Matkailu avartaa, ajatteli ryhmä turisteja, joka lähti Hong Kongista vierailemaan Filippiineillä. Maanantaiaamun kiertoajelulla nähtiin Manilan vanha hallintokeskus, Intramuros ja kaunis Rizalin puisto. Lähdettäessä kohti lentokenttää poliisi pysäytti bussin ja nousi siihen. Matkan turvataso näytti edelleen nousevan, varsinkin kun poliisilla oli automaattiase kainalossaan. Kaikkien hämmästykseksi poliisi kertoi hetken kuluttua matkalaisille, että he ovat hänen panttivankejaan. Kaappari paljastui virastaan poispotkituksi Manilassa työskennelleeksi poliisikapteeni Mendozaksi, joka vaati erottamisensa uudelleen käsittelemistä. Kauppaa hän kävi yli 20 ihmisen hengellä.
Bussi parkkeerattiin Manilan keskustaan, paikkaan, joka tarjosi bussista hyvän näkyvyyden eri suuntiin. Alkoi tuntikausien kaupankäynti virasta potkitun Mendozan ja poliisien neuvottelijan välillä. Samalla käynnistyi vertaansa vailla oleva mediasirkus, jossa televisio ja radio näyttelivät suurta roolia. Televisio lähetti suorana lähetyksenä meneillään olevaa kaappausta koko maahan. Samalla kaappari seurasi bussin TV-monitorista lähetystä. Kaikki näytti aluksi luonnistuvan hyvin. Mendoza vapautti muutamia panttivankeja. Korkein syyttäjäviranomainen lupasi ottaa erottamistapauksen uudelleen harkintaan. Mutta illan kuluessa tapahtui jotakin, joka sai kaapparin raivostumaan ja kääntämään kelkkansa.
Käännekohdaksi on nähty Mendozan veljen väkivaltainen pidätys, joka sekin näkyi TV:ssa suorana lähetyksenä. Velipoikakin oli ammatiltaan poliisi ja yritti osaltaan toimia apuna tilanteen ratkaisemisessa. Kriisiryhmän johtaja, Manilan pormestari Lim oli eri mieltä veljen hyödyllisyydestä ja määräsi hänet pidätettäväksi. Siitä alkoi painiottelu, jossa härkämäisen vahva Gregorio-veli väänsi heikompia poliiseja vastaan. Painissa suvun puolia piti myös kaapparin veljen poika. Huonompaa painia näkee usein TV:n urheiluohjelmista. Nähdessään tämän ottelun TV:sta Mendoza hermostui lopullisesti ja ampuminen alkoi.
Panttivankeja vapauttamaan lähetettiin Manilan poliisin erikoisosasto. Se rynnäköi bussin viereen ja yritti pitkävartisen moukarin avulla rikkoa bussin ikkunoita ja ovea päästäkseen sisään. Menestys oli kurjaa. Joukon oli välillä peräännyttävä bussin luota Mendozan tulituksessa. Kesti n. tunnin ennen kuin erikoisosasto onnistui pääsemään bussiin sisälle. Erikoisosaston varustetaso oli onneton. Luotiliivejä ja kypäröitä ei ollut kaikilla. Joku käänsi poliisin lippalakin väärinpäin, ja näyttihän se vähän vauhdikkaammalta, mutta ei antanut suojaa. Hyökkäyksessä käytettiin kaasua, mutta yhdelläkään poliisilla ei ollut kaasunaamaria. Draaman tuloksena oli kahdeksan hongkongilaisen panttivangin ja kaapparin kuolema.
Tapahtumat ovat herättäneet melkoisen tunteiden mylläkän. Liikkeellä on ollut surua, kiukkua ja häpeää. Hong Kongissa ei ole juurikaan sanoja säästelty. Myös filippiinot ovat olleet suruissaan ja häpeissään. On ihmetelty, miksi kaappaukseen ei lähetetty poliisin tai armeijan parhaita valiojoukkoja. Kuka "valopää" määritteli kaappauksen luonteeltaan vain alueelliseksi, jolloin Manilan poliisi hoiti rynnäkön? Miksi pormestari Lim oli juuri silloin ravintolassa syömässä ja poliisipäällikkö baarissa kahvilla, kun taisto oli kuumimmillaan? Pitikö kaikki tapahtumat näyttää "livenä" kaikille, myös kaapparille?
Honkongilaiset ovat olleet hyvin vihaisia siitä tavasta, jolla Manilan panttivankikaappaus hoidettiin. Välillä on tuntunut siltä, että Kiinan ja Filippiinien suhteet ovat vaarassa. Kaappauspäivänä iltayöllä pidetyssä tiedotustilaisuudessa oli tapahtunut hyvin loukkaava episodi. Nimittäin Presidentti Noy Noy Aquino oli hymyillyt. Noy Noy –paralla on filippiiniläinen taipumus hymyillä paitsi ollessaan onnellinen myös silloin, kun tilanne tuntuu hämmentävältä. Tätä hän joutui selittelemään hongkongilaisille. Kapteeni Mendozalle pidettiin suvun piirissä isot hautajaiset ja ruumiin palvojaiset. Joku onneton oli asettanut Filippiinien lipun Mendozan arkun päälle. Siitä Hong Kong ärähti, ja lippu siirrettiin kiireen vilkkaa porstuan puolelle.
Hongkonglaisten koettelemukset eivät ole loppuneet tähän. Hong Kongin lentokentällä järjestettiin suuri julkinen juhla, kun kahdeksan uhrin arkut tuotiin kotimaan kamaralle. Pidettiin paraatit ja puheet. Kyynelehdittiin ja kumarreltiin. Kun sitten aukaistiin arkkujen kannet, kolmesta arkusta omaisiin katsoivat täysin vieraat kasvot. Manilassa oli tapahtunut kiusallinen postitusvirhe. Surun murtamat hongkongilaiset sopertelivat, että kyllä me vielä tämänkin kestämme, jos kaappaus tutkitaan huolellisesti.
Tarina ei kerro, keitä vainajia Hong Kongiin lähetettiin. Arvelisin, että matkaan ovat lähteneet Manilan köyhälistöä edustavat vainajat, kadun kulkijat. Keskiluokkaiset ja ne, joilla on omaisia, pitävät lujasti huolen vainajistaan. Näillä kadunkulkijoilla ei varmastikaan ole ollut eläessään mahdollisuutta käydä Hong Kongisssa. Monet rikkaat filippiinot, kuten eturivin poliitikot, käyvät siellä virkistäytymässä ja viettämässä juhliaan. Hong Kong on pieni palanen länsimaista vaurautta Kaakkois-Aasian köyhyyden keskellä. Näiden kadunkulkija-vainajien Hong Kongin matkaa voi tavallaan pitää perusteltunakin pelkästään jo tasapuolisuuden nimissä.
Tällainen post mortem –matka on myös länsimaisen nykytrendin mukainen. Monikin suunnittelee matkoja, ei vai elämän ajaksi, vaan myös sen jälkeen. Joku haluaa tuhkansa siroteltavaksi kaukaiseen valtamereen. Joku taas tahtoo, että hänen tuhkansa kylvetään vuoriston tuuleen. Joku haluaa jo eläessään tulla Hong Kongista käymään Manilassa. Voi olla, että jotkut haluavat edes kuoltuaan käydä Manilasta Hong Kongissa. Näissä post mortem – matkoissa on sekin hyvä puoli, että ne eivät ole hengenvaarallisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti