Sukulaisia tapaamassa Cebulla

Palasin viikko sitten hyvin ainutlaatuiselta matkalta Filippiineiltä. Olen vaimoni Päivin kanssa asunut siellä 2010-luvun alkupuolella yhteensä n. neljä vuotta. Syynä tähän on ollut vaimoni työ. Mutta nyt lähdimme matkaan hyvin erilaisesta asetelmasta. Menimme tapaamaan sukulaisia.

Nuorin poikani Jaakko vieraili luonamme Filippiineillä kahteen otteeseen, ja miten ollakaan toisella kerralla hän tapasi Ms. Jenny Undalocin. Siitä alkoi seurustelu ja edestakaisin matkustelu Filippiinien ja Suomen välillä. Avioliiton Jaakko ja Jenny solmivat neljä vuotta sitten. Hääjuhlat pidettiin Suomessa. Kun matka Suomeen on monimutkainen ja kallis, Jennyn vanhemmat eivät voineet osallistua hääjuhlaan.

Lähdimme matkaan ennen kaikkea tapaamaan Jennyn vanhempia. He asuvat Cebun saarella Pinamungahanin provinssissa. Vuokrasimme Cebu City:stä auton, ajoimme vuorien rinteillä kiemurtelevaa tietä pitkin jonkun verran alle sata kilometriä. Sitten käännyimme kapealle tielle, joka oli kivinen ja karu, varsinkin kun yritti ajaa vaurioittamatta auton pohjaa. Viiden kilometrin matka kesti yli puolituntia.

Mutta sitten edessämme olikin yhtäkkiä siisti ja viehättävä talo kauniilla vuoren rinteellä. Isäntäväki oli tehnyt valmisteluja ”viimeisen päälle”. Filippiiniläiseen tapaan iso sika oli teurastettu ja grillattu avotulella. Se oli merkki suuresta juhlasta. Muutenkin pöytä notkui herkkuja.

Paikalla olivat Jennyn vanhempien lisäksi hänen sisarensa ja veljensä perheineen. Kauaa emme pöydässä ehtineet istua, kun seuraamme tulla tupsahtivat myös Jennyn serkut perheineen. Myöskään naapurit eivät malttaneet olla poissa, vaan tulivat joukolla katsomaan ”länsimaiden ihmeitä”.

Puheensorina oli juhlassa melkoinen. Vaimoni Päivi keräsi ihastuneita huudahduksia puhumalla ainakin jossakin määrin cebuanoa. Minäkin sain jonkun verran pisteitä, kun osasin laskea cebuanoksi yhdestä kymmeneen. Meidät myös arvioitiin ”kiireestä kantapäähän”. Saimme hyvin imartelevia lausuntoja iästämme. Kuulimme olevamme huomattavasti papintodistuksen lukemia nuorempia. Päätimme luottaa heidän arviointeihinsa.

Talon pihalta katselimme alapuolellamme laaksossa olevia peltoja. Undalocit ovat hyvin tavallinen filippiiniläinen maanviljelijäperhe. Heillä on omaa peltoa. jolla viljellään riisiä. Se vaatii kovasti käsityötä. Satoa korjataan kolme kertaa vuodessa. Sillä perhe tuottaa elantonsa. Niin ja onhan talossa omia banaanipuitakin. Ne eivät ole näitä markettien mauttomia vaan auringon loppuun saakka kypsyttäneitä maukkaita banaaneita.

Istuessani pihalla Jennyn isän kanssa ajattelin. että tässä on nyt kaksi talonpoikaissuvun edustajaa. Undalocien pellot tulevat suvun perintönä edellisiltä sukupolvilta. Minun sukujuureni ovat isäni osalta syvällä Vesilahden Hinsalan talonpojissa. Tässä siis kaksi talonpoikaissukua solmi yhteyden, toinen tulee Kaakkois-Aasian lämmöstä toinen taas Pohjolan pakkasista.

Isoisäni Kustaa Sorri ei varmasti koskaan voinut kuvitella, että hänen lapsenlapsen lapsensa solmisi avioliiton filippiiniläisen kanssa. Tuskin hän edes tiesi tällaisen kansan olemassa olosta. Siitä tuskin kerrottiin Hinsalan kiertokoulussa. Mutta juuri tällaista elämä tänä päivänä on. Etäisyyksien ja kulttuurien rajat ovat murtumassa.

Mitä tämä meille merkitsee? Kulttuurien erilaisuus on melkoinen haaste. Avioliitto yli kulttuuri- ja kielirajojen vaatii paljon puolisoilta. Tarvitaan kykyä paneutua toisen ajatusmaailmaan ja kykyä ymmärtää. Siinä joutuu tutkistelemaan myös sitä, mistä oma elämä nousee. Vasta siltä pohjalta voi toisen erilaisuutta ymmärtää.

Tässä erilaisuuden kohtaamisessa on myös mahdollisuus uuden luomiseen. Siinä voi syntyä jotain sellaista, jota koskaan ennen ei ole ollut. Tällainen kohtaaminen haastaa myös siihen, että omat juuret on tunnettava. Globalisaation voimistuessa saattaa käydä niin, että oman suvun merkitys kasvaa entistäkin suuremmaksi.

Näkökulmia uskonnollisuuteen Filippiineillä

Länsimaalainen kohtaa Filippiineille tulessaan monia ylläviä asioita. Eräs näistä on se, että ihmiset ovat kovin uskonnollisia. Kun astuu taksiin ei aina tiedä, onko kuljettajan edessä kojelauta vai kotialttari. Rukousnauha saattaa killua peilisssä. Pyhimyksen kuvat voivat koristaa tuulilasia. Länsimaalainen huolestuu liikenneturvallisuudesta. Taksikuskin mielestä pyhimysten kuvat takaavat turvallisuuden.

Usko kuuluu myös kaupankäyntiin. Se tulee vastaan varsinkin, kun lähtee ostoksille suurista kauppakeskuksista vähän syrjemmälle basaarikauppoihin. Mieleeni on jäänyt varsinkin eräs kauppamatka Metro Manilassa Edsan varrella sijaitsevan Greenhillin markkinoille. Satuimme olemaan aamun ensimmäiset asiakkaat. Kun maksoimme kauppasumman, myyjä otti setelin hellästi käteensä ja siunasi sillä myyntipöydän tuotteet sivellen niitä setelillä. Myyjä kertoi, että päivän ensimmäinen seteli on onnen seteli, joka antaa siunauksen ja vauhtia kaupankäyntiin.

Näitä tarinoita filippiinojen uskonnollisuudesta riittää. Kun muutimme v. 2009 muutamaksi vuodeksi Filippiineille, jouduin hämmennyksen valtaan, kun ympäröivä kulttuuri poikkesi niin paljon siitä, mihin olin tottunut. Selvittääkseni "päätäni" tein pienen löytöretken filippiiniläistä historiaa, kulttuuria ja uskontoa käsittelevään kirjallisuuteen. Tulos tästä ajatusmatkasta on julkaistu Aikakauslehti Vartijassa nro 1/2017. 

http://www.vartija-lehti.fi/vartija-1-2017/

Uusi kirja avioerosta ja uskosta

Aikakauslehti Vartija on julkaissut kirjani  ”Avioero ja pappi”. Se käsittelee kristillisen avioliittokäsityksen ja avioeron välistä ristiriitaa. Ajattelen, että kirjan aiheesta on kirkossa pitkään vaiettu. Pappien avioeroja on pidetty häpeällisinä, ja niitä on pyritty peittelemään. Juuri siksi haluan nostaa tämän aiheen esille. Avioeroja käsitellään julkisuudessa usein kaavamaisesti ja syyllistäen. Pyrin kirjassani avaamaan toisenlaisen, ymmärtävän näkökulman aiheeseen ja ihmisiin.

Kirjan lähestymistapa ei ole ensisijaisesti ideologinen tai opillinen. Sen sijaan konfliktia tarkastellaan yksilöiden näkökulmasta. Kirja on luonteeltaan yleistajuisesti kirjoitettu raportti laadullisesta ja narratiivisesta tutkimuksesta. Kirjan keskeisin osa on kahdeksan, nimettömänä esiintyvän papin kertomukset omasta avioerostaan. Ne pohjautuvat pappien omiin essee-kirjoituksiin ja haastatteluihin.

Papit ovat pappislupauksessaan sitoutuneet toimimaan seurakuntalaisten esikuvana. Kirkko on vuosisatojen ajan pyrkinyt lujittamaan ja puolustamaan avioliitto-insituutiota. Avioero on näin ollen haaste, joka koskettaa sekä papin ammattia että hänen uskonnollisia näkemyksiään. Kirjan kertomuksissa papit selvittelevät avioeroonsa vaikuttaneita syitä, omaa uskonnollista ja psykologista prosessiaan sekä avioeron vaikutuksia yhteisöihinsä. Kertomukset jaotellaan kahteen ryhmään sen mukaan, onko kertoja ollut itse aloitteen tekijä avioerossa. Ryhmät nimetään ”Avioeron vapauttamiksi” ja ”Avioerosta selviytyneiksi”. Kummankin ryhmän avioeroprosessin vaiheet kuvataan tutkimuksessa. Edelliseen ryhmään kuuluvat kokevat eronsa keskeisesti osana persoonallisuuden kasvua ja itsenäistymistä. Jälkimmäisen ryhmän jäsenien avioeroprosessissa olennaista on kamppailu pärjäämisestä elämänmuutoksessa.

Erääksi tutkimuksen polttopisteeksi mudostuu kirkon ja monien muiden uskonnollisten yhteisöjen hellimä käsitys elinikäisestä avioliitosta. Tämä uskonnollis-moraalinen käsitys normittaa seksuaalielämän avioliiton sisällä tapahtuvaksi. Uskonnollisissa yhteisöissä ajatellaan usein, että tiukat seksinormit tukevat avioliittoinstituutiota. Tämän tutkimuksen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että niiden vaikutus kääntyy tarkoitustaan vastaan. Ne olivat kertojien kokemuksen mukaan pikemminkin altistaneet avioerolle. Sen sijaan elinikäisen avioliittokäsityksen seksuaalinormit antoivat tukea uskonnollisissa yhteisöissä tavahtuvalle eronneiden leimaamiselle ja sosiaalisen häpeän tuottamiselle.

Olen itse pappi ja kokenut avioeron pitkän avioliiton hajottua. Olen myös avioitunut uudelleen. Nämä omat kokemukset ovat antaneet minulle perspektiiviä ja ymmärtämystä eronneiden pappien elämän tilanteeseen.

Kirjani on e-julkaisu ja se on julkaistu osoitteessa http://www.vartija-lehti.fi/avioero-ja-pappi/

Talvisodan hengessä Kiinaa vastaan?

Suomi ja suomalaiset ovat ponnahtaneet  aina silloin tällöin esiin näiden muutamien vuosien aikana, jotka olen Filippiineillä ollut. Useimmiten se on ollut yllätys. Tavallisinta on se, että filippiinot eivät tiedä tuon taivaallista Suomesta. Helpointa oli puhua Suomesta silloin, kun Nokia oli kännyköiden ykkösmerkki. Monelle filippiinolle Suomi on ollut ”Nokia Country”. Mutta ei ole enää.

Filippiinomiehet ovat kiinnostuneita naiskauneudesta, ja sitähän meillä suomalaisilla on runsaasti tarjolla. Armi Kuusela on painunut unohtumattomasti monen ikääntyneen  filippiinomiehen (Senior Citizen) mielen syvyyksiin. Olen tavannut sairaalassa ollessani täkäläisen lääkärin, joka seuraa jatkuvasti suomalaisia missikisoja ja tietää jokaisen Suomen Missiksi valitun nimeltä ja ulkonäöltä. Hoitaessaan minua hän pohti paitsi minun diagnoosiani, myös ketä suomalaisista misseistä vaimoni muistuttaa. En muista vertailevan tutkimuksen lopputulosta, mutta diagnoosini kyllä.

Eräänä lämpöisenä helmikuun iltana olimme ilmaiskonsertissa oman kylämme, Salcedo Villagen, puistossa. Esiintyjänä oli Filippiinien filharmoninen orkesteri. Nautittavia esityksiä tyynen illan lämmössä ja pimeydessä. Ohjelmiston yllätys oli Sibeliuksen Finlandia, jonka orkesteri soitti herkällä ja hienolla tavalla. Jos koskaan, niin silloin tunsin itseni suomalaiseksi ja olin siitä ylpeä.

Tänä keväänä Suomi on tullut yllättäen vastaani kolmesti levikiltään laajan Philippine Daily Inquirer:in artikkeleissa. Ensin Neni Cruz kirjoitti ihaillen suomalaisesta opetusjärjestelmästä, myös opettajien kunnollisesta palkkauksesta (blogi 8.2.15). Kirjoituksesta kuului huokaus: Olisipa meillä tällaista. Mutta kun ei ole.

Sitten Edwin de Leon kirjoitti korruptiosta, rikollisuudesta ja muista yhteiskunnan mätäpaiseista ja väitti, että uskonto aiheuttaa tällaista harmia. Kun uskonnosta päästään eroon elämän laatu paranee. Esimerkiksi hän otti Skandinavian maat, joissa hänen mukaansa ateismi on jo vallalla ja elämä hyvää. Oikaisin väärinkäsityksiä mielipidekirjoituksellani (blogi 30.3.15). Tästä Edwin loukkaantui.

Torstain aamukahvit olivat mennä väärään kurkkuun, kun avasin päivän lehden mielipidekirjoitusten sivulta. Emeritustuomari Edmundo Escalante kirjoitti otsikolla “History shows what small nations can do.” Etelä-Kiinanmeren (tai Länsi-Filippiinien meren) saaria koskevasta kiistasta ja kehotti varustautumaan sotaan Kiinan kanssa. Siinä hän esitti muutamia toimenpiteitä puolustusvalmiuden parantamiseksi.  Tällaisia olivat mm. reservin upseerien harjoitukset. Myös muut reserviläisvoimat olisi aktivoitava ja saatava mukaan harjoituksiin aina 85-vuotiaisiin miehiin (Senior Citizen) saakka. Onneksi minulla ei ole tämän maan kansalaisuutta. Se tietäisi vielä vähintään 15 vuoden pestiä.

Taisteluinnon kohottamiseksi Escalante otti muutamia lähihistorian esimerkkejä pienistä maista, jotka olivat pärjänneet taistelussa ylivoimaista vihollista vastaan. Hän mainitsi Israelin ja Pohjois-Korean voitokkaat taistelut. Eniten palstatilaa sai kuitenkin piskuinen Suomi ja sen talvisota.

Kirjoituksen luettuani olin hämmentynyt. Toisaalta olin ylpeä suomalaisuudesta. Onpahan suomalaisilla aikamoinen maine, kun se on kiirinyt tänne Kaakkois-Aasian takakulmaan saakka. Ja olihan siellä isänikin. Mutta, mutta… suomalaisten talvisota paikallisten militaristien käsissä, ei näytä hyvältä. Emmekö me suomalaiset ole kuitenkin ponnistelleet vuosikymmeniä rauhan säilyttämisen puolesta. Eipä sitä juuri tunneta.

Perjantaina 12.6. vietettiin Filippiinien itsenäisyyspäivää. Sen kunniaksi tapahtui monenlaista juhlamenoa. Täällä Makatissa oli mielenosoitus Kiinan suurlähetystön edessä. Siinä ei juuri kuvia kummarreltu, vaan kiinalaisille näytettiin keskisormea. Sanoma oli hyvin selvä: ”Go away”. 

Kaikesta liennyttelystä huolimatta kiista Spratleyn saarista on kiristymässä. Kiinalaiset eivät pura rakennelmiaan saarilla. Amerikkalaiset eivät suostu kiertämään saaria ylilentäessään.

Suomen talvisotakin on nyt sitten valjastettu Spratlyn saarien puolustamiseen. Mahtaako se toimia? Meillä oli sentään liittolaisena kireät pakkaset. Niitä ei saa siirrettyä näille leveysasteille.

Visit in Manila American Cemetery and Memorial

As a son of a Lutheran pastor in Finland I have passed through my early years in close relationship with a graveyard. That was the place, where my father constantly came back to conduct his service and the church was located always in the middle of the graveyard. For some years we lived even in a parsonage as the next neighbor of the cemetery. So I was closely watching the events on the graveyard.  

There was a section of the cemetery drawing particularly my attention. That was the area of soldier graves, or as we put it in Finland “heroes` graves”. When around ten years passed since the end of the war the relatives frequently visited the graves, they passionately took care of. So I explored the atmosphere of deep grief and reverence around the graves.

My attraction for cemeteries might be arisen from these early experiences. In my opinion a visitor encounters a crucial piece of the local history and culture in a graveyard. The most impressive part of the visit in the American Cemetery for me was only to see the huge number of the white marble crosses on the wide green lawns. That is a silencing view. The information brochure tells that there are 17.097 headstones. Almost 4000 from the fallen soldiers are unknown or “known but to God” as is put on the headstones. Further on there are engraved tablets honoring 36.286 soldiers “Missing in action”.

I was walking around the Cemetery meditating the pain and sorrow caused by the deaths of often very young men, a life in front of them. I was thinking the families told the message of death or disappearance. How are the loved ones been capable to cope with the loss and how are these losses radiating today`s life?

I realize I saw in Manila American Cemetery only a little piece of the losses in World War II. The Russians celebrated the Day of Victory in Moscow yesterday. However 26 million Russians were killed during the last war and the volunteers are still looking for the remains of the thousands of soldiers from the battle fields. In the celebrations the memory is often very short and selective and the victims on the other side of the frontier will be forgotten. There were on the other side a lot of young men lost their lives too.

There is in the American Cemetery a book for the comments from the visitors. I saw a comment like “humbling experience”. Subscribe to that, my comment was: "Never war, ever”.

My tributes to Ayala Triangle Garden

Walking today-morning to Ayala Triangle Garden was a refreshing start for Sunday. The weather was in a nice way a little bit chilly yet. I was with my wife, Päivi at right time in our jogging route. We enjoyed moving in fitting speed. Everything was looking good.

But when reached our destination, we saw new billboards in the Garden.  The content of the boards shocked us. The north tip of the Triangle will be closed April 11. (yesterday) for construction work. What does development project yield to us? A high “iconic office tower”, with luxury hotel and retail choices will be available for us. Further on an open, vibrant and lush landscape. So we see that good things are awaiting us, if we hold our horses.

Amidts these fascinating views for the future there is some questions still. How is it possible that this kind of huge development project can surprise us so totally? There was no information prior to the billboards, that informed us construction work resumed yesterday. There was no news in the papers on the plans. No discussion was in the community level. But if I would have been more alert, I had noticed that a part of the Ayala lawn is brown without hosing water. That was silent message. If my brains had been sharp enough, I had find out that there were no more open concerts, mass etc. for public. Of course not, because Ayala Triangel Garden will be calmed down for the people.

Ayala Garden is a very popular place for outdoor living. It is like a small woods in the middle of stone desert. Makati City is breathing by the lungs of Ayala. It is a green paradise with the palm trees and other tropical luxuriant plants. It is very relaxing only to sit down and look around. Ayala is like a common living room for the inhabitants of Makati, whose homes are often very small flats or even dormitory rooms shared with several persons.

A lot of people, in all ages are exercising in Ayala. Groups of young people are doing gymnastics on the lawns. Crowds of people are running along the pathways. Ayala appears to be a sanctuary for people improving their shape. It is easy as well to take a break and have a drink or a light meal at one of the restaurants at the south side.

The construction of the new tower takes a third part from the Garden. Where to put all the people crowding in Ayala? People with good livelihood, who are living in new condos might go to the gyms. More poor have to creep into the dormitory rooms.

I protest Ayala development, but do I have a reason to? There is another billboard at the gate of Ayla, which tell us: “The Ayala Triangle Gardens is private property. The owner reserves the right to develop the same at any time and in its sole determination.” So here it is owners` right. Nothing to do.

On the billboard informing construction the owner assures that “the gardens will leave public to enjoy”. We will get better gathering places and even connections to Ayala will improve. We`ll see, but I am suspicious. Only this is sure that there will be more traffic to offices, the hotel and retails. How the connections will be better, since the streets around the Garden are already full of vehicles?

At the end of announcement the owner apologizes for the inconvenience. I am wondering why to apologize if you are the owner.

I am hesitating with the apology. The construction will ruin the Gardens.

Morality and religion

The Philippine Daily Inquirer, one of the three most prominent, national newspapers, issued recently Opinion articles on the relation of morality and religion. Former director at the World Bank in South Asia, Joseph M. Pernia raises a question (23.3.15): “Why does the Philippines, for so long only Catholic country in Asia, rank near the bottom in terms of corruption, poverty incidence, investment climate and other standard international socioeconomic metrics”. He accuses Philippine –style Catholicism for disconnection of faith and social righteousness. As a remedy for that malaise he suggests an ecumenical movement strengthening social responsibility in faith.

http://opinion.inquirer.net/83530/has-catholicism-become-a-hindrance-to-secular-morality

Science Teacher and Principal Edwin de Leon goes a long way further in his opinion (25.3.15).  He says there is no God, which is an invention by a human. Religion is an archaic phenomenon that should be abandoned. Influence of religion on society is damaging. The countries with strong religiousness are corrupted while atheistic societies are more righteous and generous. As examples of latter ones de Leon mentions Denmark and Sweden.

http://opinion.inquirer.net/83586/is-a-secular-church-inevitable

In order to make the corrections demanded and to showcase complexity of relation between religiosity and morality I offered to publish my comment (30.3.15) on de Leon`s column.

http://opinion.inquirer.net/83717/dont-blame-religion-for-corruption-in-govt

The background of the Opinion articles cited is concern over corruption in The Philippines. Death of Father of Singapore Lee Kuan Yew has sparked a lot of discussion on the economics of the country compared to Singapore and the outcome is very negative from point of view of The Philippines. The discourse is always returning to the impact of corruption. After elected for Presidency Noy Noy Aquino promised to get rid of corruption. In fact he has moved into the right direction but he has taken only a few steps up to now. Corruption is still underlying in the complicated branches of the government. The authors of the articles cited agree that corruption is an obstacle to investments and financial development. What to blame for corruption? The Philippines differs from the other Asian countries in respect of religiosity being an only for long Catholic country in Asia. So should we accuse Catholicism for the failure of the society?

Looking closer into Catholicism in The Philippines, one finds out there are different layers of religiousness. For an ordinary Filipino the most crucial function of the belief might be to cope with the powers threatening health or endangering in the other way success in the life. So she or he might have got an icon to pray and to beg for help, or one might attend the cult, from which she or he will acquire luck or power for life. That religiousness is called Folk Catholicism and differs sharply from the perceptions typical to Catholic elite, which in my view consists of the bishops and the priests in the higher ranks of the hierarchy.

Folk Catholicism is dealing with issues of safety and success in life. The questions of morality are not so crucial and it does not open ways out of an individual life circle. So it seems to be quite powerless in fight against immorality. In Elite Catholicism the importance of ethical call is underlined, but it is directed mainly into human relationships. At the level of society The Church has concentrated to fight usually only for marriage and sexuality. Passion to pursuit the own one-sided political agenda has immersed the Church in the daily politics and endangered the neutral position. In several cases instead, the Church has showed indifference to corruption.

So there is a Sermon on the Mount in the New Testament. Who is reading that sermon and who is listening?