Palasin
viikko sitten hyvin ainutlaatuiselta matkalta Filippiineiltä. Olen vaimoni Päivin
kanssa asunut siellä 2010-luvun alkupuolella yhteensä n. neljä vuotta. Syynä
tähän on ollut vaimoni työ. Mutta nyt lähdimme matkaan hyvin erilaisesta
asetelmasta. Menimme tapaamaan sukulaisia.
Nuorin
poikani Jaakko vieraili luonamme Filippiineillä kahteen otteeseen, ja miten
ollakaan toisella kerralla hän tapasi Ms. Jenny Undalocin. Siitä alkoi
seurustelu ja edestakaisin matkustelu Filippiinien ja Suomen välillä.
Avioliiton Jaakko ja Jenny solmivat neljä vuotta sitten. Hääjuhlat pidettiin
Suomessa. Kun matka Suomeen on monimutkainen ja kallis, Jennyn vanhemmat eivät
voineet osallistua hääjuhlaan.
Lähdimme
matkaan ennen kaikkea tapaamaan Jennyn vanhempia. He asuvat Cebun saarella Pinamungahanin
provinssissa. Vuokrasimme Cebu City:stä auton, ajoimme vuorien rinteillä
kiemurtelevaa tietä pitkin jonkun verran alle sata kilometriä. Sitten
käännyimme kapealle tielle, joka oli kivinen ja karu, varsinkin kun yritti ajaa
vaurioittamatta auton pohjaa. Viiden kilometrin matka kesti yli puolituntia.
Mutta sitten
edessämme olikin yhtäkkiä siisti ja viehättävä talo kauniilla vuoren rinteellä.
Isäntäväki oli tehnyt valmisteluja ”viimeisen päälle”. Filippiiniläiseen tapaan
iso sika oli teurastettu ja grillattu avotulella. Se oli merkki suuresta
juhlasta. Muutenkin pöytä notkui herkkuja.
Paikalla
olivat Jennyn vanhempien lisäksi hänen sisarensa ja veljensä perheineen. Kauaa
emme pöydässä ehtineet istua, kun seuraamme tulla tupsahtivat myös Jennyn
serkut perheineen. Myöskään naapurit eivät malttaneet olla poissa, vaan tulivat
joukolla katsomaan ”länsimaiden ihmeitä”.
Puheensorina
oli juhlassa melkoinen. Vaimoni Päivi keräsi ihastuneita huudahduksia puhumalla
ainakin jossakin määrin cebuanoa. Minäkin sain jonkun verran pisteitä, kun
osasin laskea cebuanoksi yhdestä kymmeneen. Meidät myös arvioitiin ”kiireestä
kantapäähän”. Saimme hyvin imartelevia lausuntoja iästämme. Kuulimme olevamme
huomattavasti papintodistuksen lukemia nuorempia. Päätimme luottaa heidän
arviointeihinsa.
Talon
pihalta katselimme alapuolellamme laaksossa olevia peltoja. Undalocit ovat
hyvin tavallinen filippiiniläinen maanviljelijäperhe. Heillä on omaa peltoa.
jolla viljellään riisiä. Se vaatii kovasti käsityötä. Satoa korjataan kolme
kertaa vuodessa. Sillä perhe tuottaa elantonsa. Niin ja onhan talossa omia
banaanipuitakin. Ne eivät ole näitä markettien mauttomia vaan auringon loppuun
saakka kypsyttäneitä maukkaita banaaneita.
Istuessani
pihalla Jennyn isän kanssa ajattelin. että tässä on nyt kaksi talonpoikaissuvun
edustajaa. Undalocien pellot tulevat suvun perintönä edellisiltä sukupolvilta.
Minun sukujuureni ovat isäni osalta syvällä Vesilahden Hinsalan talonpojissa.
Tässä siis kaksi talonpoikaissukua solmi yhteyden, toinen tulee Kaakkois-Aasian
lämmöstä toinen taas Pohjolan pakkasista.
Isoisäni
Kustaa Sorri ei varmasti koskaan voinut kuvitella, että hänen lapsenlapsen
lapsensa solmisi avioliiton filippiiniläisen kanssa. Tuskin hän edes tiesi
tällaisen kansan olemassa olosta. Siitä tuskin kerrottiin Hinsalan
kiertokoulussa. Mutta juuri tällaista elämä tänä päivänä on. Etäisyyksien ja
kulttuurien rajat ovat murtumassa.
Mitä tämä
meille merkitsee? Kulttuurien erilaisuus on melkoinen haaste. Avioliitto yli
kulttuuri- ja kielirajojen vaatii paljon puolisoilta. Tarvitaan kykyä paneutua
toisen ajatusmaailmaan ja kykyä ymmärtää. Siinä joutuu tutkistelemaan myös
sitä, mistä oma elämä nousee. Vasta siltä pohjalta voi toisen erilaisuutta
ymmärtää.
Tässä erilaisuuden kohtaamisessa on myös mahdollisuus uuden luomiseen. Siinä voi syntyä jotain sellaista, jota koskaan ennen ei ole ollut. Tällainen kohtaaminen haastaa myös siihen, että omat juuret on tunnettava. Globalisaation voimistuessa saattaa käydä niin, että oman suvun merkitys kasvaa entistäkin suuremmaksi.
