Eilen oli sunnuntai ja olimme kirkossa. Kirkkomatkamme kohteena oli Union Church. Kirkko sijaitsee kävelymatkan päässä kotoamme. Union Church on itsenäinen, evankelinen ja protestanttinen seurakunta, joka ei ole sitoutunut minkään kirkon tunnustukseen. Se on avoin kaikkiin kirkkokuntiin kuuluville. Seurakunnassa puhutaan englantia. Seurakunta on perustettu vuonna 1914. Taustalla olivat silloin erityisesti amerikkalaisväestön hengelliset tarpeet. Vuosisadan vaihteessa Espanjan valta Filippiineillä väistyi ja siirtyi USA:lle. Seurakunnan perustamisen aikaan amerikkalaisväestö Filippiineillä oli kasvamassa.
Kirkkorakenus on varsin uusi ja hulppean näköinen. Rahasta ei ole ollut puutetta, kun sitä on rakennettu. Kirkkosali tekee vaikutuksen sisään astujaan. Se on amfiteatterin muotoinen aistikkaasti sisustettu tila, joka on myös varustettu modernilla AV-tekniikalla. Suurilta näytöiltä voi seurata yhteislaulujen sanoja ja saarnan ydinkohtia. Kirkkosaliin mahtuu ainakin 1000 ihmistä. Eilen kirkko oli täynnä. Seurakuntalaiset olivat kansallisuudeltaan kirjavaa joukkoa, vaikka pääosa heistä näyttikin olevan filippiinoja. Kirkkosalin katossa oleva pitkä lippurivistö kertoi seurakunnan jäsenten kansallisuuksien paljoudesta. Joukosta poimin Ruotsin ja Norjan liput.
Jumalanpalveluksen musiikki oli korkeatasoista. Tyylikkäästi yhtenäisiin asuihin pukeutunut kuoro lauloi useaan otteeseen. Upeata yksinlaulua esitti arviolta n. 10-vuotias poika. Jumalanpalveluksen keskeisen osan muodosti saarna. Pastori Steve Ruetschlellä oli sanottavaa seurakunnalleen. Saarna oli hyvin jäsennelty ja esiintyminen oli vapautunutta. Pastori tehosti sanomaansa elehtimällä ja liikehtimällä. Teatterissa olen nähnyt huonompiakin esityksiä. Saarnan soveltavassa osassa siirryttiin arvioimaan seurakunnan talouden tilaa, joka taloudenhoitajan antaman todistuksen mukaan oli erinomainen. Tästä runsaudesta oli tarkoitus jakaa ruoka-apua myös Manilan köyhille. Ruokkimisihme on sekin.
Uudet tulokkaat olivat erityisen huomion kohteena. Jo sisään tullessamme saimme kaulaamme upeat helminauhat, jotta seurakuntalaiset voivat tunnistaa meidät ja toivottaa tervetulleeksi. Meille annettiin myös pastorin saarnan sisältävä CD-romppu matkaevääksi. Jumalanpalvelusjärjestyksessä oli erityinen kohta uusien tulokkaiden esittelylle. Niinpä mekin saimme kertoa nimemme ja kotimaamme. Suomen mainitseminen sai aikaan syvää huokailua. Ystävällisten seurakuntalaisten kädet ojentautuivat joka taholta toivottamaan meidät tervetulleeksi. Ensikertalaisille oli myös oma tilaisuus jumalanpalveluksen jälkeen. Me kuitenkin livahdimme kotiin omille kirkkokahveille. Siellä kukaan ei halunnut tutustua meihin eikä tullut meitä tervehtimään.
Jumalanpalveluksen jälkeen tunsin itseni aikaisempaa luterilaisemmaksi. Mietin myös, tajuavatko Suomen kirkon papit, kuinka onnellisia he saavat olla siitä, että seurakuntien talous on verotuksen varassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti