tiistai 11. lokakuuta 2011

Avoin kirje HS:n nimimerkille ”Avioeroon hukkuva”

Helsingin Sanomat (2.10.2011) julkaisi Mielipide-osastollaan kirjoituksesi ”Onko armo seurakunnille vain pelkkä sana muiden joukossa?” Silmiini ei ole sattunut vastausta kirjoitukseesi. Minun mieltäni kirjoituksesi on askarruttanut. Ehkä se johtuu siitä, että teen tutkimusta pappien avioeroista. Siinä vastaani on tullut samoja kysymyksenasetteluja, joita nostit esille artikkelissasi. Kirjoituksesi ansaitsee mielestäni vastauksen. Niinpä ryhdyin tuumasta toimeen. En tässä edusta millään tavoin kirkkoa tai muutakaan organisaatiota. Olen yliopiston opettajan virasta eläkkeellä oleva pappi ja esitän tässä henkilökohtaisia näkemyksiä.
Kirjoituksessasi on kolme keskeistä näkökulmaa. Ensimmäinen niistä käsittelee kirkkoa työnantajana. Toisessa kosketellaan papin suhdetta työhönsä, ja kolmannessa esillä on papin avioliitto ja perhe. Näitä teemoja pohdit papin aviopuolisona, joka näkee näiden näkökulmien liittyvän kiinteästi toinen toisiinsa.
Väität, että kirkko on armoton työnantaja. Kuvauksesi mukaan kirkko olisi joutunut syvään ristiriitaan oman olemuksensa kanssa, sillä armohan on juuri sen sanoman ydin. Kirkon armottomuus tulee mielestäsi esille siinä, että työtaakkaa sysätään yhä kasvavassa määrin pappien ja muiden työtekijöiden kannettavaksi. Tämä työntekijöiden kuormittaminen on vain kasvanut, kun kirkko on joutunut uudenlaiseen ahdinkoon kirkosta eroamisen lisäännyttyä. Väität myös, että kuormittaessaan yhä enemmän työtekijöitään kirkko on välinpitämätön työntekijöidensä kasvavasta pahoinvoinnista.
Näihin väitteisiisi en pysty antamaan tyydyttävää vastausta, kun minulla ei ole tietoa eikä kokemusta työilmapiirin ajankohtaisista muutoksista seurakunnissa. Väitteesi työntekijöihin kohdistuvista tehokkuusvaatimusten kasvusta seurakunnissa on mielenkiintoinen, ja sitä kannattaisi tutkia. Arvelen kuitenkin, että seurakunnat poikkeavat toisistaan tässäkin suhteessa paljon. Joissakin seurakunnissa työntekijät tai ainakin osa heistä on todennäköisesti kanssasi samaa mieltä. Toisaalla kokemus työnantajan asenteista työntekijöitä kohtaan voi olla hyvinkin myönteinen. Vaikka seurakunta on uskonyhteisö, se on työilmapiirinsä suhteen riippuvainen samoista tekijöistä kuin muut organisaatiot. Sillä ei ole mitään taikasanaa ongelmien ratkaisemiseksi.
Kysymys on yksinkertaisesti johtamisesta seurakunnassa. Kirkosta eroamiseen liittyvä ahdinko on uusi ja vaativa haaste johtamiselle. Kirkossa on tuudittauduttu liikaa asetelmien pysyvyyteen, ja siksi eroaalto synnyttää ahdistusta ja hätäännystä. Johtajilta se vaatii paineen sietokykyä. Alaisten niskaan ahdistusta ei saa kaataa.  Kun johtaja säilyttää malttinsa, muidenkin on helpompi pysyä rauhallisina. Mieleeni on jäänyt pieni tarina johtamisesta. Kun eräältä johtajalta kysyttiin, kuinka hän auttaa alaisiaan rajaamaan työtään, hän vastasi: ”Lähden itse ajoissa töistä kotiin.”
Olen yhtä mieltä kanssasi siitä, että myös kirkon työntekijä tarvitsee omaa aikaa ja lepoa jaksaakseen työssään. Tämä edellyttää työn rajaamista. Esimies voi auttaa tässä alaistaan, mutta lopulta avaimet työn rajaamiseen ovat työntekijän omissa käsissä. Siinäpä se ongelma onkin. Kirjoitit siitä, kuinka pappisvaimosi on monipuolisella tavalla lahjakas työssään. Kerroit myös siitä, kuinka hän saa kehuja mm. saarnoistaan. Kuvasit häntä ahkeraksi ja velvollisuudentuntoiseksi. Työn paineessakin hän antaa itsestään avuliaan ja valoisan kuvan ulkopuolisille.
Työ antaa ihmiselle mahdollisuuden käyttää ja kehittää omia lahjojaan. Toisten antama palaute tukee itsetuntoa ja auttaa oman työntekijäidentiteetin luomisessa. Nämä kokemukset antavat tyydytystä ihmiselle. Samalla ne kehittävät koko persoonallisuutta ja vahvistavat itsenäistymistä. Myös seurakunnan työyhteisö voi olla hyvin kiehtova. Työtovereina saattaa olla värikkäitä ja mielenkiintoisia persoonallisuuksia. He ovat usein hyvin keskustelutaitoisia. Työ ja työyhteisö voivat olla melkoinen lahja. Kun papin työ on uskonnollinen kutsumustehtävä, pappi tuntee tekevänsä työssään juuri sitä, mikä on elämässä tärkeintä.
Papilla on monta hyvää syytä viihtyä työssään. Tähän työn kiehtovuuteen sisältyy kuitenkin ”loukku”. Vetovoimainenkin työ on työtä, ja kun se valtaa tilan muulta elämältä, seurauksena on väsymys. Viihtyminen työssä on työnantajan näkökulmasta useimmiten loistava asia. Mutta silloin kun työ muuttuu koko elämän keskukseksi ja työyhteisö korvaa perheen, jotakin on pahasti vinossa. Työ voi olla pakoa esimerkiksi avioliiton vaikeuksista. Ongelmia ei tarvitse kohdata, kun voi mennä aina töihin ja etsiä siitä lohdutusta. Työn rajaamista opitaan usein vasta, kun on koettu työuupumukseen liittyvä kriisi.
Olet kirjoittanut nimimerkillä ”Avioeroon hukkuva”. Viittaat kirjoituksessasi myös kirkon työntekijöiden avioeroihin tuttavapiirissäsi. Ymmärrän tämän niin, että pelkäät avioeroa omalla kohdallasi. Ajattelet ilmeisesti, että pahoinvointi seurakunnan työyhteisössä voi tunkeutua parisuhteeseesi kohtalokkain seurauksin. Minusta vaikuttaa siltä, että tällainen ajattelu ”ulkoistaa” avioliittosi ongelmat. Mielestäni Sinun tulisi keskittyä ennen kaikkea sellaisiin asioihin, joihin voit itse vaikuttaa suoraan.
Voit vaikuttaa omaan hyvinvointiisi. Älä anna pelon avioerosta hallita itseäsi. Keskustele tästä jonkun luotetun ja ymmärtävän ihmisen kanssa. Olet joutunut eräänlaiseen kolmoisdraamaan. Kilpakumppaninasi on vaimosi työ. Kehitä omaa vetovoimaasi. Nainen etsii useimmiten miehestä turvallisuutta. Itsenäinen ja itseensä luottava mies herättää naisessa luottamusta. Jos sen sijaan pelkäät vaimosi menettämistä, ja haukut jatkuvasti hänen työtään ja työyhteisöään, varmistat puolisosi halun viihtyä työssä.
Keskity myös tarkastelemaan sitä, mitä kuuluu teidän parisuhteellenne. Pohdi sitä, millaisista asioista vaimosi pitää, kun hän on seurassasi. Vaimoa kannattaa hemmotella.   Mieti sitä, mitä voisit tehdä, jotta vaimollasi olisi hyvä olla lähelläsi. Kerro vaimollesi, kuinka merkittävä ja arvokas hän on Sinulle. Vaimollesi on tärkeätä kuulla Sinun suustasi myös se, että hän on viehättävä ja vetovoimainen nainen. Parisuhde on olennaiselta osaltaan eroottinen suhde. On hämmästyttävää, kuinka harvoin pariskunnat keskustelevat siitä, millaista heidän seksielämänsä on.  Uskonnollisesti suuntautuneet ihmiset häpeävät monesti keskustelua seksistä. Miesten uskomuksena on usein se, että naiselle riittää se, kun mies saa tyydytyksensä. Kuuntele vaimosi kokemuksia.
Toivotan Sinulle menestystä kilpailussa!
Ystävyydellä
Hannu Sorri