On ilta Davaon miljoonakaupungissa. Istun vaimoni Päivin kanssa päivällisellä tyylikkään ja tilavan omakotitalon ruokailuhuoneessa. Ilta on leppeän lämmin ja kana-ateria on herkullinen. Kun olemme lopettelemassa ateriaamme, seuraamme liittyy filippiiniläinen, 25 -vuotias nuorimies, olkoon hänen nimensä tässä Joel. Hän oli valmistanut meille aterian. Kiittelemme Joelia maistuvasta päivällisestä ja valmistaudumme nousemaan pöydästä. Yllätykseksemme Joel laittaa pöydälle suuren Fazerin suklaalevyn ja alkaa avata päällyspaperia. Hän on tarjoamassa meille jälkiruoaksi suomalaista suklaata. Me yritämme estellä Joelia: "Älä hyvä mies tarjoa meille suomalaista suklaata. Syö nyt itse suklaasi ja nauti siitä. Kyllähän me nyt olemme Fazerin suklaata saaneet, mutta Sinä et." Ihmettelemme myös sitä, mistä suomalaista suklaata on ilmestynyt Mindanaon saarelle. Joel katselee meitä kummastuneena suurilla ruskeilla silmillään ja kertoo, että hän on saanut suklaansa Suomessa työskentelevältä serkultaan. Meidän mielestämme tämä on vielä suurempi syy siihen, että hänen pitäisi syödä suklaansa yksin. Joel ei kuitenkaan hyväksy perustelujamme, vaan kertoo, että hän haluaa jakaa suklaansa. Se on kuulemma filippiiniläinen tapa asennoitua elämään. Suklaa maistuu paremmalta, kun se syödään yhdessä.
Joelin ajattelu kulki päin vastaiseen suuntaan kuin meidän. Mitä parempaa jokin herkku on, sitä suuremmalla syyllä se jaetaan toisten kanssa. Mitä vaikeampaa sen hankkiminen on, sitä parempi peruste se on herkun jakamiseen. Me taas ajattelimme, että juuri tässä tapauksessa hyvästä pitäisi nauttia itse. Me länsimaalaiset olimme saaneet oppitunnin filippiiniläiseltä nuorelta mieheltä.
Asuin Joelin kanssa samassa talossa runsaan viikon. Minun asumisoikeuteni perustui siihen, että vaimoni toimii Suomeen tulevien sairaanhoitajien suomenkielen opettajana. Joelin asuminen perustui talonhoitoon liittyviin tehtäviin. Joel on yksi näistä suomea opiskelevista sairaanhoitajista. Hän on kotoisin IloiIon kaupungista Visayasin saaristosta, jossa on n. 20 miljoonaa asukasta. Joel on suorittanut sairaanhoitajan tutkinnon pari vuotta sitten. Sen jälkeen hän on toiminut sairaanhoitajana sairaalassa ja kaupungin terveydenhoitajana. Joel on naimaton. Hänen äitinsä on eläkkeellä oleva opettaja. Isä on ammatiltaan merikapteeni. Perheen talous on perustunut pääasiassa isän tuloihin. Äidin palkka, eläkkeestä puhumattakaan, on aina ollut pieni. Perhettä kohtasi kuitenkin yhdeksän vuotta sitten tragedia, kun isä sai aivohalvauksen. Terveestä miehestä tuli rullatuolipotilas. Samalla perheen talous romahti. Joel on asunut kotona ja huolehtinut perheestä ja erityisesti isästään. Vanhemmista veljistä tuli teknologian ja rakentamisen ammattilaisia, mutta Joelista sairaanhoitaja.
Joel on lähdössä Suomeen lähihoitajaksi. Suomalaisen lähihoitajan palkka on huimaavasti korkeampi kuin sairaanhoitajan Filippiineillä. Rahalle on Joelilla käyttöä. Se menee jakamiseen. Perhe tarvitsee kipeästi taloudellista tukea. Isän terveydenhoitokulut maksavat paljon. Onneksi perheellä on Joel, joka on valmis opettelemaan hankalaa suomenkieltä ja lähtemään kauas outoon ja kylmään maahan. Joelin työpaikka Suomessa on hyvin tärkeä yhdelle filippiiniläiselle perheelle. Joelin panos lähtömaalleen on merkittävä ja muutto Suomeen on sikäli hyvin ymmärrettävää. Mutta onko Joelilla jotakin erityistä annettavaa suomalaisille? Hän lähtee paikkaamaan hoitovajetta, joka ei muuten täyttyisi. Joel ei ole kuitenkaan vain "vajeen paikkaaja". Hän voi antaa hoitotyössään jotain aivan erityislaatuista. Joelilla on kyky jakaa omastaan. Hänellä on taitoa kuunnella ja asettua toisen ihmisen asemaan. Uskon, että hänellä on kykyä rohkaista ja tukea potilaitaan. Myös työyhteisöönsä hän tulee vaikuttamaan myönteisellä asenteellaan. Iloilon kaupungista saapuu Suomeen ilon lähettiläs. Hänellä on kykyä jakaa suomalaista suklaata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti