Suku on
kummallinen asia. Se on monelle meistä ylpeyden aihe. On hienoa lausua oma
sukunimensä ja samalla esitellä oman taustansa. Kuuluminen sukuun vahvistaa
omaa identiteettiä ja lisää omanarvon tunnetta. Monet sen sijaan saattavat kokea
oman sukunsa rasitteena, jonka haluaisi jättää taakseen. Tuntuu hyvältä, jos
voisi harhauttaa toiset niin, että he eivät tietäisi, mistä suvusta tulen. Uusi
sukunimilaki auttaa tässä, kun se antaa huomattavan paljon mahdollisuuksia
käyttää sukunimeä, josta omaa sukua ei voi tunnistaa. Myös yksilöllisyyttä
korostava aikamme voi houkutella uskomaan siihen, että yksilö on jotakin niin
ainutlaatuista, että hänen riippuvuutensa sukutaustasta on hyvin ohut.
Mutta kun erehtyy
selaamaan suvun vanhaa valokuva-albumia ja vilkaisee sen jälkeen vaikkapa vain
vahingossa peiliin, huomaakin, että minulla on kummallisesti yhdennäköisyyttä jonkun
valokuvissa esiintyneen henkilön kanssa. Omasta biologisesta taustasta ei pääse
eroon. Meidän ruumiimme ei unohda perimäänsä.
Biologisen
perinnön lisäksi kannamme mukanamme paljon muutakin perittyä. Meidän mukanamme
kulkevat edellisten sukupolvien elämänhistorian vaiheet ja niihin liittyvät
kokemukset. Suvussa tapahtuneet menestykset ja onnistumiset on helppo kuljettaa
mukanaan ja niistä on mukava mainita.
Mutta mitä
tapahtuu silloin, kun jossakin vaiheessa perhettä on kohdannut vastoinkäyminen,
joka on niin suuri, että se koetaan uhkaavaksi? Perhe saattaa tässä tilanteessa
kääntyä sisäänpäin ja ruveta peittelemään tapahtunutta. Häpeällistä
epäonnistumista aletaan salailla. Koetaan, että tässä tilanteessa perheen
kunnia on vaarassa ja sitä on suojeltava. Uskotaan siihen, että salailemalla
häpeä häipyy.
Viime vuosina
olen ollut tällaisten kysymysten ja pohdintojen äärellä. Omaa sukuani on
kohdannut tällainen vastoinkäyminen, jota parhaiten voisi ehkä kuvata sanalla
perhetragedia. Vesilahden Hoppu-suvun Sorrin haaran sukukirja kertoo tästä
omalla tavallaan sivulla 22 olevassa taulussa 24. Siinä kerrotaan, että
isovanhemmillani Kustaa ja Amanda Sorrilla on ollut tytär, jonka nimi on ollut
Aune Kyllikki. Hän on syntynyt v. 1910 ja kuollut v. 1915, vähän yli
4-vuotiaana. Pelkästään nämä tiedot kertovat, että Aunen kuolema on ollut
järkytys vanhemmille. Vain pari vuotta sitten sain tietää, että kuolema oli
johtunut Aunea kohdanneesta onnettomuudesta.
Kustaan ja
Amandan perheessä onnettomuudesta tuli vaiettu aihe. Aunesta ja hänen lyhyeksi
jääneestä elämästään ei kerrottu omassa lapsuuden (Aimon) perheessäni lainkaan.
Aune ei ollut olemassa, mutta jälkeenpäin olen huomannut, että hän oli omalla
tavallaan ja vaikutti meidän perheemme elämään.
Olen
kirjoittanut tästä Vartija-lehteen artikkelin. Se on luettavissa tästä linkistä:
https://www.vartija-lehti.fi/perhetragediasta-pappeuteen-perhehistoriaa-isoisan-kirjeen-pohjalta/
