Itkevän lapsen arvoitus

Istun vaimoni kanssa eräänä iltana päivällisellä Makatissa, yhdessä Ayalan puiston ravintoloista. Terassilta avautuu vehreä näkymä huolella hoidettuun puutarhaan. Puisto on Makatin asukkaiden ja myös siellä työssä käyvien suosikkipaikka. Trooppisen kasvuston lisäksi puiston ihmisvilinä on omalla tavallaan kiinnostava ilmiö. Filippiinojen lisäksi puistossa käy paljon lähettyvillä asuvia länsimaalaisia ”expatteja”.  Huomiomme kiinnittyy äitiin ja lapseen, jotka leikkivät nurmikolla. Arvuuttelemme keskenämme, onko äiti filippiina vai länsimaalainen. Ulkonäön puolesta tätä on vaikeata päätellä ainakin terassilta käsin.

Kuluu jonkin aikaa ja keskitymme ruokamme maisteluun ja jutusteluun. Havahdumme siihen, että sama äiti kulkee lapsensa kanssa pöytämme edestä. Sanon vaimolleni, että nyt tiedän vastauksen kysymykseemme kansallisuudesta. ”Kuinka niin”, kysyy vaimoni. ”Vastaus on siinä, että lapsi itkee, eikä äiti pysähdy lohduttamaan häntä, vaan kulkee eteenpäin. Jos kysymyksessä olisi filippiino-perhe, äiti pysähtyisi ja lohduttaisi lapsensa.”

Istuessamme meille tuli tunne siitä, että olimme jonkun oleellisen perhe-elämää koskevan salaisuuden äärellä. Se oli siinä meidän edessämme, äidin suhtautumisessa lapsen itkuun. Totesimme molemmat, että emme ole todellakaan nähneet itkeviä lapsia Filippiineillä. Olemme nähneet köyhiä lapsia. Mutta köyhänkin perheen lasten silmät säteilevät täällä usein ilosta.

Länsimaissa olen kohdannut monta kertaa tilanteen, jossa vanhemmat torjuvat lapsensa itkun. Syvimmin mieleeni on jäänyt tapahtuma saksalaisesta tavaratalosta. Äiti retuutti itkevää lasta tavarapaljouden keskellä ja antoi yhtä kyytiä haukkuja ja läimäyksiä lapselle kiukuttelusta. Minä seisoin avuttomana ja ihmetellen tätä näytelmää katsomassa.

Filippiiniläisessä ja länsimaisessa perhekulttuurissa on selkeä ero. Filippiiniläinen antropologian professori  F. Landa Jocano kuvaa täkäläistä perhekulttuuria kirjassaan Filippino Social Organization. Hän korostaa lapsen merkitystä perheen onnen tuojana. ”Lapsen naurahdus pyyhkii pois ahdistuksen ja vaikeudet.” Lapsi on avioliiton täyttymys. Ilman sitä aviosuhde jää turhaksi. Lapsella on myös uskonnollinen merkitys. Hän on ”Jumalan lahja ja oikean, puhtaan elämän verso”.

Lapsi on perheen silmäterä. Häntä ei jätetä yksin, eikä hänen anneta itkeä. Itku on oire lapsen pahoinvoinnista, johon pyritään heti puuttumaan. Itku voi olla myös merkki ”pahan hengen” toiminnasta, joka uhkaa lasta. Lapsen itkua pidetään myös oireena ”pahan luonteen” kehittymisestä. Rakastavan vanhemman tulee vastata tähän haasteeseen. Filippiineillä lapsia pikemminkin hemmotellaan kuin rangaistaan.

Pohjimmiltaan on kysymys siitä, onko lapsi vanhempien ilo vai taakka.

Itsenäisyysjuhla

Ensi tiistaina 12.6.2012 vietetään Filippiinien 114. itsenäisyyspäivää. Filippiinit julistettiin itsenäiseksi valtioksi vuonna 1898. Filippiinot onnistuivat silloin aseellisella kapinalla irrottautumaan Espanjasta, joka kävi samanaikaisesti sotaa Yhdysvaltoja vastaan. Espanja hävisi sotansa, ja rauhanehdoissa Filippiinit myytiin Yhdysvalloille.  Tätä filippiinot eivät tietystikään hyväksyneet, ja alkoi uusi sota, tällä kertaa Yhdysvaltoja vastaan. Sota päättyi vuonna 1902 ymmärrettävästi amerikkalaisen suurvallan voittoon, ja itsenäisyys jäi sillä kertaa hyvin lyhyeksi. Filippiinit pääsi irtautumaan itsenäiseksi valtioksi uudelleen vasta toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1946. Tätä jaksoa filippiinot eivät kuitenkaan ota huomioon itsenäisyyspäiviään koskevassa laskuopissa.

Itsenäisyysjuhlat aloitetaan Filippiineillä hyvissä ajoin. Jo nyt on pidetty ensimmäiset juhlat. Ayala Foundation-säätiö, joka omistaa kiinteistöjä Makatissa, huolehtii myös asukkaiden kulttuurin tarpeiden tyydyttämisestä. Olimme eilen illalla Ayala Triangle –puistoon järjestetyssä iltajuhlassa. Pääsy juhlaan oli vapaa kaikille kynnelle kykeneville. Illan aiheena oli demokratian merkitys itsenäisyydessä. Illan pääpuhuja korosti sitä, että itsenäisyystaistelijoiden päämääränä oli demokratian luominen. Tämän päivän tilanteessa demokratiaa vahvistetaan tekemällä hyvää. Sen sijaan pahan tekeminen on demokratian heikentämistä. Voi arvata, että tällä sanomalla oli yhteys siihen yhteiskunnalliseen taisteluun, jota Filippiineillä käydään presidentti Noy-Noy Aquinon johdolla korruptiota vastaan.

Juhlan kunniavieraana oli maailmankuulu filippiiniläinen opettaja ja sosiaalityöntekijä Efren Peñaflorida. Hän tuli maailman maineeseen, kun TV-yhtiö CNN nimesi hänet vuoden 2009 sankariksi.  Tämän tunnustuksen Peñaflorida sai koulun tuomisesta katulasten ulottuville.  Peñafloridan idea koulusta oli hyvin yksinkertainen. Hän otti käyttöönsä työnnettävät kärryt ja lastasi ne koulutarvikkeilla. Sitten hän meni kärryineen sinne, missä kadulla leikkivät lapset olivat ja ryhtyi opettamaan heitä. Näin opetus tuli niiden lasten ulottuville, joilta koulunkäynti oli jäänyt kesken tai kokonaan aloittamatta. Peñafloridan kärryt eivät ole ratkaisseet koulupudokkaiden ongelmaa, sillä näitä lapsia riittää. Mutta hän loi mallin, jota on alettu toteuttaa laajemminkin.

Peñaflorida esiteltiin meille juhlassa esimerkkinä demokratian vahvistamisesta yhteiskunnassa. Koulutuksen tuominen siitä osattomien ulottuville vahvistaa syrjään jääneiden mahdollisuuksia osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnassa. Efren Peñaflorida  (kuvassa) on eräs merkittävimmistä nykyarjen sankareista Filippiineillä.

Juhlan kohokohta oli Filippiinien lipun paljastaminen. Keskelle puistoa rakennetun ison rakennelman peitosta paljastui valtavan kokoinen lippu, joka oli tehty käsin banig-puun kuivatuista lehdistä. Lipulla on kokoa 80 neliömetriä. Kun lippu oli paljastettu, nähtiin kuvaelma ensimmäisen Filippiinien lipun valmistuksesta ja käyttöön ottamisesta kapinassa espanjalaisia vastaan. Sitten siirryttiin taidokkaisiin ja näyttäviin tanssiesityksiin. Ne ovat filippiiniläisen kulttuurin ydintä. Filippiinot ovat tanssiva kansa. Itsenäisyys on heille ennen kaikkea iloinen asia.