliisi kertoi hetken kuluttua matkalaisille, että he ovat hänen panttivankejaan. Kaappari paljastui virastaan poispotkituksi Manilassa työskennelleeksi poliisikapteeni Mendozaksi, joka vaati erottamisensa uudelleen käsittelemistä. Kauppaa hän kävi yli 20 ihmisen hengellä.

Bussi parkkeerattiin Manilan keskustaan, paikkaan, joka tarjosi bussista hyvän näkyvyyden eri suuntiin. Alkoi tuntikausien kaupankäynti virasta potkitun Mendozan ja poliisien neuvottelijan välillä. Samalla käynnistyi vertaansa vailla oleva mediasirkus, jossa televisio ja radio näyttelivät suurta roolia. Televisio lähetti suorana lähetyksenä meneillään olevaa kaappausta koko maahan. Samalla kaappari seurasi bussin TV-monitorista lähetystä. Kaikki näytti aluksi luonnistuvan hyvin. Mendoza vapautti muutamia panttivankeja. Korkein syyttäjäviranomainen lupasi ottaa erottamistapauksen uudelleen harkintaan. Mutta illan kuluessa tapahtui jotakin, joka sai kaapparin raivostumaan ja kääntämään kelkkansa.

Käännekohdaksi on nähty Mendozan veljen väkivaltainen pidätys, joka sekin näkyi TV:ssa suorana lähetyksenä. Velipoikakin oli ammatiltaan poliisi ja yritti osaltaan toimia apuna tilanteen ratkaisemisessa. Kriisiryhmän johtaja, Manilan pormestari Lim oli eri mieltä veljen hyödyllisyydestä ja määräsi hänet pidätettäväksi. Siitä alkoi painiottelu, jossa härkämäisen vahva Gregorio-veli väänsi heikompia poliiseja vastaan. Painissa suvun puolia piti myös kaapparin veljen poika. Huonompaa painia näkee usein TV:n urheiluohjelmista. Nähdessään tämän ottelun TV:sta Mendoza hermostui lopullisesti ja ampuminen alkoi.

Panttivankeja vapauttamaan lähetettiin Manilan poliisin erikoisosasto. Se rynnäköi bussin viereen ja yritti pitkävartisen moukarin avulla rikkoa bussin ikkunoita ja ovea päästäkseen sisään. Menestys oli kurjaa. Joukon oli välillä peräännyttävä bussin luota Mendozan tulituksessa. Kesti n. tunnin ennen kuin erikoisosasto onnistui pääsemään bussiin sisälle. Erikoisosaston varustetaso oli onneton. Luotiliivejä ja kypäröitä ei ollut kaikilla. Joku käänsi poliisin lippalakin väärinpäin, ja näyttihän se vähän vauhdikkaammalta, mutta ei antanut suojaa. Hyökkäyksessä käytettiin kaasua, mutta yhdelläkään poliisilla ei ollut kaasunaamaria. Draaman tuloksena oli kahdeksan hongkongilaisen panttivangin ja kaapparin kuolema.

Tapahtumat ovat herättäneet melkoisen tunteiden mylläkän. Liikkeellä on ollut surua, kiukkua ja häpeää. Hong Kongissa ei ole juurikaan sanoja säästelty. Myös filippiinot ovat olleet suruissaan ja häpeissään. On ihmetelty, miksi kaappaukseen ei lähetetty poliisin tai armeijan parhaita valiojoukkoja. Kuka "valopää" määritteli kaappauksen luonteeltaan vain alueelliseksi, jolloin Manilan poliisi hoiti rynnäkön? Miksi pormestari Lim oli juuri silloin ravintolassa syömässä ja poliisipäällikkö baarissa kahvilla, kun taisto oli kuumimmillaan? Pitikö kaikki tapahtumat näyttää "livenä" kaikille, myös kaapparille?

Honkongilaiset ovat olleet hyvin vihaisia siitä tavasta, jolla Manilan panttivankikaappaus hoidettiin. Välillä on tuntunut siltä, että Kiinan ja Filippiinien suhteet ovat vaarassa. Kaappauspäivänä iltayöllä pidetyssä tiedotustilaisuudessa oli tapahtunut hyvin loukkaava episodi. Nimittäin Presidentti Noy Noy Aquino oli hymyillyt. Noy Noy –paralla on filippiiniläinen taipumus hymyillä paitsi ollessaan onnellinen myös silloin, kun tilanne tuntuu hämmentävältä. Tätä hän joutui selittelemään hongkongilaisille. Kapteeni Mendozalle pidettiin suvun piirissä isot hautajaiset ja ruumiin palvojaiset. Joku onneton oli asettanut Filippiinien lipun Mendozan arkun päälle. Siitä Hong Kong ärähti, ja lippu siirrettiin kiireen vilkkaa porstuan puolelle.

Hongkonglaisten koettelemukset eivät ole loppuneet tähän. Hong Kongin lentokentällä järjestettiin suuri julkinen juhla, kun kahdeksan uhrin arkut tuotiin kotimaan kamaralle. Pidettiin paraatit ja puheet. Kyynelehdittiin ja kumarreltiin. Kun sitten aukaistiin arkkujen kannet, kolmesta arkusta omaisiin katsoivat täysin vieraat kasvot. Manilassa oli tapahtunut kiusallinen postitusvirhe. Surun murtamat hongkongilaiset sopertelivat, että kyllä me vielä tämänkin kestämme, jos kaappaus tutkitaan huolellisesti.

Tarina ei kerro, keitä vainajia Hong Kongiin lähetettiin. Arvelisin, että matkaan ovat lähteneet Manilan köyhälistöä edustavat vainajat, kadun kulkijat. Keskiluokkaiset ja ne, joilla on omaisia, pitävät lujasti huolen vainajistaan. Näillä kadunkulkijoilla ei varmastikaan ole ollut eläessään mahdollisuutta käydä Hong Kongisssa. Monet rikkaat filippiinot, kuten eturivin poliitikot, käyvät siellä virkistäytymässä ja viettämässä juhliaan. Hong Kong on pieni palanen länsimaista vaurautta Kaakkois-Aasian köyhyyden keskellä. Näiden kadunkulkija-vainajien Hong Kongin matkaa voi tavallaan pitää perusteltunakin pelkästään jo tasapuolisuuden nimissä.

Tällainen post mortem –matka on myös länsimaisen nykytrendin mukainen. Monikin suunnittelee matkoja, ei vai elämän ajaksi, vaan myös sen jälkeen. Joku haluaa tuhkansa siroteltavaksi kaukaiseen valtamereen. Joku taas tahtoo, että hänen tuhkansa kylvetään vuoriston tuuleen. Joku haluaa jo eläessään tulla Hong Kongista käymään Manilassa. Voi olla, että jotkut haluavat edes kuoltuaan käydä Manilasta Hong Kongissa. Näissä post mortem – matkoissa on sekin hyvä puoli, että ne eivät ole hengenvaarallisia.